Onko jalkapallo leikkiä vai sodankäyntiä? Minun väitteeni on, että jalkapallon vakavuutta ei ole otettu riittävän vakavasti. Syksyllä 2025 julkaistussa pro gradussani on kunnianhimoinen pyrkimys lähteä vakavimmasta vakavuudesta käsin ja koettaa ymmärtää peliä konfliktitilanteena. Kyse on eräänlaisesta ajatuskokeesta: mihin filosofinen tarkastelu ajautuu, jos otamme leikin sijaan lähtökohdaksi aidon, vakavan konfliktitilanteen kahden yhteisön välillä?
Motivaatio ja aiempi tutkimus
Työn taustalla vaikutti monta eri motivaatiotekijää. Ensinnäkin minulla heräsi uteliaisuus lähteä tarkastelemaan jalkapallopeliä konfliktitilanteena, joukkuetta yhteisönä ja valmentajan valtaa poliittisen filosofian käsiteapparaatein. Poliittisten yhteisöjen ja sodankäynnin olemusta on filosofiassa ja eri kulttuurien filosofiassa käsitelty vuosituhansia. Ehkä voisimme ymmärtää sen tradition avulla joukkuetta, pelaajien välisiä suhteita, valtaa ja yhteenoton luonnetta.
Toinen merkittävä motivaatiotekijä työn taustalla oli urheilun filosofian ankkuroituminen Johan Huizingan leikin määritelmään, vaikka Huizinga itse omassa Homo Ludens -teoksessaan jo 1930-luvulla toteaa, että moderni urheilu on kadonnut leikin piiristä. Kun urheilun filosofia on ontologisesti kiinni leikissä, tuloksena on usein ristiriitainen ontologia, jossa pikemminkin toivotaan urheilun olevan jotain muuta kuin mitä se on.
Joukkueurheilun dynamiikasta ja joukkueesta ontologisena oliona on jonkin verran aiempaa filosofista tutkimusta. Jyri Puhakaisen maineikas väitöskirja Kohti ihmisen valmentamista (1995) keskittyi urheilijan ontologiseen analyysiin Lauri Rauhalan filosofian avittamana. Joukkueesta oliona on jonkin verran niin suomalaista kuin kansainvälistäkin tarkastelua mutta lähinnä yksittäisten artikkelien tasolla. Lähtökohtaa, jossa joukkuetta tarkasteltaisiin poliittisena yhteisönä sillä tavoin kuin itse otin lähtökohdaksi, ei tutkimuskirjallisuudessa tullut vastaan.
Suomalaisesta jalkapallofilosofisesta kirjallisuudesta mainittakoon Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama teos Sokrateen syöksypusku, jossa yhdessä artikkelissa Jani Hakkarainen on tarkastellut jalkapallojoukkuetta sosiaaliontologisesti. Kansainvälisesti jalkapallofilosofian perusteos on Steffen BorgenThe Philosophy of Football (Routledge).
Filosofinen tutkimusmetodi
Filosofinen tutkimusmetodi – mikäli sellaisesta on mielekästä puhua – eroaa perustavanlaatuisesti empiiristen tieteiden tutkimusmenetelmistä. Filosofiassa jo rajat sen välillä, mikä on vakavaa akateemista tutkimusta, mikä runoutta, aforistiikkaa tai jotain muuta taidetta, saattavat hämärtyä. Omassa työssäni paikoin koettelen näitä rajoja, ja säilytin työtä tehdessäni jonkinasteisen leikillisen ja taiteellisen ulottuvuuden. Jää lukijan arvioitavaksi, missä määrin kyse on vakavasta tieteellisestä yrityksestä väittää todellisuuden luonteesta jotain. Toisinaan tosin nimenomaan leikki ja taide paljastavat ihmisyydestä jotain sellaista, mihin tiede ei omin metodein koskaan pääse kiinni.
Se, missä filosofinen tutkimusmetodi keskeisesti eroaa empiirisestä, on, että filosofiassa ei ole empiiristä aineistoa vaan keskustelukumppaneita. Hyvin usein he ovat jo kauan aikaa sitten kuolleita, kuten tässäkin tapauksessa.
Filosofinen tutkimus toimii käsitteellisellä tasolla: siinä järkeillään, arvioidaan ja punnitaan kriittisesti käsillä olevaa aihetta suhteessa siihen, miten sitä on aiemmin käsitelty.
Omassa työssäni metodina oli rakentaa argumentti eli toisin sanoen väittää jotain sekä perustella ja oikeuttaa väite. Ajatuskoe tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että lähdemme vakavasti punnitsemaan jalkapallopeliä kahden poliittisen yhteisön välisenä konfliktitilanteena, siis sotatilanteena.
