Pitää omaa aikaansa vallattoman naiivina – onko ihmiselle sitä suurempaa tragediaa? Syntyä väärään sukupolveen: nähdä sietämätöntä yksinkertaisuutta kaikissa oman aikansa ilmiöissä! Suurinta ja syvällisintä – ja niin kovin naiivia – halveksuntaa on halveksunta omaa aikaansa kohtaan. Siihen on tuomittu lankeamaan jokainen suuri ja suuruutta hamuava ajattelija. Ero näiden välillä on, että edellisen ei luonteen suuruutensa myötä edes tarvitse kieltäytyä omasta ajastaan. Hän kohottautuu luontonsa voimasta aikansa yläpuolelle niin että ei näe saati ymmärrä aikaansa – korkein ja aristokraattisin mahdollinen halveksunnan muoto. Jälkimmäisen elämää sen sijaan riivaa jatkuva kieltämisen ja myöntymisen ristiriita, tuskainen kamppailu, joka pahimmillaan ajaa ajattelijan lopulta keskinkertaisuuteen ja katkeroitumiseen.
Oman aikansa naiivius ajaa ajattelijan syvälle muihin aikoihin, etsimään vertaisiaan niistä ajoista, joita ei ole elänyt. Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa. Ei tule korjata mieltäni, vaan aikani, mutta aikaansa taas ei kukaan korjaa – se korjaantuu, kun ajattelija löydetään tämän kuoleman jälkeen. Siksi omaa aikaansa naiivina pitävän ei tule puhua aikalaisilleen – ei tule kosiskella heidän huomiotaan, ei taputuksia selkään. Kun oma aika on sietämätön, on puhuttava kuolleille ja syntymättömille: ensimmäisiltä ammennetaan perspektiivi. Sen sijaan syntymättömät ovat aina ajattelijan ainoa toivo: heitä ei ole ehditty turmella tämän ajan naiiviudella.
Aikani haisee ilmassa, ilma haisee katteettomalta uhmakkuudelta, viihteeltä, merkityksettömyydeltä. Ikuisen nuoruuden voitto – manipulatiivisen järjestelmän lopullinen ja pysyvä valta ihmisestä. Katson ihmisiä, katson itseäni, ja kysyn, kuinka me jäimme pysyvästi tähän tilaan, joka latistaa ihmisen itseensä tyytyväiseksi ja itseään halveksuvaksi neuroottiseksi eläimeksi. Ja on kuultu selitykset: ne viittaavat aina kätevyyteen. Oman aikansa tuskassa ajattelija kääntyy niihin aikoihin, joita hän naiivisti idealisoi vähemmän naiiviksi kuin omaansa. Tuhansien vuosien kulusta poimitaan kerma ja tullaan sanoneeksi: kyllä he sitten olivat suuria! Mutta onko niin, että jokainen aika on omalla sietämättömällä tavallaan naiivi, eikä vertailua voi mielekkäällä tavalla tehdä mihinkään aiempaan taikka tulevaan? Tämä osoittaisi suuren tai suuruutta hamuavan ajattelijan pohjimmaisen naiiviuden osana omaa aikaansa: hänkään ei ole siltä suojattu vaan kenties sille kaikkein alttein.