Avainsana: yhteiskunta

Minä ryhdyin kysymään älyltä sitä että kuinka ihminen nyt voisi selättää eksistentiaalisen kriisin

eli olotilan siitä että mainittu äly on tyystin vienyt olemiseni funktion

ja että postpostmoderni tarkoittaa sitä että kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja vanhanakin eikä koskaan vanhene kun yhä kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja

vaan leijuu kepeästi koskettamatta mitään jotteivät pöpöt tartu

elää jatkuvan itsen määrittelyn tilassa jossa kaikkien persoona on yhtä ja samaa eli jatkuvaa itsen määrittelyä

siirtelee huonettaan aina vuoden vaihtuessa uuteen samanlaiseen kolhoosiin

tilaa ovelleen kuljetettuna kylmetettynä norjalaista lohta, uusia perunoita, kasvismakkaraa, älykkään television ja kolme litraa pepsimaxia joilla selviää yön yli

seuraavaan päivään jota en huomenna muistanut katsomatta kalenteriani kelloani älyäni dataani että olinko muistanut hengittää jooga-asennossa ja kirjoittaa päiväkirjaani merkintöjä ahdistuksesta ja ihmisistä

olinko täyttänyt aktiivisuustavoitteeni, osoittanut järjestelmälle olevani valmis mihin tahansa mihin vain se saattaa minua tarvitakaan

ja kun työhaastattelussa oli kysytty että osaatkohan käyttää älyä etkä älynnyt kysyä että kenen älyä ja mitä on äly oletko osannut sitä mitata

ja kun et sitten osannut dynaamisesti sanoa käyttäväsi arjen ruokalistan suunnittelussa ruokien laitossa roskien viennissä seitsemää eri tekoälyagenttia varmistamassa kaiken toiminnan riittävän älykkyyden dynaamisuuden resurssiviisauden hygieenisyyden ja dynaamisuuden

niin sitten sitä järjestelmä alkaa pitämään sinua vaikeana jähmeänä että siksi sinuun ei kannata investoida edes sinun itsesi

investointi tarkoittaisi sitä että varmistaa oman ja jälkeläisten tulevaisuuden riittävillä vakuutuksilla ja vakuuttaa myös kaiken tavaran jonka tilaa ovelle toimitettuna tunnissa että koska mitä tahansa voi aina tapahtua eikä turvallisuuden tunne saa silloin horjua eikä turvallisuuskaan kun makselee niitä kaikkia vakuutuksia

Niin, sitä aloin kyselemään älyltä ja kysyin myös että kirjoittiko Heidegger Camus Sartre juuri tällaisesta eksistentiaalisesta kriisistä että sitä vain ihminen tippuu maailmaan eikä häneltä kysytä mitään

Ja kun ihminen kohtaa ahdistuksensa hän vasta tulee tietoiseksi itsestään ja omasta tilanteestaan joka on aina hirvittävä

mutta että vasta sitten voi ihminen tulla persoonaksi, elää varsinaisesti eikä epäautenttisesti siis olla rauhallinen eikä reagoida kaikkiin ärsykkeisiin tässä ja nyt ja myös huomenna

koska kaikista epätoivoisin on ihminen joka ei tiedosta omaa epätoivoaan, on Kierkegaard sanonut

mutta sehän vain kuulostaa lohdutukselta jonka tietoisesti epätoivoinen on itselleen keksinyt

on ihmeteltävä että miten joku kykenee vielä tulemaan uskoon – jo Kierkegaard oli hankkeessaan naurettavan epätoivoinen

miten se on teknisesti edes mahdollista?

usko ei pelasta vaan ihminen on teljetty surkeaan vapauteensa kaikkien näiden kahleiden ja koneiden keskellä

hän voisi tehdä mitä vain ja silti ei mitään

viimeinen uskon kohde on oma itse, oma sairaus, oma parantuminen, itsensä narsistinen kehittäminen

sitten me luemme kaikki Liisa Keltinkangas-Järvistä ja sitä kuinka narsismi kukkii ympärillämme ja koemme suurta valaistusta siitä kuinka olen nyt itse tämän asian havainnut ja koska olen lukenut keltsua niin en ainakaan itse ole

sitten keskustelemme narsismista ja jaamme somessa linkkejä kuinka narsismi on vaarallista ja että kyllä nyt on mennyt kaikki tämä some ja kaikki tämä liian pitkälle että nyt minä ainakin lopetan tämän vähäksi aikaa ja haluan olla taas AITO siis AITO minä

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHH

aina sunnuntait alkavat eksistentiaalisella kriisillä joka ei laannu ei vaikka juo kolme kuppia kahvia energiajuomaa pepsimaxia silliä blenderissä sekoitettuna samalla huutaen

ÄÄÄÄÄHH

minulla on parvekkeella kolme lavallista energiajuomaa ja viisi laatikollista nikotiinipusseja tärisen kuin kärsisin Huntingtonin taudista

minä haluaisin olla JOTAIN siis JOTAIN tiedättekö sillee vaikuttaa ja kaikista eniten että olisi RAHAAAA että voisi asua silleen ja matkustella ja ei olis JOKA SUNNUNTAI TÄTÄ EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ

luen taas keltinkangasta eli keltsua kuuntelen podcasteja samalla kun kuuntelen musiikkia kuuntelin musiikkia sporify wrappedin mukaan viime vuonna 49 000 minuuttia

haluaisin koiran kaksi koiraa matkustaa paljon mutta kuitenkin juurtua jonnekin ettei sitä vaan kadota itseään vaan on jalat maassa tietää mitä haluaa ja haluaa mitä tietää pyrkii onneen onnellisuuteen hitaisiin sunnuntaiaamuihin ILMAN EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ haluaa löytää rakkauden jotain aitoa oikeaa sellaista mikä tuntuu hyvältä just tässä nyt mutta sellainen myös joka tietää mitä haluaa ja haluaa samoja asioita mutta ei liiaksi että täytyy myös omaa tilaa ja omia asioita ja omaa elämää ja omia kriisejä olla ja myöskin että ei oo sellanen joka alkaa stalkkaamaan ja vainoamaan sit ku erotaan ja sillei

ootteko miettiny että jos kadottaa itsensä niin kuka katoaa ja minne ja keneltä