Lopun aikoja on ennustettu ihmiskunnan historian läpi, tavalla tai toisella. Raamatullista eskatologiaa ei Peter Turchin, venäläis-amerikkalainen kompleksisuustieteilijä, suinkaan tarjoile teoksessaan Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen. Hänen lähestymistapansa yhteiskuntien kehitykseen ja kulkuun pohjaa kompleksisuustieteisiin ja sen johdannaiseen, kliodynamiikkaan. En metodiseen puoleen ota sen enempää kantaa, vaan käännän katseeni siihen, mitä Turchin metodinsa johdattelemana sanoo ja argumentoi.
Teos julkaistiin englanninkielisenä vuonna 2023, ja Juha Pietiläisen suomennos (Terra Cognita) julkaistiin viime vuonna. Kirjassa on vahva ajankohtainen ote, ja se keskittyy tarkastelemaan Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista nykytilaa: sitä, kuinka ja miksi nykyinen poliittinen pirstaloituminen on tapahtunut.
Turchinin teoreettinen tarkastelu yhteiskuntien kehitykseen sopii analysoimaan periaatteessa mitä tahansa yhteiskuntaa. Sen sijaan hänen ajankohtainen käsittelynsä Yhdysvalloista on ymmärrettävä nimenomaan tarkasteluna Yhdysvalloista. Vaikka monia Yhdysvalloissa tapahtuvia kehityskulkuja havaitaan muissakin länsimaissa, myös Suomessa, ei pidä tulkita niin, että se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, koskisi kaikkia läntisiä yhteiskuntia sellaisenaan. Turchin käsitteleekin teoksessaan monia muitakin esimerkkejä kuin Yhdysvaltoja, esimerkiksi Tanskaa ja Itävaltaa, joissa on tehty onnistuneita poliittisia toimia ja estetty samanlainen poliittinen pirstaloituminen.
Syklisyyttä?
Turchinin historiatieteellisessä otteessa on jotain syklisyydestä muistuttavaa, joskin Turchin sanoutuu irti ”syklisestä historiantutkimuksesta”. Hän ei halua häntä tulkittavan deterministisesti – että yhteiskunnat olisivat tuomittuja kulkemaan tietyn elinkaaren ja lopulta kokemaan tuhon. Turchin osoittaa, että yhteiskuntien kulkuun on mahdollista vaikuttaa, mutta että etenkin kahden ilmiön – väestön kurjistumisen ja eliitin ylituotannon – voimistuminen ennustaa yhteiskunnan sisäistä kriisiytymistä. Turchin puolustaa kantaa, että yhteiskuntien tuhoutuminen on ensisijassa seurausta sen sisäisistä ristiriidoista eikä ulkoisista voimista. Sisäisiä ristiriitoja lietsovat väestön kurjistuminen ja kilpailevat eliittien intressiryhmät, jotka egoistisesti tavoittelevat omaa etuaan.
Yksi Turchinin tarkastelun painopiste on se, kuinka demokratiasta kehittyy plutokratia. Tässä yhteydessä tulee mieleen Platonin Valtio, jossa Platon esittää eri valtiomuotojen syklisen kiertokulun: demokratiasta seuraa tyrannia.
Turchin ei ole Platonin jalanjäljissä, vaan osoittaa, että demokratiat ovat itse asiassa kaikkein haavoittuvaisimpia plutokraattien, rahavallan, kaappaukselle. Demokratiat perustuvat pehmeään, ideologiseen vallankäyttöön. Plutokraattien etuna on se, että he voivat haalia valtansa alle ideologisen koneiston osia: mediataloja, ajatuspajoja, sosiaalisia vaikuttajia. Plutokraateilla on Turchinin mukaan ”suunnaton valta ohjata äänestäjien mielipiteitä omien etujensa mukaisiksi”. Nyt tämä on tarkoittanut sitä, että niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisissä maissa puolueet ovat eliittien puolueita, eikä alempien tuloluokkien asiaa aja kunnolla mikään poliittisesti vaikutusvaltainen taho.
Vaurauspumppu ja eliitin ylituotanto
Turchinin kliodynamiikan toinen peruspilari on vaurauden epätasainen jakautuminen ja siitä seuraava väestön yleinen kurjistuminen. Ilmiötä, joka saa aikaan vaurauden siirtymisen väestöltä eliitille, hän kutsuu vaurauspumpuksi. Hän osoittaa, että 1970-luvulta lähtien reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa lakanneet kasvamasta ja jopa laskeneet. Palkkatason pysähtyneisyys on vaikuttanut laajasti väestön hyvinvointiin esimerkiksi laskemalla elinajanodotetta. Samalla viha ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet, mistä osoituksena on hänen mukaansa Donald Trump – tämä on osannut valjastaa ihmisten ja erityisesti valkoisten college-koulutettujen poliittisen tyytymättömyyden oman poliittisen suosionsa kasvattamiseen.
Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen koskee laajasti demokraattisia länsimaita, eikä vain Yhdysvaltoja.
Jälleen Turchin painottaa, että vaurauspumppu ei ole väistämätön seuraus osana jonkinlaista väistämätöntä yhteiskunnan kehityskaarta. Esimerkiksi New Dealiksi kutsuttu uudistusohjelma tukahdutti vaurauspumpun 1930-luvulla ja sai aikaan yhtenäistymisen kauden Yhdysvalloissa.
”Vakaa yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa vaurauspumppu ei pyöri, on epävakaa tasapainotila, jonka ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa ponnistusta kuin polkupyörällä ajaminen”, Turchin kirjoittaa. Tässä on paljon mielleyhtymiä Acemoglun ja Robinsonin toekseen Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). Siinä kaksikko esittää teorian yhteiskunnallisen vapauden dynamiikasta: se on kapea käytävä, joka syntyy kahden vastavoiman – valtion ja kansalaisyhteiskunnan – jatkuvasta taistelusta. Kun toinen kasvattaa kapasiteettiaan, toisen on kasvatettava niin ikään. Perimmäinen teema, joka yhdistää Turchinia ja Acemoglua ja Robinsonia, on yhteiskuntien (tai yhteiskunnan vapauden) dynaaminen luonne: ne eivät ole pysyviä ja vakaita olioita.
Raikasta Turchinin kirjassa on se, että hän ei ajaudu käsittelemään älyllisen laiskasti Trumpia ja Yhdysvaltojen alempien tuloluokkien ihmisiä epäonnistuneina, pahoina – ylipäätään vallitsevan pirstaloitumisen syynä. Ilmiö on huomattavasti moniulotteisempi kuin vain se, että osa yhteiskunnasta on oman surkeutensa nojalla epäonnistunut ja toinen osa onnistunut, tai että on ilmestynyt yhtäkkiä yksi paha diktaattori.
Vaurauden epätasainen jakautuminen ei Turchinin mukaan tarkoita automaattisesti yhteiskunnan pirstaloitumista. Merkittävämpi tekijä on itse asiassa eliitin ylituotannosta seuraava eliitin sisäinen tuolileikki.
Eliitin ylituotantoa tosin ruokkii vaurauspumppu: alemmista luokista pyritään hanakasti kohti ylempiä luokkia. Siinä avaintekijä on korkeakoulututkinto. Hanki tutkinto ja siirry voittajien leiriin, mutta kun yhä laajempi osa väestöstä omaksuu tämän toimintatavan ja koulutusjärjestelmä tuottaa eliittiä yli tosiasiallisen yhteiskunnallisen tarpeen, syntyvät vastaeliitit. Tuoleja ei riitä kaikille, vaan ylituotettu eliitti alkaa kilpailla keskenään. Yhteiskunnallisen vakauden kannalta Turchinin mukaan vaarallisin luokka onkin nimenomaan se turhautunut, eliittiin pyrkivien luokka, joka on syntynyt koulutetun nuorison ylituotannosta. Tässä yhteydessä Marx osoitetaan vääräksi, sillä Turchinin mukaan kurjistunut proletariaatti ei kykene järjestämään onnistunutta vallankumousta, vaan todellisia vallankumouksellisia ovat nimenomaan turhautuneet eliittiin pyrkijät, joilla on riittävä koulutus, etuoikeudet ja verkostot laajojen ihmismassojen yhdistämiseksi. ”’Kansalaiset’ eivät kaada valtioita”.
Turchinin kliodynamiikka huomioi yhteiskuntien kriisiytymisessä paitsi rakenteellis-demografiset tekijät (kuten väestön kurjistuminen ja eliitin ylituotanto) mutta myös ideologiset ja kulttuuriset tekijät, ylipäätään kaikki merkittävimmät historialliset voimat. Yhdysvalloissa sotien jälkeinen ideologinen konsensus on murentunut 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, ja nykyistä ideologista kenttää hallitsevat lukuisat, moninaiset ja radikaalitkin näkemykset. Vallankumousta havitellaan niin äärioikealla kuin -vasemmalla, ja samaan aikaan kun nämä kaksi leiriä ovat tavallaan hyvin lähellä toisiaan, ne ovat myös äärimmäisen kaukana toisistaan.
