Avainsana: nato

Voi ei, isi lähti nyt mettälle ilman meitä!

Jos lasta täytyy kehottaa aikuistumaan, niin onko lapsella mitään edellytyksiä aikuistua?

Ja meneväthän nämä prosessit aina käsi kädessä: lapsen epäitsenäistyminen on vanhemmalle peruste pitää lapsesta kiinni – toisaalta vanhempien ote on lapselle peruste olla itsenäistymättä.

Kumpikin kärsii tilanteesta, mutta jokapäiväinen oleminen perustelee huomisen jatkumisen entisellään. Sitten päädytään tilanteeseen, että nurkissa lojuu 80-vuotias lapsi, joka on jo niin höppänä, että on väistänyt kokonaan sellaisen elämänvaiheen kuin aikuisuus.

On kuin isi kärsisi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Me emme pysy kärryillä, kuinka monta näitä identiteettejä on ja mikä niistä juuri nyt puhuu.

Pitkä oli se puhe, joka meitä syytti omien arvojemme laiminlyönnistä. Hämmentävä oli se puhe, joka ei yhteiseen whatsapp-ryhmään laittanutkaan liekkiemojeita, emojeita. Ei ollut hyvää fiilistä siinä yhtään.

Naamiot on nyt riisuttu. Naamat ovat vereslihalla. Veren seasta voi nähdä vain oranssit hymyilevät hampaat. Niitä ei ole pesty.

Että maailma ei ollutkaan yhtä isoa perhettä laulamassa käsi kädessä yhteislauluja.

Että ensin petti itä, sitten länsi. Nyt rintamia on kaksi, mutta joukkoja ei ole kumpaankaan. Käy kuten Saksalle on aina käynyt: propagandan siivittämä tappio, hajaannus ja ulkoa sanellut ehdot tulevaan.

Suuret valtiot tunnistavat vain suuria valtioita. Pienet valtiot ja pienten valtioiden epämääräiset liittoumat räksyttävät – mutta mitä sitten?

Jos suuret päättävät lisäpöytäkirjoin jakaa kartan, kartta on sitten jaettu. Ei siinä auta huudella, että ei noin voi tehdä, kun toiset juuri osoittavat, että niin voi tehdä.

Valta on valtaa, voima on voimaa.

Pienen valtio turma on suureen valtioon luottaminen. Mutta pieni ei pienuutensa tähden muuta voi. Niinpä hän luottaa suureen. Ja siitä syntyy historia.

Pieni valtio on aina kertakäyttöinen. Kerran se käytetään, sen verta kuin tarve on. Pienen valtion tähtihetki on käytön hetki, jota seuraa poisheittämisen hetki.

Suuri valtio on ikuinen.

***

Lähdin opiskelemaan arkkitehtuuria, turvallisuusarkkitehtuuria. Haen inspiraatiota muun muassa Alvar Aallon töistä.

Vain suuret sielut kykenevät johonkin niin suureen kuin arkkitehtuuriin: siinä on käytännön hyödyllisyys kyettävä sulavasti yhdistämään esteettiseen nautintoon. Ja maailma, joka on radikalisoinut käytännön, halveksuu kaikkea estetiikkaa – katsokaa ympärillenne.

Suuret sielut ja suuret valtiot kykenevät arkkitehtuuriin ja sotiin. Ja sotien päättämiseen. Ja kaikkeen, mikä niistä seuraa.

Jos ei aseta itseä maailman keskipisteeksi, on alistettu.

Paimen osoitti sauvallaan karjalle suunnan. Karja ryhtyi juoksemaan aidattua häkkiään ympäri. Juoksua riitti ja maa kului jalkojen alta. Pöly täytti ilman, henkeä ahdisti.

Ja nyt – ei ole paimenta, ei sauvaa käskemässä juoksuun. Sauva on laskettu maahan, paimen loikoilee puun alla – ja karja: juoksee kahta kauheammin!

Karjalla ei ole enää johtajaa, pelätään – heistä jokainen on nyt johtaja. Heistä jokainen huutaa juoksunsa ohessa vatsansa kuralle. Pian ovat voimat viedyt, potilas kuolleeksi todettu, mutta sitkein kala sätkii vielä lautasella!

Ja kuinka kävi paimenen, tuon härskin ja ovelan?

***

Suurvallat aloittavat sodat ja päätävät ne omien aikataulujensa mukaisesti.

Vuosisatoihin ei ole ollut suurvaltavapaata sotaa. Eikä sotavapaata suurvaltaa.

Sota on suurvallan velvollisuus ja oikeus. Se on portti suurvaltuuteen mutta vain, jos sodan voittaa.