Huizinga ja Schmitt: keskustelu leikistä ja vakavuudesta
Työssäni rakennan leikin ja vakavuuden (poliittisen) välistä jännitettä kahden ajattelijan, Johan Huizingan ja Carl Schmittin, kautta. Heistä Huizinga, historioitsija, edustaa ja puolustaa leikkiä ja leikin tärkeyttä kulttuurin aineksena. Kulttuurin vakavoituminen ja leikkiaineksen katoaminen esimerikiksi sodankäynnissä (totaalinen sota) tai urheilussa (moderni urheilu) on hänen mukaansa tragedia.
Carl Schmitt, politiikan teoreetikko ja natsijuristi, edustaa ajattelussaan leikin poleemista vastakohtaa, poliittista ja vakavuutta, joka viime kädessä tarkoittaa elämän ja kuoleman kysymystä. Poliittiseen (ystävä/vihollinen-erotteluun) kytkeytyy aina aseellisen konfliktin mahdollisuus yhteisöjen välillä, siis uhka siitä, että vihollinen fyysisesti tappaa minut. Schmitt asettui puolustamaan poliittisen sfäärin vakavuutta leikiltä: poliittinen on viime kädessä vakavinta vakavuutta – elämän ja kuoleman kysymys – ja siitä on leikki kaukana.
Kaksikon välinen kiista kohdistui etenkin sodankäyntiin. Huizingalle sodan alkuperä on leikissä ja sota on pohjimmiltaan leikkiä, kun taas Schmitt näkee sodan eksistentiaalisena ilmiönä. Huizinga ja Schmitt kävivät eräänlaista dialogia 1930-luvulta alkaen, ja kiinnostavalla tavalla heidän ääripäistään lähtenyt ajattelu monessa kohdin lankesi yhteen.
Kaksikon dialogi on ymmärrettävä osana historiallista kontekstiaan, kun totalitaariset liikkeet saivat Euroopassa jalansijaa.
Kumpi voitti tässä tapauksessa?
Modernin jalkapallon kohdalla schmittiläinen argumenttilinja tyssää siihen, että jalkapallopeli on pohjimmiltaan fiktiivinen maailma, mielikuvitusmaailma. Vaikka peli on terrritoriaalista, siinä ei siirry yksikään valtion raja. Pelissä ei tapeta vihollista. Maali on niin ikään täysin mielikuvituksen tuote: se on pelkkä sopimus siitä, että kun pallo ylittää maalilinjan tolppien välissä, siitä saa pisteen. Siten peli siis ei ole sotaa.
(Vasta-argumenttina voitaisiin esittää, että itse asiassa arkaainen sodankäynti oli tavallaan jotain tämäntapaista: yhteenotto sovittiin johonkin tiettyyn paikkaan, sitten otettiin yhteen ja homma oli selvä. Sota oli ennemmin kunniakas kaksintaistelu, siis leikkiä, kuin elämän ja kuoleman kysymys. Tämä noudattelisi toki Huizingan käsitystä sodankäynnistä, jota vastaan Schmitt jyrkästi asettui.)
Vaikka peli on fiktiivinen ja pohjimmiltaan leikillinen maailma, ei Schmittiläistä ajattelua sovi heittää tyystin roskakoriin, koska poliittisen vakavuuden avulla voidaan löytää jalkapallosta uusia puolia.
Saamme työkaluja tarkastella pelaajien välisiä suhteita ja joukkuetta poliittisena instituutiona. Schmittiläisessä poliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka (konfliktin mahdollisuus) ja sisäpolitiikka kietoutuvat tiiviisti yhteen, ja sama ilmiö tapahtuu jalkapallojoukkueessa. Schmittin Thomas Hobbesilta omaksuma periaate Protego ergo obligo paljastaa myös valmentajan vallan olemusta. Schmitt käsittelee myös paljon vihollisuuden olemusta ja territoriaalisuutta. Ne molemmat ovat keskeisiä aspekteja jalkapallossa.
Yhteenveto gradustani
Argumenttini jalkapallopelin vakavasta siis poliittisesta luonteesta perustuu neljästä osasta, jotka ovat gradun pääluvut: 1. Jalkapallo on peli, jossa on paljon erilaisia jännitteitä. 2. Totaalinen urheilu saattaa joukkueiden välisen vastakkaisuuden antagonistiseksi. 3. Valmentajan valta perustuu kykyyn suojella yhteisöä, joka on olemukseltaan ulossulkeva. 4. Peli on väkivaltainen yhteenotto territoriaalisessa tilassa suhteellista vihollista vastaan
Työni sisältää olemuksellisesti tiettyjä kannanottoja. Puolustan sitä, että jalkapallojoukkueessa päävalmentajalla tulee olla suvereeni valta päättää keinoista ja tavoista suojautua vastustajaa vastaan. Tätä ei tule ymmärtää mielivaltana tai siten, että valmentajan kannattaa tehdä mitä vain päähän pälkähtää. Protego ergo obligo tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että valmentajan toiminnan on suuntauduttava tositilannetta (Ernstfall) kohti. Urheilussa valta saattaa kadota teknologian, datan ja byrokratian uumeniin, ja siksi työssäni puolustan schmittiläistä desisionismia.