Varsin yleinen ajattelutapa yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus. Tämä tietyssä mielessä harhakuva on varsin voimakkaasti läsnä myös suomalaisessa poliittisessa puheessa: lisää koulutusta, korkeakoulutettuja, tohtoreita. Koulutuksen autuuteen on uskonut hallitus toisensa perään, ja nyt monella alalla maan lisätään voimakkaasti koulutettavien tohtorien määrää, kun samaan aikaan tohtorikoulutuksen vaatimuksia kevennetään. Moni nuori valmistuu mittavat opintovelat niskassaan varsin prekaariin työmaailmaan, eikä korkeakoulututkinto, oli se kuinka korkea tahansa, välttämättä olekaan yksilölle tie autuuteen. Samaan aikaan alimmissa tuloluokissa lasketaan senttejä ja pohditaan, kannattaako työtä ottaa vastaan, kun käteen jäisi vähemmän kuin tuista. Tuloerot ovat myös Suomessa kasvaneet. Turchinin analyysiin nojaten on mahdollista pohtia myös Suomessa tehdyn politiikan mielekkyyttä: laajan hyvinvoinnin sijaan on panostettu kapeasti tuottamaan lisää eliittiin pyrkijöitä. Nykyinen ”yhteiskunnallinen konsensus” koskee enää asennoitumista ulkoisia ”uhkia” kohtaan, kenties niiden lietsominen on epätoivoinen yritys peittää pinnan alla kyteviä ristiriitoja ja yhteiskunnallista pirstaloitumista.
Plutokratiat: Yhdysvallat ja Ukraina
Turchin väittää, että Yhdysvallat on plutokratia ja että tämä ei ole salaliittoteoria vaan tieteellinen teoria. Plutokratia on valtio, joka on sen talouseliitin hallitsema, mutta hallinta on epäsuoraa ja tapahtuu olemassa olevien demokraattisten instituutioiden välityksellä. Hänen mukaansa salaliittoteorioiden ongelma on se, että ne olettavat yksittäisten, vaikutusvaltaisten ihmisten olevan äärimmäisen taitavia ja että valta tosiasiallisesti olisi muutaman ihmisen tai pienen piirin hallussa. Yhdysvaltain taloudellinen eliitti on verkosto, jolla ei ole keskusjohtoa. Sen yhteenliittävä voima on sosiaalistuminen erilaisissa instituutioissa, kuten korkeakouluissa tai Maailman talousfoorumin tapaamisissa Davosissa.
Turchinin mukaan Yhdysvaltojen demokratian käsittelyssä ongelma on se, että sitä tulkitaan ennakolta päätetyn ideaalin mukaisesti, ei sen mukaisesti, miten järjestelmä tosiasiassa toimii. Yhdysvaltoja ei ohjaa ajatus hallinnon toteutumisesta ihmisiltä ihmisille, vaan Turchin pyrkii kumoamaan kansan tahtoon perustuvan edustuksellisen demokratian myytin hallitsevan luokan teorialla, jonka poliittiset muutokset heijastavat vain talouseliitin mieltymyksiä. Hän tunnistaa tämän näkemyksen epämieluisuuden: se, joka kehtaa kutsua demokratiaa muuksi kuin demokratiaksi, kokee vainoa, saa syytteen vihapuheesta. Toisinajattelijat, joista hän mainitsee esimerkkinä Noam Chomskyn, sysätään syrjään: heidän kirjojaan ei polteta mutta ei heitä myöskään kutsuta puhumaan valtamediaan. Turchin käsittelee myös varsin kiistanalaiseksi luokiteltua toimittajaa Tucker Carlsonia, ei syyllistävästi tai tuomitsevasti vaan selittävällä otteella. Havaitaan, että Carlson on monessa mielessä samoilla jäljillä kuin Turchin, jonka mukaan tosin Carslon omissa näkemyksissään jämähtää ”kulttuurisiin kysymyksiin” ja sivuuttaa pirstaloitumisen keskeisimmän ajurin, eliittien ylituotannon.
Yhdysvaltojen plutokratian ydin on suuryhtiöiden yhteisö, jolla on valtava poliittinen voima muun muassa lobbauksen myötä. Tähän yhteisöön kuuluvat esimerkiksi sotateollinen ja lääketieteellinen kompleksi, Piilaakso ja opetusteollinen kompleksi. Mekanismeja hallitsemiseen on monia, kuten ideologisen perusinfrastruktuurin eli joukkoviestimien omistaminen. Pyöröoviefektin myötä hallinnollinen ja taloudellinen valta ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, mutta taloudellinen on niistä hallitsevassa asemassa.
