Kaikilla uskonnoilla on oma kaanoninsa, pyhät ja myyttiset tekstit, joista käsin on johdettavissa kaikki, kunhan tulkinta venyy riittäviin mittoihin.
Sokrates oli aikansa trolli, joka ei kirjoittanut mitään ylös, koska kirjoittaminen tarkoitti hänelle henkistä turmiota. Hän oli aikansa luddiitti. Nykyisin hän vertautuisi ihmiseen, joka ei käytä tekoälyä.
Tämä tarkoittaa jo perimmiltään kieltäytymistä, askeesia, johon ja josta pyhyyden mielikuva johdetaan. Sitä kohti taipuu väistämättä jokainen filosofiksi itseään kutsuva.
Sokrates vaelsi pitkin katuja askeettina puhumassa ihmisiä suohon, pyrkimyksenään opettaa heitä järjen, argumentaation ja viisauden voimasta. Hänen ympärilleen syntyi opetuslasten joukko ja kokoelma tekstejä.
Filosofit lukevat Platonia pyhänä tekstinään. Platon on kuulemma sanonut teoksissaan – myyttisen Sokrateen suulla – kaiken. Koko uskonlahkon hengellinen sisältö voidaan johtaa näistä myyttisistä dialogeista, joissa Sokrates sankarin lailla purkaa keskustelukumppaninsa ajatukset atomeiksi ja siten opettaa rakkaita opetuslapsiaan.
Olisi helppoa ajatella, että sitoutuihan Sokrates lopulta sentään viisauteensa, mutta tällöin tulisi oletetuksi hänelle jonkinlainen harhaluulo, siis essentia. Vaan Sokrates irtisanoutuu viisaudestaan: viisas onkin se, joka ymmärtää ettei ole viisas!
Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa, ilman itsesuojeluvaistoa, ilman värähdystäkään kehossaan. Tämäkö on todella uskontomme ideaali-ihminen, ihminen joka ei ole elävä eikä kuollut?
Lopulta Sokrates uhraa henkensä syntisen ihmisen puolesta, ihmisen, jonka syntinä on rakkaus omia harhaluulojaan kohtaan. Se on länsimaiseksi filosofiaksi kutsutun uskonnon lähtökohta: ihminen ei ole viisas, tietävä olento, joka voisi luottaa vaistoihinsa, vaan uskomustensa, kehonsa ja halujensa tahraama likainen eläin, joka ei selviä ilman filosofian viisautta.
Filosofit rakastavat järkeään, mutta ihminen keskimäärin pelkää järkeä: pelkää niin paljon, että on valmis tappamaan säilyttääkseen omat harhaluulonsa.
Sillä rakkaus harhaluulojaan ja siten itseään kohtaan on ihmisen olemassaolon tärkein lohtu, perusteellisin ehkäisykeino nihilismin varjoa vastaan.
Nykyaikaisen filosofisen kirjallisuuden tärkein ala on filosofinen self help -kirjallisuus, jonka suosio vaikuttaisi yhä pitävän pintansa: vaan kuten huomataan, syntyy tästä kokonaan uudenlainen harhaluulojen maailma. Siksi sellaista kirjallisuutta on turvallista julkaista: ei yhtäkään filosofia tulla kirjoistaan teloittamaan.
Sokrates on vaarallinen ideaali, naurettava pyhimys, jonka ihanteita kohti kulkemalla ihminen kadottaa itsensä niin ettei lopulta pelkää edes kuolemaa.
Sokrateen tietä kulkemalla tulee eteen lopulta Camus’n kysymys itsemurhasta, eikä tässä kohtaa enää ihminen kykene vastaamaan, miksi hänen olisi elettävä.
Onneksi en ole sentään ainoa, joka tämän uskonnon hulluuden on havainnut. Jumala on kuollut, vaan mitä on uskonnolla sen jälkeen tarjottavanaan? Siihen ei tuskassaan kiertelevä moderni filosofia ole osannut vastata.
Länsimaisen sivilisaation luova itsetuho on alkanut Sokrateesta. Siinä vaiheessa kun hänen toisesta parousiastaan tulee todellista, voimme ryhtyä vakavassa mielessä lukemaan eskatologisia ennustuksia pyhistä kirjoista.