Jos tässä maailmassa ei patologisesti ahdistu, niin on sairas.
Pysyvä ahdistustila on olemisemme perusvire, betoni, jonka päälle kukin valaa ne neuroottiset, säpäshtelevät liikkeensä, jotka muistuttavat kutakin olemassaolosta, sen hirveydestä.
Kuljemme kadulla vastakkain ja esittelemme toisillemme liikkeitämme.
Osa ryhtyy pakonomaisesti jahtaamaan palloa vihreällä alustalla, toiset päivittävät elonvirettään LinkedInissä ja kolmannet ryhtyvät aktivisteiksi aktivismin itsensä tähden.
Tätä on jatkunut kovin kauan, ja siitä on tullut meille kuin koti, jossa on riittävän hyvä olla.
Tieto vallitsevan tilan luonteesta on tiedetty pitkään mutta asian ratkaiseminen ei ole edistynyt tilan hirveydestä ja lohduttomuudesta huolimatta.
Jumala kuoli ja sen jälkeen on hortoiltu pitkin nummia alasti kuin muistisairas.
Levottomasti julistettu milloin mitäkin lohdutusta, suuntaa, päämäärää.
Sanottu että rauhan löytää absurdista itsestään.
Tai että rauhan löytää rauhan löytämisestä ja ei silti koskaan löydä muuta kuin itsensä yrittämässä poistua ulko-ovesta sen jälkeen, kun on 37 kertaa tarkistanut, ettei hellalevy ole jäänyt päälle.
Siis on julistettu sokeana vailla ymmärrystä tilanteen kertakaikkisesta vakavuudesta.
Huudettu tuhansien muiden kanssa samaan kuiluun, joka vastaa lyömällä naamaan.
Sitten on ruvettu hokemaan: tiede, järki, tunteet, tasa-arvo, arvo, ihmisarvo, ilmasto, ympäristö, luonto, kalojen seksuaalioikeudet.
Ja todella moni ryhtyy kuitenkin jahtaamaan palloa vihreällä alustalla.
Siitä tulee peräti maailmankuva, todellisuus, elämä.
Ihmiset varastoidaan reservaattitiloihin, joissa väkivallattomasti silitetään heidän primitiivisiä viettejään.
Ihminen toteuttaa näin ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään. Kuin gerbiili juoksupyörässä.
Tämä on nerokkain tapa rakentaa keskitysleirejä ja ratkaista lopulliset kysymykset.
Niiden jälkeen on enää loputtomia kysymyksiä eikä yhtäkään kysyjää.
Mutta Jumala on yhä kuollut. Merkitys meni hänen mukanaan hautaan. Ja sitä kiivaammin sitä etsitään maan päältä.
Taivaaseen lennettiin kauan sitten eikä sieltä löytynyt mitään mitä oli luvattu.
Yhdet sitten sanovat, että vanhoissa arvoissa on yhä arvoa, mutta eivät hekään kykene kaivamaan riittävän syvälle maahan.
Toiset sanovat, että ihminen on kuin tyhjiö, joka täyttää itse itsensä omasta tahdostaan eikä kukaan saa tulla tielle.
Mutta he eivät osaa sanoa, mikä on tahto tai itse. Sen nämä itsestään täyttyvät ilmapatjat sanovat, että Jumala ei ole heidän alkuperä.
Jumalasta he eivät puhu. Jos joku heille siitä puhuu, he ottavat sen kirjaimellisesti. Niin vähän he ymmärtävät.
Ihmiset, jotka ovat intohimoisesti kuin silmät kiiluen kiinni asiassaan, ovat kadehdittavia. Olisi väärin toivoa heille havahtumista.
He ovat ainoita, joilla on toivoa.
He esimerkiksi puhuvat kuin pallon jahtaaminen vihreällä alustalla olisi ihmisen täydellistyminen lajiolentona.
Ja niin sanoisi gerbiilikin pyörässään: tässä minä olen gerbiilinä täydellinen gerbiili.
Se on melko mieletöntä.
Kun oikein tarkasti miettii, on ihmeellistä, kuinka hyvässä kuosissa ihminen on kaikesta huolimatta.
Että huonomminkin voisi olla.
Pitää vain polttaa kirjoja.