Kenties nykyistä maailmanpoliittista tilannetta ja ennen muuta Ukrainassa käytävää sotaa voi osaltaan selittää se, että Ukraina on Turchinin mukaan Yhdysvaltojen tapaan plutokratia ja että näiden kahden maan yhteys on ollut varsin tiivis. Esimerkiksi vetraanidiplomaatti Victoria Nuland oli monien muiden yhdysvaltalaisten ”prokonsulien” ohella saanut otteen ukrainalaisista plutokraateista vuoteen 2014 mennessä, ja tuona vuonna tapahtuneen vallankumouksen myötä kyseiset tahot olivat järjestelemässä Ukrainan hallintoa. Ukraina on kilpailevien eliittien valtio, joka on siksi ollut herkkä ulkoisille vaikutuksille. Turchin näkee nyt sotaa käyvälle Ukrainalle kaksi polkua: tuhoutua valtiona tai ajautua militokratiaksi. Joka tapauksessa Ukrainan plutokratia on mennyttä.
Ukraina, demokratiaksi luokiteltu valtio, on pärjännyt monella mittarilla viime vuosikymmeninä heikommin kuin autoritaarinen Valko-Venäjä. Turchinin johtopäätös tästä ristiriidasta ei ole se, että demokratia olisi huonompi valtiomuoto vaan että ”kaikkia maita, jotka täyttävät demokratian ulkoiset tunnusmerkit, ei johdeta väestönsä laajojen yhteiskunnallisten kerrosten hyväksi”.
Kompleksisuustiede ja yhteiskunnalliset voimat
Ihmisten yhteiskunnat ovat kompleksisia dynaamisia järjestelmiä, Turchin kirjoittaa. Hän kehuu kompleksisuustieteen toimivan, mikä on voitu osoittaa esimerkiksi ekosysteemien kaltaisissa biologisissa järjestelmissä. Jonkinlainen biologinen tai epidemiologinen ote Turchinin yhteiskunta-analyysissa kuuluu. Ajatukset ”tarttuvat” kuin virukset: naiivit eivät ole saaneet tartuntaa mutta ovat alttiita, altistuneet ovat radikalisoituneita ja maltilliset taas parantuneita.
Turchin kritisoi henkilökeskeistä historiankirjoitusta ja tulkintaa siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse on hänen mukaansa vinoumasta: ihmiset näkevät herkästi toimijuutta kaikissa tapahtumissa. Esimerkkinä on salaliittoteoria, jonka mukaan Trumpin nousu presidentiksi 2016 johtui Venäjän sotkeutumisesta Yhdysvaltain vaaleihin. Monia merkittäviä tapahtumia ajavat ennemmin Turchinin termein ”persoonattomat yhteiskunnalliset voimat”. Lukuisten, paikoin myös kuvitteellisten, esimerkkien kautta Turchin kuitenkin onnistuu liittämään ”tavallisen” ihmisen osaksi näitä persoonattomia voimia: niiden alaisiksi ja toisaalta niiden rakentajiksi. Näin teos ei ajaudu täysin irralleen ihmisistä ja heidän toimistaan.
Kompleksisuutieteellinen ote yhteiskuntien, erityisesti Yhdysvaltojen, analysoinnissa on ensipuremalta varsin selitysvoimainen. Se ei ajaudu moralisointiin tai elitismiin, jotka usein Yhdysvaltojen ja laajemminkin länsimaisten demokratioiden tilaa analysoitaessa puskevat esiin. Toisaalta se ei sorru ”salaliittoteoretisointiin”, vaikkakin monet ilmiöt ja aiheet ovat sellaisia, jotka monissa ”salaliittoteorioissa” ilmenevät. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ne ”teoriat” olisivat täysin väärässä tai niiden käsittelemät ilmiöt irrelevantteja – enemmänkin ongelma on, Turchininkin mainitsema, naiivi usko muutamien tahojen ylivertaisiin kykyihin hallita yhteiskuntia.
Turchin muutti Yhdysvaltoihin parikymppisenä. Hän kokee sen antavan etua vallitsevan eripuran ymmärtämiselle maassa. Ulkopuolisena hän on pyrkii ja ainakin teoriassa voi irtautua eripuran maailmasta. Pyrkimys ei ole helppo, vaikka olisikin ulkopuolinen: teoksesta – kuten monesta muustakin toki – voi varmasti poimia yksittäisiä palasia, jotka on mahdollista valjastaa ideologisten leirien palvelukseen.
Kokonaisuutena Turchin onnistuu analysoimaan niin Yhdysvaltojen kuin laajemminkin länsimaisten yhteiskuntien – ja ylipäätään yhteiskuntien – sisäistä dynamiikkaa.
Turchin, P. (2024). Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (suom. Pietiläinen, J.). Terra Cognita
