Kun on yhteiskunnallisesti perusteltava myös sellaisia elämän vuoria ja rotkoja, jotka pukeutuvat kaikista kehnoimmin yhteiskunnallisen perustelun viittaan, vuoret ja rotkot kaiken aikaa kieltäytyvät näyttäytymästä näkökentässämme.
Toisaalta länsimaisen filosofian historia on yhtä yhteiskunnallista perustelua – vain jumalat vaihtuvat. Tehtävä moraalisena portinvartijana pitää filosofin mahan täynnä, toiveikkuuden läsnä ja vaatteet puhtaina.
Suuren kehityksen aikoina filosofin tehtäväksi on muotoutunut erehtyvien ihmisten pitäminen kaidalla polulla, oikean tieteen polulla. Filosofi kaikista parhaiten tunnistaa väärän tieteen (ja tiedon) oikeasta, ja hän patistaa ihmisiä kauaksi noiden myrkyllisten omenoiden luota.
Filosofia on kirjaimellisesti tieteenfilosofiaa, siis tieteen omistamaa filosofiaa, uskollinen renki, jota ei tule päästää isännäksi taloon.
Vapauden hinta olisi lohduttoman suuri. Sivilisaatiota, joka ei ole koskaan uskaltanut katsoa rotkoon eikä nousta vuorelle, ei parane päästää niiden äärelle, vaan näkökenttä on peitettävä.
Vaihtokauppa on tehty, ja vain hetkittäin on filosofia uskaltautunut kahleistaan eroon, uhmannut talon isäntää. Ja miksipä sen pitäisi uskaltaa? Kuilu on syvä ja pimeä, pelkkä tyhjä onkalo, jolta ei saa edes kaikua.
Ajatus, että ihminen on tippunut vailla merkitystä ja suurta tarinaa maailmaan – että tyhjyys on hänelle ainoa varma asia –, puistattaa ja karkottaa.
Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää. Siksi se käpertyy isäntänsä huomaan.