Että ihminen olisi ylittänyt luonnon! Että tahtomme, järkemme, vapautemme olisivat luonnon tuolla puolen, ei luontoa! Että me emme ole vain eläimiä, eläinten lakien alaisia! Ja mitä muita kertomuksia meillä olikaan kerrottavana?
Pitkää ja turvonnutta elämää seuraa hohdokas kuolema. Ja kuinka luonnollista se onkaan! Katso, kuinka tänä vuonna on myyräpopulaatio kuihtunut: kylmä talvi ja ruton lailla levinnyt sairaus on sen pienentänyt.
Ekosysteemin kuningas ei ole kaikkivoipa: juuri kaikkivoipuudessaan se osoittaa pienuutensa.
Marraskuu aloitetaan juhlimalla kuolemaa, kun edellisistä kuolemanjuhlista on vasta asiakaspalautteet ehditty keräämään. Kuoleva populaatio seuraa johtajaansa kuin sorsanpoikanen emoaan.
Emo antaa poikasten syödä, valvoo prosessia rinnalla.
Todettu vähennystarve on laitettava konkreettisena operaationa täytäntöön, sanoo luonto iltauutisissa. Ja niin syntyy kuolemanviisaus.
Kuolemanviisaus on tärkein viisauden muoto ajassa, jossa elämän ja kuoleman välinen ero häipyy.
Kuolemanviisaus taannuttaa elämän, jotta elämä olisi kuoleman kanssa yhtä. Minkä se käsittää elämänä, on kuolemaa.
Kuolemanviisas halveksuu elämää. Kuolemanviisas ajattelee: minä elän kuoltuani, mutta minä en koskaan elä, koska en koskaan kuole.
Kuolemanviisaan elämä muodostuu kuoleman mietiskelystä ja elämän tukahduttamisesta. Hän siistii itsensä, kävelee markkinoilla ja julistaa uskoaan.
Ja miten voisikaan kuolemanviisas enää edes tukahduttaa sellaista, mistä hän ei tiedä?
Kokeva, tunteva, elävä eläin on jo syntyessään tapettu, mikäli hänen on edes annettu syntyä. Jos ei tunne elämää, tuntee vain kuoleman.
Voi, niin luonnollista, niin luontoa on tämä kaikki: antautukaa sen paisteeseen, antakaa sen polttaa ihonne, niin elätte ikuisesti!