Keskustelu älyn kanssa

Kadonnut itse

Minä ryhdyin kysymään älyltä sitä että kuinka ihminen nyt voisi selättää eksistentiaalisen kriisin

eli olotilan siitä että mainittu äly on tyystin vienyt olemiseni funktion

ja että postpostmoderni tarkoittaa sitä että kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja vanhanakin eikä koskaan vanhene kun yhä kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja

vaan leijuu kepeästi koskettamatta mitään jotteivät pöpöt tartu

elää jatkuvan itsen määrittelyn tilassa jossa kaikkien persoona on yhtä ja samaa eli jatkuvaa itsen määrittelyä

siirtelee huonettaan aina vuoden vaihtuessa uuteen samanlaiseen kolhoosiin

tilaa ovelleen kuljetettuna kylmetettynä norjalaista lohta, uusia perunoita, kasvismakkaraa, älykkään television ja kolme litraa pepsimaxia joilla selviää yön yli

seuraavaan päivään jota en huomenna muistanut katsomatta kalenteriani kelloani älyäni dataani että olinko muistanut hengittää jooga-asennossa ja kirjoittaa päiväkirjaani merkintöjä ahdistuksesta ja ihmisistä

olinko täyttänyt aktiivisuustavoitteeni, osoittanut järjestelmälle olevani valmis mihin tahansa mihin vain se saattaa minua tarvitakaan

ja kun työhaastattelussa oli kysytty että osaatkohan käyttää älyä etkä älynnyt kysyä että kenen älyä ja mitä on äly oletko osannut sitä mitata

ja kun et sitten osannut dynaamisesti sanoa käyttäväsi arjen ruokalistan suunnittelussa ruokien laitossa roskien viennissä seitsemää eri tekoälyagenttia varmistamassa kaiken toiminnan riittävän älykkyyden dynaamisuuden resurssiviisauden hygieenisyyden ja dynaamisuuden

niin sitten sitä järjestelmä alkaa pitämään sinua vaikeana jähmeänä että siksi sinuun ei kannata investoida edes sinun itsesi

investointi tarkoittaisi sitä että varmistaa oman ja jälkeläisten tulevaisuuden riittävillä vakuutuksilla ja vakuuttaa myös kaiken tavaran jonka tilaa ovelle toimitettuna tunnissa että koska mitä tahansa voi aina tapahtua eikä turvallisuuden tunne saa silloin horjua eikä turvallisuuskaan kun makselee niitä kaikkia vakuutuksia

Niin, sitä aloin kyselemään älyltä ja kysyin myös että kirjoittiko Heidegger Camus Sartre juuri tällaisesta eksistentiaalisesta kriisistä että sitä vain ihminen tippuu maailmaan eikä häneltä kysytä mitään

Ja kun ihminen kohtaa ahdistuksensa hän vasta tulee tietoiseksi itsestään ja omasta tilanteestaan joka on aina hirvittävä

mutta että vasta sitten voi ihminen tulla persoonaksi, elää varsinaisesti eikä epäautenttisesti siis olla rauhallinen eikä reagoida kaikkiin ärsykkeisiin tässä ja nyt ja myös huomenna

koska kaikista epätoivoisin on ihminen joka ei tiedosta omaa epätoivoaan, on Kierkegaard sanonut

mutta sehän vain kuulostaa lohdutukselta jonka tietoisesti epätoivoinen on itselleen keksinyt

on ihmeteltävä että miten joku kykenee vielä tulemaan uskoon – jo Kierkegaard oli hankkeessaan naurettavan epätoivoinen

miten se on teknisesti edes mahdollista?

usko ei pelasta vaan ihminen on teljetty surkeaan vapauteensa kaikkien näiden kahleiden ja koneiden keskellä

hän voisi tehdä mitä vain ja silti ei mitään

viimeinen uskon kohde on oma itse, oma sairaus, oma parantuminen, itsensä narsistinen kehittäminen

sitten me luemme kaikki Liisa Keltinkangas-Järvistä ja sitä kuinka narsismi kukkii ympärillämme ja koemme suurta valaistusta siitä kuinka olen nyt itse tämän asian havainnut ja koska olen lukenut keltsua niin en ainakaan itse ole

sitten keskustelemme narsismista ja jaamme somessa linkkejä kuinka narsismi on vaarallista ja että kyllä nyt on mennyt kaikki tämä some ja kaikki tämä liian pitkälle että nyt minä ainakin lopetan tämän vähäksi aikaa ja haluan olla taas AITO siis AITO minä

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHH

aina sunnuntait alkavat eksistentiaalisella kriisillä joka ei laannu ei vaikka juo kolme kuppia kahvia energiajuomaa pepsimaxia silliä blenderissä sekoitettuna samalla huutaen