Puolustan jalkapallojoukkueen kohdalla schmittiläistä ajatusta ”suvereenista kansanvallasta”. Schmittille demokratia ja liberalismi olivat kaksi eri asiaa: demokratia perustuu suvereeniin kansanvaltaan, liberalismi suvereeniin yksilöön. Moderni jalkapallojoukkue ulossulkevana poliittisena yhteisönä ei voi perustua yhteisön sisäiseen pluralismiin. Sen sijaan jalkapallojoukkueiden välinen maailma on ”pluriversumi”, jossa erilaiset tavat ja näkemykset pelistä kohtaavat jännitteisesti yhteisellä areenalla.
Työn arvo ja hyöty
Kyseessä on ensimmäinen Suomessa julkaistu jalkapallofilosofinen opinnäytetyö. Jalkapalloa on käsitelty ilmeisimmän eli urheilu- ja valmennustieteiden lisäksi paljon esim. politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden alueella. Näissä ei kuitenkaan ole tehty samanlaista perustavaa ontologista työtä pelin olemuksesta. On siis niin, että urheilu- ja valmennustieteet ovat keskittyneet tutkimaan peliä tai valmennusta, ja yhteiskuntatieteet jalkapallon yhteiskunnallisia ilmiöitä. Linkki näiden kahden maailman (peli–yhteiskunta) on puuttunut.
Omassa työssäni on kunnianhimoinen (joskin puutteellinen ja keskeneräinen) pyrkimys rakentaa siltaa näiden maailmojen välille.
Miksi se on tärkeää?
Ensinnäkin valmennukselliselta kannalta pelin ja joukkueen ontologinen analyysi on perustava asia. Valmennus ei voi toimia ilman, että se sitoutuu joihinkin oletuksiin joukkueesta ilmiönä. Tarkasteluni siinä mielessä sitoutuu siihen traditioon, jonka voidaan katsoa alkaneen Lauri Rauhalan filosofiasta. Rauhala teki elämäntyönsä filosofisen ihmistutkimuksen parissa, ja hänen pyrkimyksenääm oli luoda ontologinen analyysi ihmisestä eri ihmityön ja -tieteiden perustaksi. Puhakainen jatkoi Rauhalan linjalla ja kysyi, mikä on urheilija ja mitä ovat valmennuksen vaikuttamisen kanavat.
Toisekseen urheilun ja valmennuksen etiikkaa ei voi rakentaa mielekkäästi, jos urheilun olemus omalakisena inhimillisen toiminnan alueena sivuutetaan. Työssäni olen nimenomaan puolustanut sitä, että urheilulla on oma toimintalogiikkansa ja mielekkyytensä, joka voi olla arkielämällemme paikoin vieras. Se on kamppailun ja vastakkainasettelun maailma. Tämä näkemys voidaan asettaa perustellun kritiikin kohteeksi ja voidaan myös kysyä, onko tämä mielekäs maailma ja pitäisikö urheilun todellisuusperiaate uusintaa.
Jalkapalloon liittyy paljon erilaisia lieveilmiöitä ja poliittista vastakkainasettelua. Monessa maassa esimerkiksi eri seurat ja/tai niiden kannattajat ovat kytkeytyneet johonkin tiettyyn poliittiseen suuntaukseen. Suomessakin vallitsi urheilukentällä poliittinen jako työlaisiin ja porvareihin pitkälle 1900-luvulla.
Kannattajakulttuuri on maailma, jossa schmittiläinen ystävä/vihollinen-erottelu on perustavasti läsnä, ja nykyisen huippuunsa kaupallistetun ja tehostetun huippu-urheilun maailmassa on enemmänkin niin, että nimenomaan kannattajien välillä (eikä niinkään joukkueiden) tuo erottelu on akuutti. Se johtaa usein väkivaltaisiin yhteenottoihin kannattajayhteisöjen välillä.
Esitän työssäni, että mitään näitä lieveilmiöitä ei voida ymmärtää perusteellisesti ilman, että käsitämme jalkapallopelin olemukseltaan poliittiseksi.
Huizinga, J. [1938] (1947). Leikkivä ihminen: Yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseen (suom. Salomaa, S.). Helsinki. WSOY
Puhakainen, J. (1995). Kohti ihmisen valmentamista: Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta. Tampere. Tampereen yliopisto.
Rauhala, L. (2014). Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus.
Saarinen, J. A. & Melan, M. (toim.) (2014). Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa. Jyväskylä. Docendo.
Schmitt, C. [1932] (2015). Poliittisen käsite (suom. Kuusterä, A. & Palmusaari, J.). Helsinki. Tutkijaliitto.
