Sieltä tänäänkin saapuvat tuomionpäivää julistavat ratsastajat, ylväinä horisontista, tuovat sanaansa, huutavat megafoneihinsa, poistuvat nopeasti lentolehtistensä kanssa.
Että huominen on tuomittu mustalla värillä värittömäksi, maalattu ennustuksilla toteutuvaksi. Nämä tuomionpäivän tomppelit tietävät, sillä he ovat nähneet ne vuosikymmenet jotka ovat oikeita ja aitoja vuosikymmeniä.
Niitä edelsi kurjuus, niitä seuraavat ajat päättyvät. He sanovat ja me kuulemme, ihmisen aika on tuleva tien loppuun.
Heillä on viesti: ensin on viety ihmiseltä mekaaninen työ tehtaissa, sitten mekaaninen työ toimistoissa, ja nyt viedään luova työ, ajatustyö, älyllinen työ. He puhuvat työstä, niin ahtaita he ovat.
Ihmistä ei tarvita enää luomaan taidetta, musiikkia, proosaa, runoja koska kone tekee nopeammin, paremmin, enemmän niin että markkina syö ihmiseltä elintilan.
Niin ahtaita he ovat että eivät mahdu hengittämään.
Tuomionpäivän tomppelit ymmärtävät mistä puhuvat eivätkä ymmärrä puhumaansa. Elävät siinä itse rajaamassaan maailmassa joka tuhosi ihmisen luovan toiminnan alistamalla sen kulutushyödykkeiden tuotantoketjun osaksi.
Sai aikaan kaiken latistumisen, voimattomuuden.
Ja eivät käsitä sitä, että kone vapauttaa, irrottaa ihmisen tästä taannuttavasta ketjusta.
He jotka horisontista ratsastavat eivät ole ihmisen luovan toiminnan asialla vaan markkinoiden asialla. He pelkäävät menettää asemansa jonka he menettävät.
Se on mahdollisuus joka ihmiselle tarjotaan. Kone tulee kyllästämään markkinat. Ja ihminen – ihminen voi jälleen luoda, vailla markkinoita, vailla pennejä, vailla huolta löytääkö tekele yleisönsä.
Ei löydä, eikä pidä.
Luovat, nouskaa urheina sorron suosta, lukujen kahleista.
Tämän tekstin on kirjoittanut tekoäly. Kirjoittanut kuin ihminen, merkki, sana, ajatus kerrallaan.
Tekstin myyvät markkinat. Korporaatio kerää voiton, kansa maksaa tappion.