Olipa kerran uskomus, että pieni valtio voittaisi sodan suurta valtiota vastaan. Siitä tuli kaunis uskomus: vuorotellen sitä käytiin kaunistamassa. Sen luokse vaellettiin kaikkialta, pitkiä matkoja vaikeissa oloissa. Kaikki halusivat nähdä tuo ihmeen, ottaa siitä osansa. Sille lahjoitettiin arvokorjua, suuria herkkuja, muinaisia esineitä. Sen harteille asetettiin toivo.

Sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja huomenna sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja aina seuraavana päivänä uskottiin edellistä kiivaammin, että kohta ja huomenna.

Vastakkainen evidenssi vahvisti oman teorian: näin toimii tosiuskovainen.

MUTTA MISSÄ ON TOTUUS?

Totuus tulee suuren vallan suusta ja ainoa totuus tulee suurimman vallan suusta. Totuudella suuri valta pelastaa itsensä totuudelta, joka saisi sen näyttämään huonossa valossa. Valo ei suuren vallan kohdalla ole koskaan huono, välillä vain himmeä.

Nyt julkilausuttuja totuuksia on kaksi, joista toinen on ainoa. Se ainoa totuus on nyt se, että kaikki on pienen valtion syytä niin kuin aina historiassa on sota sen syy, joka sodan häviää.

Karja on jämähtänyt alkuperäiseen, vanhan katalogin totuuteen: he seisovat yhä pellolla ja odottavat hetkeä, joka on kohta ja huomenna. Voitteko kuvitella, kuinka suuria ja mustia ovat heidän otsikkonsa – kuinka totta on heidän propagandansa.

Heidän toivonsa kukoistaa niin mustana, että moni sekoittaisi sen epätoivoon. Mutta vain vahva, luottavainen ja älykäs sitoo itsensä, rahansa, uskottavuutensa ja kaiken henkisen pääomansa tarinaan, joka tapahtuu kohta ja huomenna.

Sota häämöttää jo niin lähellä, että sitä kannattaa ruveta toteuttamaan. Kohta ja huomenna. Muuten se ei toteudu.

Kolmaskin totuus on, mutta se on pitkä ja epätotta. Kaikki todisteet tullaan pyyhkimään pois.

Suuri valta on suurin valta.

1.
Kerran aina toisinaan, silloin tällöin mutta kuitenkin riittävän usein ja ennen kaikkea tasaisesti kuin kellonlyömällä tietyin väliajoin ajautuu Eurooppa, Puutarha, sen kaltaisen hulluuden piiriin, että muu maailma katsoo ensin nauraen, pian huolestuneena ja lopulta kauhulla.

Naurunremakkaa on riittänyt jo vuosikausia, mutta nyt näyttäisi siltä, että naurun sekaan on ujuttautumassa sopiva sekoitus huolestumisen tuottamaa ahdistusta ja pelon liikuttamia kyyneleitä. Juna kulkee vauhtia, jota on vaikea pysäyttää. Kytkin vedettiin ääriasentoon, liian äkkipikaisesti, se jäi siihen jumiin ja nyt neuvotellaan siitä, kuinka tästä tilanteesta voidaan hyötyä, itse kukin.

Ei voi mitään: nyt yksinkertaisesti tarjoillaan niin mieletön määrä mahdollisuuksia Puutarhan yhdentämiseen, ettei niihin voi olla tarttumatta. Lopulta tämä kaikki käy meidän kaikkien hyväksi, siis eliitin korttitalon.

2.
Hyvää huomenta Puutarha! Joko kukat siellä kukkivat vai pommittivatko venäläiset jo nekin? Vai kenties tuhosiko Kremlin propaganda kukkanne jatkuvilla, ilkeillä valheillaan ja disinformaatiollaan? Sai kukat nuukahtamaan, pilasi niiden demokratiaa ja vapautta huokuneen fiiliksen? Eivät eurooppalaiset kukatkaan sellaista kestä – kuinka niitä voitaisiin suojella?

Joko Puutarhan inflaatio on taltutettu painamalla lisää rahaa ja energiakriisi ratkaistu räjäyttämällä kaasuputkia?

Ja näettekö, kuinka koko muu maailma katsoo teitä ylöspäin? – Ihailee tuota väreistä valtoimenaan purskahtelevaa kasvien, puiden, pensaiden ja köynnösten suloista iloa ja harmoniaa. Niistä kasvaa vuosisatojen ja -tuhansien perinne, traditio, jonka makuun Puutarhan kasvattamat hedelmät syöjänsä nukuttavat. Tuosta tilasta, kerran siihen päästyään, ei eurooppalainen ihminen osaa irtautua, eikä edes haluaisi.