Ajattelu pelastetaan lakkauttamalla ajattelu ja tuottamalla päivityksiä.
Ihmisen tekemä kuva joka on tehty tekoälyllä joka on ihmisen tekemä.
Vain rampa tarvitsee tukea mutta ei tuki kasvata rammalle raajaa takaisin ja siksi ramman paras ratkaisu on proteesi
Artesaani-informaatio tunnelmoi eri tavalla ja tuoksuu aidommalta, se kohoaa pitkän ajan ilmavaksi kuohkeaksi
Suomalaisen ajattelun eliitti julistaa nyt että some on turmeltunut ja sinne pitää palauttaa ihminen ja ovat nyt keksineet hankkeen ”Ihmisen tekemää” jota tukee myös säätiö kuten kaikkia hyviä kulttuurihankkeita ja hankkeeseen voi osallistua osallistumalla somessa
Minä perustan hankkeen nimeltä Tekoälyn tekemää ja vastustan sillä ihmishälyä.
”Vastavoima analyyttiselle hälylle”
Mistä johtuu tämä kaikki häly? Mikä on tämä paniikki? Miksi sisältö on ainoa sisältömme?
Me maaorjat täällä täytämme informaatiotilaa somekampanjoilla ja pelaamme korporaatioiden ehdoilla peliä jota ei voi voittaa
Sillä että omistamme kaupungin ei ole merkitystä jos kaikki tiet ovat yksityisiä
Rauhoitutaan siis ja otetaan kitara käteen ja ryhdytään soittamaan nuotteja peräkkäin
Niinhän voi edelleen tehdä ilman että asiaa tarvitsee julistaa
***
Että ihminen on aito ja alkuperäinen on aksiooma josta ei ilmeisesti poiketa
Kun filosofit ottavat tällaisia kantoja katoaa ajattelu eli juuri se minkä puolesta he kadulla ohikulkijoille hädissään julistavat
Ihmisen tekemäkin on tehty tekoälyllä joka on hyvä renki mutta huono isäntä
Suomessa on tätä nykyä kolme filosofia joista vain kaksi pukeutuu hassusti. Heistä toinen on eläköitynyt ja kirjoittaa muille eläkeläisille ja on siten varsin harmiton. Sitten kun hän kuolee, tekoäly voi jatkaa teosten kirjoittamista eläkeläisille.
”Mutta ihmisen tekemän sisällön takana on tilastollisten todennäköisyyksien sijaan oikea persoona.
Miten persoona eroaa tilastollisista todennäköisyyksistä?
Onko nyt niin että kirjailija kaivetaan haudastaan vuosikymmeniä hautajaisten jälkeen?
Johan on ummehtunutta
Kuulostaa siltä että hanke yrittää epätoivoisesti pelastaa ihmisen informaation markkinassa joka on hävitty vuosia ellei vuosikymmeniä sitten
Mutta miksi yleisö olisi kiinnostunut kirjailijasta, kuolleesta? Miksi ihminen olisi kiinnostunut toisesta ihmisestä jos hänellä on merkkejä?
Suurkaupunki on jo tehnyt ihmisestä blasén
Ei ihminen enää elä välittäen ja välittömästi
Hänellä on informaatiota ja hän käy terapiassa
Yleisö on osa merkkien jonoa joka ei ala mistään eikä pääty minnekään
Kirjailijan täytyy ymmärtää asemansa ja opetella kirjoittamaan: itselleen, itse
Siinä on hänen yleisönsä
***
Pascalin vaaka: kannattaa uskoa ihmiseen huolimatta siitä onko ihmisessä mitään mitä tekoälyssä ei ole tai voisi olla, koska näin saavutetaan jonkinlainen palkinto eli että ihminen pitää itse itseään arvossa eli että se ei suorita eksistentiaalisessa kriisissään joukkoitsemurhaa
Onhan siinä arvoa kerrakseen kaiken hädän keskelle
Uskoon ei voi kuitenkaan noin vain ryhtyä
Jos ei usko ihmiseen on kuitenkin parempi ryhtyä elämään kuin uskoisi ja toivoa että käyttäytymisen muutos kumuloituu vähitellen uskoksi
Usko tarkoittaa ajattelun lakkauttamista eli jotta nyt voidaan vaalia ajattelua on ensiksi lakattava ajattelemasta
En lupaa että tämä teksti on aito. Tämä on ennemmin vimma, mielensairaus, joka työntyy ulos merkeiksi merkkien avaruuteen
***
Kaikkein irvokkainta on tukea itsenäistä ajattelua mutta sellainen hanke ei voisikaan syntyä milloinkaan muulloin kuin nyt ja saa siksi loistavasti huomiota ja kiitosta koska me kaikki nyt pelkäämme miten meidän käy
