Laskeuduin teitä varten tähän nyt kertomaan, että mitä ovat punaiset linjat ja onko meillä niitä vaiko ei.
Punainen linja voidaan piirtää maalilla asfaltille, maalaamattomalle. Siihen piirretään pitkä punainen linja, ja se kertoo meille, että sitä ei ylitetä ellei sen yli astuta.
Linjaa ei jaeta osiin vaan se kohdataan sen koko pituudelta. Kun punaisen linjan yli astutaan, punainen linja on peitettävä. Informaatiolla.
Sen on oltava voimakkuudeltaan niin itsevarmaa ja tuhoisaa, että punainen linja häipyy kuin hapon syövyttämänä pois näkyvistä, mielestä mutta asfaltti pitää jäädä paikalleen, jotta voidaan piirtää uusi punainen linja.
Punaisten linjojen piirtäminen on mukava harrastus, jonka keskeisenä ideana on, että niiden yli ei astuttaisi. Ja sitten niiden yli astutaan, koska se on sen harrastuksen idea, mukava.
Jos informaatio sanoo, että meillä ei ole punaisia linjoja, niin sitten niitä ei ole. Eikä ole ollut. Eikä tule olemaan. Ja jos tulee, ne voidaan ylittää mutta sitä ei sanota ellei ole pakko. Kaikki tämä on välttämätöntä.
Niitä on saattanut olla.
Viimeistään kun linjojen yli astuminen on tuhonnut maan jalkojen alta, on varmaa että punaisia linjoja ei enää ole, ei voi olla, koska ilmaan ne eivät piirry. Mutta siinä vaiheessa huomio on turha.
Jos toisellakaan ei ole punaisia linjoja, miksi meilläkään pitäisi olla punaisia linjoja, niinpä, hyvä kysymys, kyse on vastavuoroisesta harrastuksesta, joka ei tapahdu eristyksissä vaan peilikuvina nostan kättä niin peilikuvakin nostaa, katso.
Niin tapahtuvat ne asiat, jotka tullaan tulevaisuudessa muistamaan,
joista riittää kerrottavaa, kirjoiksi ja elokuviksi asti. Kuka meistä olisi kertomassa, muistelemassa linjoja, niiden syöpymistä, käsiä ja särkyneitä peilejä.
Tätä maailmaa ei tajua ymmärtää. Se on niin punainen.