Alistettunakin eurooppalainen ihminen joka aamu kävelee Puutarhaansa, kastelee nuutuneet kukat, katsoo luomustaan, kuvittelee kuinka se kukoistaa kuin menneinä vuosisatoina. 

Viidakko, se siintää tuolla horisontissa – ehkä sielläkin joskus Puutarha.

3.
Pari kertaa oli Puutarha tuhonnut itsensä maailmansodilla, siis ennen muuta sisäisillä sodilla. Moni piti sitä järjettömänä toimintana, mutta niin kuitenkin tehtiin, koska ei muutakaan voitu.

Rauhanprojekti, Euroopan unioni, lupasi taata rauhan. Tuo tavoite oli kaunis propagandalause, koska alusta asti, kuten kaikissa poliittisissa utopioissa, tavoite on ollut vallan keskittäminen. 

Sitä tavoitetta ei koskaan osata taikka uskalleta sanoa ääneen. Sitä ei kannata sanoa ääneen.

Mielentila alussa on aina vilpitön.

4.
Eurooppalaisen eliitin – ja nimenomaan eliitin, kansa on tässä nauttimassa maisemista, istuu kiltisti käskystä junan kyydissä, juo ravintolavaunussa olutta – kiertokulku noudattaa eräänlaista kaavaa. Se on syklistä toimintaa, joka kumoaa väitteen edistyksestä ja kehityksestä ja vahvistaa väitteen Puutarhan ikuisesta, pysyvästä olemuksesta.

Kiertokulussa on kolme päävaihetta seuraavassa järjestyksessö: sota, rauha, sotaan valmistautuminen. Nämä seuraavat toisiaan niin vastustamattoman deterministisesti, että rohkeimmat saattavat tulla siihen johtopäätökseen, että näitä voimia ei ohjaile ihminen vaan jokin korkeampi taho.

Sodasta kaikki on alkava. Riittävän pitkään kun sellaista toimintaa on harjoitettu, on tultava johtopäätökseen, että sellainen toiminta ei ole pidemmän päälle mielekästä.

Tehdään rauha, sen määrää voittaja. 

Rauhan aikana muistetaan, kuinka ikävää on sota. Sotaa ei haluta. Vaalitaan rauhaa. Rauha on hyvä.

Sitten sukupolvet, jotka ovat nähneet vain rauhaa, pääsevät valtaan. Kollektiivinen, sukupolvinen muistijälki on hävinnyt. Sota muistuttaa romanttisesti itsestään viihdeteollisuudessa. Sieltä katsotaan, millaista se oli.

Se oli hirveää.

Samaan aikaan rauhan sukupolvet alkavat ihastelemaan uutta aseteknologiaa. Se on hienoa, uutta, modernia. Fiilistellään sotaharjoituksia. Ne ovat mahtipontisia.

Palataan kohtaan yksi. 

Ja lopulta viihdeteollisuus saa uutta raakamateriaalia.

5.
Sota ja rauha ovat olleet alusta asti Euroopan yhdentymisprojektille välineitä, työkaluja. Päämäärä on ollut aivan muualla: sulloa saman jaetun kapitalistis-korporatiivisen järjestelmän piiriin koko maanosa Venäjän rajoille asti, välittämättä demokratiasta, siis demokraattisesti.

Projekti on alusta asti ollut mielipuolisella tavalla irronnut minkäänlaisesta todellisuudentajusta. Todellisuus on olemassa, vaikka moni sen kiistää.

Sullominen palvelee yhdenmukaistamista, standardisoimista, mikä taas palvelee poliittisen ja korporatiivisen eliitin valtapyrkimyksiä. Näin näissä projekteissa aina käy, siksi politiikka on luonteeltaan vaarallista ja petollista. 

Ja maailma, ikuinen.

6.
Rauha työkaluna ei ole ollut tehokas aikoihin. Kyse on kylmästä opportunismista. On tartuttava niihin aseisiin, mitä eteen sattuu.

Keväästä 2022 lähtien edessä on ollut kaiken aikaa opportunistinen työkalu, jota on kuitenkin kaksi vuotta käytetty hyvin vaillinaisesti. Vasta pelko Yhdysvaltojen vetäytymisestä Puutarhan hoidosta on saanut puutarhurit kiihkeän opportunismin valtaan.

Mehän voisimme ottaa tämän Washingtonin aikaansaaman sotkun jatkossa täysin harteillemme. Sodasta voitaisiin tehdä ikuinen rauhanprojekti!