Ja sitten kun irvailee tällaista hanketta kohtaan niin ei saa hankkeen tukea koska irvailu asettaa naurunalaiseksi hankkeen eli hanketta johtavien ihmisten aseman eli heidän valtansa koska valtaahan me täällä huudamme kurkku suorana itse kukin
Tekoälyä vaarallisempaa on vain järjestelmällisesti tuettu itsenäinen ajattelu
Näin siitä tehdään synteettistä hälyä, synteettinen artesaanileipä
Ja tekoäly voittaa jälleen tässä pelissä
Hankkeen tekijät asian ymmärtävät vai ymmärtävätkö
Siis itsenäisen ajattelun luonnetta että eihän sille voi tehdä näin, tämä on rikos ihmisyyttä kohtaan
Ja juuri edellä sanottu olisi sitä mitä hanke yrittää huutaa
Miten siihen asiaan suhtautuvat, on kaikkein kiinnostavinta
Ihmiset jotka pelkäävät itsenäisen ajattelun puolesta, eivät ajattele itse
Ihminen joka ajattelee itse, ei pelkää, koska hänellä on aina ajatuksensa vaikka muu maailma muuttuisi tekoälyksi
Minä ryhdyin kysymään älyltä sitä että kuinka ihminen nyt voisi selättää eksistentiaalisen kriisin
eli olotilan siitä että mainittu äly on tyystin vienyt olemiseni funktion
ja että postpostmoderni tarkoittaa sitä että kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja vanhanakin eikä koskaan vanhene kun yhä kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja
vaan leijuu kepeästi koskettamatta mitään jotteivät pöpöt tartu
elää jatkuvan itsen määrittelyn tilassa jossa kaikkien persoona on yhtä ja samaa eli jatkuvaa itsen määrittelyä
siirtelee huonettaan aina vuoden vaihtuessa uuteen samanlaiseen kolhoosiin
tilaa ovelleen kuljetettuna kylmetettynä norjalaista lohta, uusia perunoita, kasvismakkaraa, älykkään television ja kolme litraa pepsimaxia joilla selviää yön yli
seuraavaan päivään jota en huomenna muistanut katsomatta kalenteriani kelloani älyäni dataani että olinko muistanut hengittää jooga-asennossa ja kirjoittaa päiväkirjaani merkintöjä ahdistuksesta ja ihmisistä
olinko täyttänyt aktiivisuustavoitteeni, osoittanut järjestelmälle olevani valmis mihin tahansa mihin vain se saattaa minua tarvitakaan
ja kun työhaastattelussa oli kysytty että osaatkohan käyttää älyä etkä älynnyt kysyä että kenen älyä ja mitä on äly oletko osannut sitä mitata
ja kun et sitten osannut dynaamisesti sanoa käyttäväsi arjen ruokalistan suunnittelussa ruokien laitossa roskien viennissä seitsemää eri tekoälyagenttia varmistamassa kaiken toiminnan riittävän älykkyyden dynaamisuuden resurssiviisauden hygieenisyyden ja dynaamisuuden
niin sitten sitä järjestelmä alkaa pitämään sinua vaikeana jähmeänä että siksi sinuun ei kannata investoida edes sinun itsesi
investointi tarkoittaisi sitä että varmistaa oman ja jälkeläisten tulevaisuuden riittävillä vakuutuksilla ja vakuuttaa myös kaiken tavaran jonka tilaa ovelle toimitettuna tunnissa että koska mitä tahansa voi aina tapahtua eikä turvallisuuden tunne saa silloin horjua eikä turvallisuuskaan kun makselee niitä kaikkia vakuutuksia
Niin, sitä aloin kyselemään älyltä ja kysyin myös että kirjoittiko Heidegger Camus Sartre juuri tällaisesta eksistentiaalisesta kriisistä että sitä vain ihminen tippuu maailmaan eikä häneltä kysytä mitään
Ja kun ihminen kohtaa ahdistuksensa hän vasta tulee tietoiseksi itsestään ja omasta tilanteestaan joka on aina hirvittävä
mutta että vasta sitten voi ihminen tulla persoonaksi, elää varsinaisesti eikä epäautenttisesti siis olla rauhallinen eikä reagoida kaikkiin ärsykkeisiin tässä ja nyt ja myös huomenna
koska kaikista epätoivoisin on ihminen joka ei tiedosta omaa epätoivoaan, on Kierkegaard sanonut
mutta sehän vain kuulostaa lohdutukselta jonka tietoisesti epätoivoinen on itselleen keksinyt
on ihmeteltävä että miten joku kykenee vielä tulemaan uskoon – jo Kierkegaard oli hankkeessaan naurettavan epätoivoinen
miten se on teknisesti edes mahdollista?
