Artikkelit – Juuso Kokkonen

Pro graduni: Jalkapallopeli konfliktina

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Filosofian oppiaineen pro gradu -tutkielmani hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa 17.9.2025 otsikolla ”Kamppailua kamppailun itsensä tähden: argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta”.

Työssäni argumentoin uudenlaisen modernin urheilun ontologian puolesta. Osoitan, että urheilun filosofiassa on lähtökohdaksi otettu Johan Huizingan leikin käsite ei tarjoa tyydyttävää ontologista perustaa jäsentää modernia huippu-urheilua. Sen sijaan otan lähtökohdaksi leikin poleemisen vastinparin, vakavuuden, jota edustaa Carl Schmittin poliittisen käsite.

Peli modernissa muodossaan ei ole leikkiä vaan perin vakavassa mielessä konfliktitilanne kahden ihmisyhteisön välillä, argumentoin.

Työni perustava käsitteellinen jännite kulkee leikin ja vakavuuden välillä. Leikillä tarkoitetaan jotain välittömistä elinprosesseista, työstä ja raatamisesta vapaata inhimillisen toiminnan aluetta. Vakavuuden ”vakavinta” astetta taas ilmentää Schmittin poliittisen käsite, ystävän ja vihollisen jaottelu, jossa on aina reaalinen mahdollisuus sodalle, siis vihollisen fyysiselle tappamiselle.

Moderni huippu-urheilu ja invaasiopeli konfliktitilanteena kelluu leikin ja vakavuuden epämääräisessä ja jäsentymättömässä tilassa, jossa se yhä on tunnistettavissa alkuperäkseen, leikiksi, mutta joka on värittynyt jollain sellaisella, joka on leikille vierasta.

Yritykseni jäsentää leikin poleemisen vastakohdan kautta modernia huippu-urheilua törmää merkittäviin rajoitteisiin: peli ei vakavassa mielessä ole kuitenkaan sotaa. Toisaalta peli voi toimia intensiivistenkin ystävä/vihollinen-jaottelujen polttoaineena ja lietsoa poliittista* jakautumista esimerkiksi kannattajaryhmien välillä.

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Pro gradu -tutkielmani löytyy Jyväskylän yliopiston tietokannasta.

*Schmitt korostaa poliittisen eroa valtiolliseen. Poliittinen edeltää valtiollista. Kaikki poliittiset jakolinjat eivät ole välttämättä valtiollisia, vaan valtiolliset jakolinjat voivat sisällyttää sisäänsä erilaisia sisäpoliittisia jakolinjoja. Kannattajaryhmien organisoituminen ja vastakkainasettelu edustaa juuri tällaista sisäpoliittista jakolinjaa, joka ei ole valtiollista eli joka ei (tiettävästi) pyri horjuttamaan valtiollista valtaa tai muodostamaan valtiollista organisaatiota.

Mitä sanoi Machiavelli?

Hätiköivän on aina tehtävä jotain.

Tarkkasilmäinen historioitsija tekee työtä käskettyään eli etsii asioita, joita toivoo löytävänsä ja kun riittävästi etsii, luulee löytäneensä sellaisen.

On kuin onkin niin, että maailmanhistoria on samojen kaavojen ja voimien ikuista taistelua. Jokaisella ajalla on optimismi kääriytynyt aina vain erilaiseen kaapuun, mutta tuo optimismi, joka aina uudestaan keksii uhmata pysyviä lakeja, sulavasti asettuu osaksi maailmanhistorian keskeistä jännitettä – on peräti sen jykevin tukipilari.

Ihminen tuhottoman optimistisena olentona aina kompastuu samaan naruun: aina hän on luullut kasvattavansa niin pitkät jalat että naru ylittyy kevyellä askelluksella ja aina tulos on lopulta yksi ja sama.

Lait vievät voiton pienestä ihmisestä, joka taas muutaman sukupolven ajan kerää varusteitaan maasta, ja nousee uhmakkaasti uudestaan kuin edellisen kerran tyystin unohtaneena.

