Ajattelu tarvitsee rinnalleen toiminnan. Näin on laita keskinkertaisella ajattelijalla, sanotaan: hänen ajattelunsa kumpuaa toiminnasta. Ajattelu reflektoi toimintaa, ja tuo reflektio tuottaa taas uutta toimintaa. Tässäkin taidossa voi kehittyä erinomaiseksi, mutta mikäli keskinkertainen ajattelija lakkauttaa toiminnan, hän ajautuu surkeille vesille, hukkuu suohonsa, josta toiminta ei häntä koskaan vapauta ja nosta ylös. Hän pyörii surkeaa kehää kehonsa ympäri, vajoaa.
Suurten ajattelijain kohdalla tilanne on tyystin toinen, koska heidän ajattelunsa on kaikesta toiminnasta vapaata, puhdasta abstraktiota. Heille toiminta on turmaksi: siksi he eivät kynääkään nosta lattialta. Toimimattomuus ei aja heitä allikkoon kuten keskinkertaisen ajattelijan.
Masennus seuraa, kun keskinkertainen ajattelija lakkaa toimimasta. Suuri ajattelija, sen sijaan, ei tunne muuta kuin masennuksen.
Ja silti sanomme suurta ajattelijaa suureksi – me elämän hylänneet.