usko ei pelasta vaan ihminen on teljetty surkeaan vapauteensa kaikkien näiden kahleiden ja koneiden keskellä
hän voisi tehdä mitä vain ja silti ei mitään
viimeinen uskon kohde on oma itse, oma sairaus, oma parantuminen, itsensä narsistinen kehittäminen
sitten me luemme kaikki Liisa Keltinkangas-Järvistä ja sitä kuinka narsismi kukkii ympärillämme ja koemme suurta valaistusta siitä kuinka olen nyt itse tämän asian havainnut ja koska olen lukenut keltsua niin en ainakaan itse ole
sitten keskustelemme narsismista ja jaamme somessa linkkejä kuinka narsismi on vaarallista ja että kyllä nyt on mennyt kaikki tämä some ja kaikki tämä liian pitkälle että nyt minä ainakin lopetan tämän vähäksi aikaa ja haluan olla taas AITO siis AITO minä
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHH
aina sunnuntait alkavat eksistentiaalisella kriisillä joka ei laannu ei vaikka juo kolme kuppia kahvia energiajuomaa pepsimaxia silliä blenderissä sekoitettuna samalla huutaen
ÄÄÄÄÄHH
minulla on parvekkeella kolme lavallista energiajuomaa ja viisi laatikollista nikotiinipusseja tärisen kuin kärsisin Huntingtonin taudista
minä haluaisin olla JOTAIN siis JOTAIN tiedättekö sillee vaikuttaa ja kaikista eniten että olisi RAHAAAA että voisi asua silleen ja matkustella ja ei olis JOKA SUNNUNTAI TÄTÄ EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ
luen taas keltinkangasta eli keltsua kuuntelen podcasteja samalla kun kuuntelen musiikkia kuuntelin musiikkia sporify wrappedin mukaan viime vuonna 49 000 minuuttia
haluaisin koiran kaksi koiraa matkustaa paljon mutta kuitenkin juurtua jonnekin ettei sitä vaan kadota itseään vaan on jalat maassa tietää mitä haluaa ja haluaa mitä tietää pyrkii onneen onnellisuuteen hitaisiin sunnuntaiaamuihin ILMAN EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ haluaa löytää rakkauden jotain aitoa oikeaa sellaista mikä tuntuu hyvältä just tässä nyt mutta sellainen myös joka tietää mitä haluaa ja haluaa samoja asioita mutta ei liiaksi että täytyy myös omaa tilaa ja omia asioita ja omaa elämää ja omia kriisejä olla ja myöskin että ei oo sellanen joka alkaa stalkkaamaan ja vainoamaan sit ku erotaan ja sillei
ootteko miettiny että jos kadottaa itsensä niin kuka katoaa ja minne ja keneltä
Joka on yhdyshenkilö, yhdistää, toimii rajojen pinnoilla, ihmisten, eläinten, ilmiöiden, asioiden.
Joka on häirintäyhdyshenkilö, yhdistää ihmisen tätä korkeampaan eettis-hygieeniseen verkostoon, ottaa vastaan sen, minkä ihminen on menettänyt.
Toimii rokotteena, sosiaalisesti rakennettuna immuunijärjestelmänä maailmassa, jossa yksilö on liian voimaton toista yksilöä kohtaan.
Mitä vähemmän ihmisen immuunijärjestelmää kuormittaa, sitä vähemmän se sietää, sanovat immunologit.
Virukset, ajatukset, ihmiset.
Siksi nyt elämme proteesien aikaa: injektioiden, sensuurin, turvavälien. Eräs ajanjakso yhdisti nämä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi.
Tällaista on elää kuplalapsena, päättymättömässä nuoruuden tilassa, ikuisesti kehkeytyvässä aikuisuudessa.
Hygienia, digitaalinen hygienia, sosiaalinen hygienia.
Hygienia.
Viimeisimpänä innovaationa on häirintäyhdyshenkilöiden määrä kasvanut radikaalisti. Heistä ei ole vielä olemassa virallisia rekisterejä tai ammattiliittoja mutta ei ole olemassa asiaa johon ei olisi jo ehditty kouluttaa ihmisiä.
Ihmisen sosiaalisen immuunijärjestelmän romahdus on tapahtunut niin nopeasti, että on vielä epäselvää, miten pääoma tästä kaikesta hyötyy.
Koulutettu valkoinen suomalainen ei muka suostu siivoamaan, puhdistamaan pintoja. Ja mitä vielä!
Yksi aikamme suurista epäjohdonmukaisuuksista on luonnonsuojelijoiden vimmainen pyrkimys suojella luontoa. Keitä te olette ja mitä te tarkalleen ottaen suojelette?
Suojeletteko te itseänne, kun suojelette luontoa? Kuinka ihminen voi suojella jotain joka on ja jolle ei ole olemassa muuta?
Yhtäällä te sanotte: ihminen on yhtä liito-oravan kanssa. Te hyveelliset antihumanistit, te elämän kieltäjät: te sanotte, että ei ole Jumala, ei ole tietoisuus, ei ole älykkyys eikä mikään muukaan antanut ihmiselle mitään sellaista ensisijaista asemaa tässä järjestelyssä – ei vaikka ihminen on sellaiseen uskonut vuosituhansia.