ÄÄÄÄÄHH

minulla on parvekkeella kolme lavallista energiajuomaa ja viisi laatikollista nikotiinipusseja tärisen kuin kärsisin Huntingtonin taudista

minä haluaisin olla JOTAIN siis JOTAIN tiedättekö sillee vaikuttaa ja kaikista eniten että olisi RAHAAAA että voisi asua silleen ja matkustella ja ei olis JOKA SUNNUNTAI TÄTÄ EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ

luen taas keltinkangasta eli keltsua kuuntelen podcasteja samalla kun kuuntelen musiikkia kuuntelin musiikkia sporify wrappedin mukaan viime vuonna 49 000 minuuttia

haluaisin koiran kaksi koiraa matkustaa paljon mutta kuitenkin juurtua jonnekin ettei sitä vaan kadota itseään vaan on jalat maassa tietää mitä haluaa ja haluaa mitä tietää pyrkii onneen onnellisuuteen hitaisiin sunnuntaiaamuihin ILMAN EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ haluaa löytää rakkauden jotain aitoa oikeaa sellaista mikä tuntuu hyvältä just tässä nyt mutta sellainen myös joka tietää mitä haluaa ja haluaa samoja asioita mutta ei liiaksi että täytyy myös omaa tilaa ja omia asioita ja omaa elämää ja omia kriisejä olla ja myöskin että ei oo sellanen joka alkaa stalkkaamaan ja vainoamaan sit ku erotaan ja sillei

ootteko miettiny että jos kadottaa itsensä niin kuka katoaa ja minne ja keneltä

Sokrates, siis Jeesus

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa.

Kaikilla uskonnoilla on oma kaanoninsa, pyhät ja myyttiset tekstit, joista käsin on johdettavissa kaikki, kunhan tulkinta venyy riittäviin mittoihin.

Sokrates oli aikansa trolli, joka ei kirjoittanut mitään ylös, koska kirjoittaminen tarkoitti hänelle henkistä turmiota. Hän oli aikansa luddiitti. Nykyisin hän vertautuisi ihmiseen, joka ei käytä tekoälyä.

Tämä tarkoittaa jo perimmiltään kieltäytymistä, askeesia, johon ja josta pyhyyden mielikuva johdetaan. Sitä kohti taipuu väistämättä jokainen filosofiksi itseään kutsuva.

Sokrates vaelsi pitkin katuja askeettina puhumassa ihmisiä suohon, pyrkimyksenään opettaa heitä järjen, argumentaation ja viisauden voimasta. Hänen ympärilleen syntyi opetuslasten joukko ja kokoelma tekstejä.

Filosofit lukevat Platonia pyhänä tekstinään. Platon on kuulemma sanonut teoksissaan – myyttisen Sokrateen suulla – kaiken. Koko uskonlahkon hengellinen sisältö voidaan johtaa näistä myyttisistä dialogeista, joissa Sokrates sankarin lailla purkaa keskustelukumppaninsa ajatukset atomeiksi ja siten opettaa rakkaita opetuslapsiaan.

Olisi helppoa ajatella, että sitoutuihan Sokrates lopulta sentään viisauteensa, mutta tällöin tulisi oletetuksi hänelle jonkinlainen harhaluulo, siis essentia. Vaan Sokrates irtisanoutuu viisaudestaan: viisas onkin se, joka ymmärtää ettei ole viisas!

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa, ilman itsesuojeluvaistoa, ilman värähdystäkään kehossaan. Tämäkö on todella uskontomme ideaali-ihminen, ihminen joka ei ole elävä eikä kuollut?

Lopulta Sokrates uhraa henkensä syntisen ihmisen puolesta, ihmisen, jonka syntinä on rakkaus omia harhaluulojaan kohtaan. Se on länsimaiseksi filosofiaksi kutsutun uskonnon lähtökohta: ihminen ei ole viisas, tietävä olento, joka voisi luottaa vaistoihinsa, vaan uskomustensa, kehonsa ja halujensa tahraama likainen eläin, joka ei selviä ilman filosofian viisautta.

Filosofit rakastavat järkeään, mutta ihminen keskimäärin pelkää järkeä: pelkää niin paljon, että on valmis tappamaan säilyttääkseen omat harhaluulonsa.

Sillä rakkaus harhaluulojaan ja siten itseään kohtaan on ihmisen olemassaolon tärkein lohtu, perusteellisin ehkäisykeino nihilismin varjoa vastaan.

Nykyaikaisen filosofisen kirjallisuuden tärkein ala on filosofinen self help -kirjallisuus, jonka suosio vaikuttaisi yhä pitävän pintansa: vaan kuten huomataan, syntyy tästä kokonaan uudenlainen harhaluulojen maailma. Siksi sellaista kirjallisuutta on turvallista julkaista: ei yhtäkään filosofia tulla kirjoistaan teloittamaan.

Sokrates on vaarallinen ideaali, naurettava pyhimys, jonka ihanteita kohti kulkemalla ihminen kadottaa itsensä niin ettei lopulta pelkää edes kuolemaa.

Sokrateen tietä kulkemalla tulee eteen lopulta Camus’n kysymys itsemurhasta, eikä tässä kohtaa enää ihminen kykene vastaamaan, miksi hänen olisi elettävä.

Onneksi en ole sentään ainoa, joka tämän uskonnon hulluuden on havainnut. Jumala on kuollut, vaan mitä on uskonnolla sen jälkeen tarjottavanaan? Siihen ei tuskassaan kiertelevä moderni filosofia ole osannut vastata.

Länsimaisen sivilisaation luova itsetuho on alkanut Sokrateesta. Siinä vaiheessa kun hänen toisesta parousiastaan tulee todellista, voimme ryhtyä vakavassa mielessä lukemaan eskatologisia ennustuksia pyhistä kirjoista.