Mutta mitä sanoi Machiavelli?

”Kun sisäinen tai ulkoinen vaara on jollekin valtiolle päässyt kasvamaan suureksi, on tuloksellisempaa odottaa sopivaa aikaa kuin koettaa selviytyä siitä yhdellä iskulla.”

Suuri valtioteoreetikko Machiavelli sanoi paljon, niin paljon, että häntä voi tulkita kuten kaikkia suuria teoreetikkoja milloin mitenkin. Machiavelli ei ollut machiavellisti itse: hän ei suinkaan usuttanut hyökkäämään potentiaalisen uhan tai vaaran syliin hetimmiten, silmittömästi. Sen sijaan – suurta luonnetta kysyen – hän ohjeisti: kenties antakaa tuon vaaran olla älkääkä ainakaan omalla tekemisellänne tehkö siitä itseään suurempaa.

Muinaisen Rooman ympärillä olleet valtiot sortuivat alokasmaiseen virheeseen, sillä ne toiminnallaan suorastaan rohkaisivat roomalaisia laajentamaan valtaansa, kun tosiasiassa niille olisi ollut edullisempaa saada rauhanomaisin keinoin Rooma pysymään suopeana ja aloillaan.

Vaaraa ei tule pienentämisen sijaan suurentaa: jos yrittää karkottaa vaaran, saattaakin takertua siihen lujemmin; jos yrittää puhaltamalla sammuttaa liekkiä, saattaakin kiihdyttää sitä.

”On tarkkaan tutkittava uhkaavan taudin voima ja jos mielestäsi pystyt sen torjumaan, on siihen ryhdyttävä häikäilemättä, muussa tapauksessa jätettävä se rauhaan eikä lainkaan yritettäväkään.”

Mitä siis sanoi Machiavelli?

Hän tulee osoittaneeksi klassisen turvallisuusdilemman tilanteessa jossa pieni on suurta vastaan. Pieni luulee toimillaan ehkäisevänsä vaaraa, kun tosiasiassa tulee vain puhaltaneeksi liekkiä suuremmaksi. Samaan ansaan langetaan ajasta toiseen: ja optimismi on aina tyylikkäästi pukeutunut.

Odottaminen ja antaminen olla olisivat suuruutta, ja sellaista suuruutta taitaa valtiopäämiehiltä yhä ja aina puuttua. Hätiköivän on aina tehtävä jotain, ja tehdessään jotain luulee ylittävänsä narun, kumoavansa ikuisen jännitteen.

Kuin myyrät kaivautuvat koloihinsa, kiipeää ihminen linnoituksiinsa hälytyssireenien ulvonnasta.

Kirja-arvio: Peter Turchin – Lopun ajat

”Kansalaiset” eivät kaada valtioita, esittää Peter Turchin.

Lopun aikoja on ennustettu ihmiskunnan historian läpi, tavalla tai toisella. Raamatullista eskatologiaa ei Peter Turchin, venäläis-amerikkalainen kompleksisuustieteilijä, suinkaan tarjoile teoksessaan Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen. Hänen lähestymistapansa yhteiskuntien kehitykseen ja kulkuun pohjaa kompleksisuustieteisiin ja sen johdannaiseen, kliodynamiikkaan. En metodiseen puoleen ota sen enempää kantaa, vaan käännän katseeni siihen, mitä Turchin metodinsa johdattelemana sanoo ja argumentoi.

Teos julkaistiin englanninkielisenä vuonna 2023, ja Juha Pietiläisen suomennos (Terra Cognita) julkaistiin viime vuonna. Kirjassa on vahva ajankohtainen ote, ja se keskittyy tarkastelemaan Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista nykytilaa: sitä, kuinka ja miksi nykyinen poliittinen pirstaloituminen on tapahtunut.

