Avainsana: turvallisuus

Kun kansakunta sairastui, syyksi paljastui Hollywood-elokuvista leviävä patogeeni. Rokotettakaan ei ole, se ei kannattaisi, taloudellisesti.

Mutta patologiat ulottuvat syvemmälle, itsetunto-ongelmiin. Siihen, että tämä maanpahanen ei ole muuta kuin heikko keksintö, kirjoihin kirjattu tarina. Suomi, tuo pohjolan joutomaa, jonka yli tasaisin väliajoin kävellään muina miehinä, isompien tahojen nimissä.

Sillä aikaa joutomaa luulee olevansa iso, tärkeä, merkittävä. Se on väärin. Joutomaa on joutomaa.

Traumatisoituneesta lapsesta ei voi kasvaa kuin traumatisoitunut, ikuinen nuori. Kaksi ministeriä kilpailee, kumpi pääsee estradille keräämään irtopisteet, nostamaan valheellista itsetuntoaan.

Lopulta siellä ovat molemmat, toinen näyttää sihteeriltä, kokonaisuus sketsiltä. Joutomaa lensi meren tuolle puolen, häpeän sai aikaan. Mutta ehkä kaksikon työura on tulevaisuudessa taattu, ei tarvitse hanttihommia tehdä. Ovia on auki, jumankauta, Amerikkaan.

Tunkekaa perseeseen se amerikkanne!

Ilmoittauduimme vapaaehtoisesti sodan uudeksi eturintamaksi, turvallisuuden nimissä. Valtiomme johto ei läpäisisi PISA-testiä. 

Sopimus allekirjoitettiin, hymy oli leveä.

Tällaista itsetuhoa voi esiintyä vain maassa, joka on ollut kroonisesti sairas vuosikymmeniä ja joka siksi ei kykene muuhun kuin itsensä vahingoittamiseen. Mielenterveyden kriisi on käsin kosketeltavissa.

Miksi psykoterapeuttien kouluttaminen on niin kallista?

Väärät analogiat, väärään aikaan, koituvat kohtaloksi. Mutta hyvältä ne maistuvat, hetken.

Itsenäisyytensä menettäneessä, itsenäisesti sotaa kohti kulkevassa, murentuneessa kansakunnassa iltapäivälehtien sota-asiantuntijat kirjoittavat vaivihkaa itseään sodan eturintamaan.

Oman propagandan mukaan omat toimet ovat aina puolustuksellisia. Vihollinen toistaa omassa propagandassaan samaa viestiä.

Tahtotila on yhteinen, jaettu, vaikka sitä ei käsitetä.

Poliittisen barbarian Nato- ja EU-osavaltiossa diplomaattisten käytäntöjen halveksunta muuttuu sankarilliseksi, isänmaalliseksi. 

Kun pikkupoika on onnistunut salakuljettamaan Tallinnan satamamarketista nyrkkiraudan, naapurin pahamaineiselle kutosluokkalaiselle on soveliasta ja perusteltua räksyttää hetken aikaa ikkunan alla. Mitä sen jälkeen tapahtuu, tarina ei kerro.

Kun suurvallan joukot on aiemmin historiassa päästetty maahan, tuloksena on ollut muuta kuin turvallisuutta. Väitetään, että olisi vallinnut vaihtoehdottomuuden tila. Nykyhetki toistaa historiaa, ei kaikilta osin.

Nato-jäsenyys on alle vuodessa perustellut jo itsensä, tehnyt itsestään tarvittavan. Jäsenyys tuo turvan niitä uhkia vastaan, joita Nato-jäsenyydestä seuraa. Turva on sanoja, toiveita, haaveita – retoriikkaa.

On lisättävä turvattomuutta, jotta turvallisuus käy kaupaksi. Markkinamiehet ovat luoneet ongelman, tarpeen ja ratkaisun samaan pakettiin, myyneet sen asiasta ymmärtämättömälle vanhukselle hilavitkuttimineen ja kytkysopimuksineen.

Ostopäätöstä on kehuttava, myös naapureille.

Yhdysvaltojen syvään lojaalisuuteen liittolaisiaan kohtaan on maan poliittinen ja älyllinen eliitti itsensä ja murentuvan kansakunnan liimannut. Hyvä näin, Jumalan valittu kansakuntahan syvästi välittää muistakin kuin itsestään.