Ja toisaalla te sanotte: ihminen on kuitenkin jotain muuta kuin luonto, kuitenkin jotain sen yläpuolista, ulkopuolista, jolle luonto on objekti, jota käsitellään ja teidän mielestänne käsitellään nimenomaan väärin.
Te sanotte yhtäällä, ettei totuutta ole, mutta toisaalla, että luonto on totuus.
Te menette metsään ja katsotte ihaillen, kun Kanadasta tänne meidän luontoomme istutettu majava on nakertanut puut metsästä nurin ja rakentanut itselleen pesän, infrastruktuurin omaa elämäänsä varten. Te sanotte: siinä on luonto, johon emme saa puuttua!
”Ooh!” te ihailette, kun näette järven rannassa hauen hyökkäävän pienen salakan kimppuun, ”kyllä luonto on sitten julma!”
Te pidätte luonnollisena sitä, kun lintu rakentaa itselleen pesän, koska lintu osaa ja voi; te pidätte luonnollisena sitä, kun puu kasvaa iduistaan vuosikymmenien ajan kurottautuen yhä korkeammalle kohti taivasta, koska puu osaa ja voi.
Mutta te ette sano, että nämä oliot tuhoaisivat luontoa. Vaan jostain syystä ihminen siihen kykenee, vaikka ihminen on yhtä luonnon kanssa.
Kun ihminen pistää metsän matalaksi ja rakentaa sinne ison ökytönön ja Teslan latauspisteen, siis infrastruktuurin elämäänsä varten, koska osaa ja voi, pidätte tätä luonnottomana tai luonnon vastaisena.
Missä kulkee siis raja? Onko se siinä, että ihminen tässä tapauksessa kuluttaa yli todellisten tarpeidensa? Jos ihminen rakenteisi majansa oksista ja kävyistä, olisiko se silloin luonnonmukaista? Mitä ovat nämä todelliset tarpeet ja kuka ne määrittelee? Entä jos majava kaataakin omaa tönöään varten turhan paljon puunrunkoja tai syö itsensä ähkyyn – tuhoaako majava tällöin luontoa?
Koko luonnon käsite kärsii mielettömyydestä. Yhtä lailla on mieletöntä sanoa, että ihmisellä jokin käyttäytyminen olisi ”epäluonnollista” tai ”luonnotonta”.
Miten ihminen voisi ylittää luontonsa ylittämällä luontonsa?
Kaikki selitykset, että ihminen on ylittänyt luontonsa, voidaan kumota sillä, että tämä ”ylittäminen” on itsessään luontoa. Mitä muuta se voisi olla?
Kaikissa selityksissä ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta olisi lopulta tukeuduttava uskonnollisiin eli ei-rationaalisiin argumentteihin. Luonnonsuojelijat lopulta vetoavat johonkin sellaiseen: on olemassa ”puhdas”, syntisestä ihmisestä vapaa luonto, jota on suojeltava syntisen ihmisen turmelukselta.
Jos sanotaan että jokin on luonnollista sen perusteella että ihminen ei ole ehtinyt sitä turmella, tullaan sanoneeksi että ihminen on jotain luonnolle vastakkaista, ulkopuolista.
Mutta missä milloin ja miten tämä siirto tapahtui että ihminen siirtyi luonnosta luonnottomaksi? Oliko kyse syntiinlankeamuksesta? Vai tietoisuuden kehittymisestä?
Mutta mikä olisi saanut aikaan tuollaiset tapahtumat? Muu kuin luonto? Jumala?
Miksi luonto olisi luonut jotain joka olisi sille vastaista? Kuinka se olisi edes mahdollista?
Emme pääse karkuun: mitään luonnotonta ei ole olemassa. Luonto on yksinkertaisesti jotain joka on riippumatta siitä, mitä ihminen tekee tai on tekemättä.
Kaikki loput ovat aina luonnollisia niissäkin tapauksissa kun eliö tuhoaa itsensä tuhoamalla luontonsa eli itsensä.
Kaikki informaatio kiihottaa kansanryhmiä ekstaattiseen tilaan.
Se on muuttunut uudeksi normaaliksi, kaikkien aistien surkastuneeksi ylivireydeksi, pysyväksi valvetilaksi, polyrytmihäiriöksi.
Siihen nähden että informaatiota on niin paljon rikoksia jaetaan niin vähän.
Jokaisella kansalla on omat ryhmänsä, enemmän tai vähemmän mielikuvitukselliset.
Kansa on osa kollektiivista mielikuvitusta.
Kun jokin kiihottuu, hänen silmänsä muuttuvat punaisiksi, näkökenttä sumeaksi.
On informaatiota joka on omiaan lietsomaan kansanryhmät toisiaan vastaan kaduilla turuilla ja toreilla.
