Minä olen objekti. Minua kohdellaan, minua liikutellaan. Minä olen syytön, vailla syytä tai syitä.
Kuuletteko kaikkien näiden konfliktien savujen keskellä, kuinka osapuolista kumpikin huutaa omaa osattomuuttaan? Heistä kumpikin sanoo: emme me, vaan ne.
Että minä olen objekti.
Toisinajattelijoita – jotka ajattelevat toisin kuin he jotka eivät ajattele – moititaan siitä, että he suovat objektin aseman viholliselle. Mikä virhe!
Vihollinen on subjekti. Minä olen objekti, vain vaikutusten vastaanottaja, passiivinen reagoija kuin Pavlovin koira.
Vastavuoroisia prosesseja on vaikea ymmärtää. Siksi niitä ei kannata ymmärtää, vaan kannattaa sanoa, mitä on sanottava, tai olla hiljaa. Ihmisyys on niin ihanan moniulotteista ja yksinkertaista.
Maailma, jossa on vain objekteja, on sotaisa maailma.
Maailma, jossa on vain subjekteja, on sotaisa maailma.
Olisipa maailmanmahti, joka sanoisi: te olette kaikki subjekteja – ja objekteja! Ja nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja puhallamme iloisesti yhteisen ihmisyytemme nimiin ja ne, jotka eivät siihen suostu, olkoot ihmiskunnan vihollisia.
Ja taas – me olisimme: objekteja!
Objektien maailmassa sitä tulee tehneeksi joutavuuksia. Ryhtyy parittelemaan metsässä sotilasliittojen kanssa. Hankkii aseita, vaikka ihmiset tappelevat ruoasta leipäjonoissa. Prioriteetit, prioriteetit.
Liittoileminen on objektiutta, ei subjektiutta, koska liitto ei suuntaudu mitään eikä ketään vastaan paitsi vihollista, jos siitä tulee aggressiivinen. Varaudumme, että vihollinen on aggressiivinen, koska se on sen ontologinen perusominaisuus.
Tuhoisaa on, kun subjekti ei ymmärrä olevansa subjekti.
Minä olen objekti, vihollinen on subjekti.
Saatana asuu sittenkin maan päällä. Nyt vain odotamme, mitä hän luolassaan keksii meidän varallemme.
Olemme niin hyvin varautuneita, että olisi sääli, jos kaikki olisi mennyt hukkaan.
Ihminen rakastaa olla oikeassa.