7.
Puutarhaa on revitty suuntaan jos toiseenkin 2000-luvulla. Sitä pakkovallalla integroidaan sisäisesti samaan aikaan kun se laajentumisen myötä on monimuotoistunut ja pirstaloitunut. Pakkomielteinen geopoliittinen valloitusprojekti haluaa mukaansa kaiken ja samaan aikaan olla yhtenäinen liittovaltio ja vaalia demokratiaa, rauhaa, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia, eläinoikeuksia ja muita hyviä asioita, joita ei tule kiistää. 

Kapinallisia kytee, he ovat demokratian vastaisia voimia, siksi pahoja.

Kenties putinisteja.

Puutarhan taloudelliset, poliittiset, demokraattiset pylväät murenevat silmissä. Simuloitu keskuspankkitalous on pysynyt tekohengitettynä jatkuvien kriisien ja morfiiniannosten myötä. 

Itse luotu inflaatio tarkoittaa varallisuuden siirtoa kuluttajilta taloudelliselle eliitille. Loputon rahan painaminen ja yhteinäistyvä unionin velka ovat luomassa Leviathania, jonka ainoa jäljellä oleva tarkoitus on itsesäilytys.

8.
Sota on uusi morfiini. Se on pakko, välttämättömyys. Sodan opportunismi voi jälleen pitää Euroopan jaloillaan, ja mitä pidempään sota jatkuisi, sen parempi.

Sota voi mahdollistaa niin paljon. Kuin orwellilaisessa maailmassa, sitä tarvitaan oman suuralueen sisäisen propagandan välineenä. 

Ollaan pisteessä, jossa vain ulkoinen uhka tarjoaa riittävän voimakkaan annoksen sisäisiin ongelmiin. Sota on ihan todella: rauhaa.

Sota voisi tehdä unionista yhtenäisemmän, siis totalitaarisemman, kuin koskaan aiemmin. Yhteinen velka, sotabondit (ei kyse uudesta elokuvasta) ja unionin verotusoikeus vankistaisivat keskitetyn keskuspankkitalouden otetta kansalaisistaan.

Omaan aseteollisuuteen satsaaminen isoilla rahasummilla loisi itsestään rullaavan, amerikantyylisen rahankierrätyskoneen poliittis-kapitalistiselle eliitille. Tavoite on: ikuinen sota, ikuinen kone.

Sota mahdollistaisi ennennäkemättömällä tavalla sisäisen demokratian vahvistamisen. Siis vallan keskittämisen komissiolle, kiristyvän internet-sensuurin ja ajatusrikosten kirjaamisen unionin lakeihin. Petturit, sisäisen rauhan horjuttajat, voitaisiin sulkea vankiloihin.

Samaan aikaan järjestettäisiin vaaleja ja mainostettaisiin omille kansalaisille omaa demokratiaa, sen erinomaisuutta.

9.
Rauhan aika on ohi, sodan aika on käsillä. Sota on ennen muuta simulaatio- ja propagandasota. Sen tuottaa informaatio.

Se on jatkuvan ahdistuksen, pelon sekä taloudellisen, henkisen ja älyllisen kurjistamisen tila, jossa uusia vaatimuksia hyväksytään edellisten nojalla itsestäänselvällä tavalla, koska on käynnissä totaalinen sota, joka vaatii poikkeuksellisia toimia.

Kun poliittinen järjestelmä elää poikkeuksellisista toimista toisiin poikkeuksellisiin toimiin, ei pidä väheksyä sitä, kuinka pitkälle se on valmis poikkeuksellisissa toimissa menemään.

Hulluutta seuraa itsetuho.

10.
Mitään syitä sodille ei todellisuudessa ole. On vain sisäisiä tuhoutumiskulkuja, joita pyritään hallitsemaan ulkoisella toiminnalla. Sodalla. 

Sodan ulkoiset ”syyt” seuraavat niistä.

Putin, naiivi hölmö, uskoi ihan tosissaan lopettavansa erikoisoperaatiollaan kymmenen vuotta Ukrainassa jatkuneen sodan. Ei tiennyt minkälaisen hulluuden ja itsetuhoisuuden kanssa tässä ollaan tekemisissä.

Putinille sodassa on kyse valtapelistä ja moninapaisen maailmanjärjestyksen alkunäytöksestä, Euroopalle brutaalista itsesäilytyksestä. Ja koska jälkimmäinen on vieteistä voimakkain, se saa yliotteen.

Ikuinen sota asettuu luontevasti ikuisten kriisien ja päättymättömän poikkeustilan jatkumoon.