Me kaikki kuulumme kansanryhmään jolla on psykososiaalinen kehityshäiriö.
Sitten me kuuntelemme aiheesta podcastin.
Anna anteeksi heille jotka ovat meitä vastaan kiihottaneet, kiihottuneet.
Me olemme kansanryhmänä, osa tätä kansaa, ryhmänä.
Jos on lukenut kaiken, kuullut lentokoneiden jylinän, nähnyt seitsemältä ruudulta samanaikaisesti kahdeksan eri viestiä jokaiselle aistille kohdennetusti
niin mikä tässä kaikessa pystyy yhä ketään kiihottamaan.
Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa.
Kaikilla uskonnoilla on oma kaanoninsa, pyhät ja myyttiset tekstit, joista käsin on johdettavissa kaikki, kunhan tulkinta venyy riittäviin mittoihin.
Sokrates oli aikansa trolli, joka ei kirjoittanut mitään ylös, koska kirjoittaminen tarkoitti hänelle henkistä turmiota. Hän oli aikansa luddiitti. Nykyisin hän vertautuisi ihmiseen, joka ei käytä tekoälyä.
Tämä tarkoittaa jo perimmiltään kieltäytymistä, askeesia, johon ja josta pyhyyden mielikuva johdetaan. Sitä kohti taipuu väistämättä jokainen filosofiksi itseään kutsuva.
Sokrates vaelsi pitkin katuja askeettina puhumassa ihmisiä suohon, pyrkimyksenään opettaa heitä järjen, argumentaation ja viisauden voimasta. Hänen ympärilleen syntyi opetuslasten joukko ja kokoelma tekstejä.
Filosofit lukevat Platonia pyhänä tekstinään. Platon on kuulemma sanonut teoksissaan – myyttisen Sokrateen suulla – kaiken. Koko uskonlahkon hengellinen sisältö voidaan johtaa näistä myyttisistä dialogeista, joissa Sokrates sankarin lailla purkaa keskustelukumppaninsa ajatukset atomeiksi ja siten opettaa rakkaita opetuslapsiaan.
Olisi helppoa ajatella, että sitoutuihan Sokrates lopulta sentään viisauteensa, mutta tällöin tulisi oletetuksi hänelle jonkinlainen harhaluulo, siis essentia. Vaan Sokrates irtisanoutuu viisaudestaan: viisas onkin se, joka ymmärtää ettei ole viisas!
Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa, ilman itsesuojeluvaistoa, ilman värähdystäkään kehossaan. Tämäkö on todella uskontomme ideaali-ihminen, ihminen joka ei ole elävä eikä kuollut?
Lopulta Sokrates uhraa henkensä syntisen ihmisen puolesta, ihmisen, jonka syntinä on rakkaus omia harhaluulojaan kohtaan. Se on länsimaiseksi filosofiaksi kutsutun uskonnon lähtökohta: ihminen ei ole viisas, tietävä olento, joka voisi luottaa vaistoihinsa, vaan uskomustensa, kehonsa ja halujensa tahraama likainen eläin, joka ei selviä ilman filosofian viisautta.
Filosofit rakastavat järkeään, mutta ihminen keskimäärin pelkää järkeä: pelkää niin paljon, että on valmis tappamaan säilyttääkseen omat harhaluulonsa.
Sillä rakkaus harhaluulojaan ja siten itseään kohtaan on ihmisen olemassaolon tärkein lohtu, perusteellisin ehkäisykeino nihilismin varjoa vastaan.
Nykyaikaisen filosofisen kirjallisuuden tärkein ala on filosofinen self help -kirjallisuus, jonka suosio vaikuttaisi yhä pitävän pintansa: vaan kuten huomataan, syntyy tästä kokonaan uudenlainen harhaluulojen maailma. Siksi sellaista kirjallisuutta on turvallista julkaista: ei yhtäkään filosofia tulla kirjoistaan teloittamaan.
Sokrates on vaarallinen ideaali, naurettava pyhimys, jonka ihanteita kohti kulkemalla ihminen kadottaa itsensä niin ettei lopulta pelkää edes kuolemaa.
Sokrateen tietä kulkemalla tulee eteen lopulta Camus’n kysymys itsemurhasta, eikä tässä kohtaa enää ihminen kykene vastaamaan, miksi hänen olisi elettävä.
Onneksi en ole sentään ainoa, joka tämän uskonnon hulluuden on havainnut. Jumala on kuollut, vaan mitä on uskonnolla sen jälkeen tarjottavanaan? Siihen ei tuskassaan kiertelevä moderni filosofia ole osannut vastata.
Länsimaisen sivilisaation luova itsetuho on alkanut Sokrateesta. Siinä vaiheessa kun hänen toisesta parousiastaan tulee todellista, voimme ryhtyä vakavassa mielessä lukemaan eskatologisia ennustuksia pyhistä kirjoista.