Turchinin teoreettinen tarkastelu yhteiskuntien kehitykseen sopii analysoimaan periaatteessa mitä tahansa yhteiskuntaa. Sen sijaan hänen ajankohtainen käsittelynsä Yhdysvalloista on ymmärrettävä nimenomaan tarkasteluna Yhdysvalloista. Vaikka monia Yhdysvalloissa tapahtuvia kehityskulkuja havaitaan muissakin länsimaissa, myös Suomessa, ei pidä tulkita niin, että se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, koskisi kaikkia läntisiä yhteiskuntia sellaisenaan. Turchin käsitteleekin teoksessaan monia muitakin esimerkkejä kuin Yhdysvaltoja, esimerkiksi Tanskaa ja Itävaltaa, joissa on tehty onnistuneita poliittisia toimia ja estetty samanlainen poliittinen pirstaloituminen.

Syklisyyttä?

Turchinin historiatieteellisessä otteessa on jotain syklisyydestä muistuttavaa, joskin Turchin sanoutuu irti ”syklisestä historiantutkimuksesta”. Hän ei halua häntä tulkittavan deterministisesti – että yhteiskunnat olisivat tuomittuja kulkemaan tietyn elinkaaren ja lopulta kokemaan tuhon. Turchin osoittaa, että yhteiskuntien kulkuun on mahdollista vaikuttaa, mutta että etenkin kahden ilmiön – väestön kurjistumisen ja eliitin ylituotannon – voimistuminen ennustaa yhteiskunnan sisäistä kriisiytymistä. Turchin puolustaa kantaa, että yhteiskuntien tuhoutuminen on ensisijassa seurausta sen sisäisistä ristiriidoista eikä ulkoisista voimista. Sisäisiä ristiriitoja lietsovat väestön kurjistuminen ja kilpailevat eliittien intressiryhmät, jotka egoistisesti tavoittelevat omaa etuaan.

Yksi Turchinin tarkastelun painopiste on se, kuinka demokratiasta kehittyy plutokratia. Tässä yhteydessä tulee mieleen Platonin Valtio, jossa Platon esittää eri valtiomuotojen syklisen kiertokulun: demokratiasta seuraa tyrannia.

Turchin ei ole Platonin jalanjäljissä, vaan osoittaa, että demokratiat ovat itse asiassa kaikkein haavoittuvaisimpia plutokraattien, rahavallan, kaappaukselle. Demokratiat perustuvat pehmeään, ideologiseen vallankäyttöön. Plutokraattien etuna on se, että he voivat haalia valtansa alle ideologisen koneiston osia: mediataloja, ajatuspajoja, sosiaalisia vaikuttajia. Plutokraateilla on Turchinin mukaan ”suunnaton valta ohjata äänestäjien mielipiteitä omien etujensa mukaisiksi”. Nyt tämä on tarkoittanut sitä, että niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisissä maissa puolueet ovat eliittien puolueita, eikä alempien tuloluokkien asiaa aja kunnolla mikään poliittisesti vaikutusvaltainen taho.

Vaurauspumppu ja eliitin ylituotanto

Turchinin kliodynamiikan toinen peruspilari on vaurauden epätasainen jakautuminen ja siitä seuraava väestön yleinen kurjistuminen. Ilmiötä, joka saa aikaan vaurauden siirtymisen väestöltä eliitille, hän kutsuu vaurauspumpuksi. Hän osoittaa, että 1970-luvulta lähtien reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa lakanneet kasvamasta ja jopa laskeneet. Palkkatason pysähtyneisyys on vaikuttanut laajasti väestön hyvinvointiin esimerkiksi laskemalla elinajanodotetta. Samalla viha ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet, mistä osoituksena on hänen mukaansa Donald Trump – tämä on osannut valjastaa ihmisten ja erityisesti valkoisten college-koulutettujen poliittisen tyytymättömyyden oman poliittisen suosionsa kasvattamiseen.

Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen koskee laajasti demokraattisia länsimaita, eikä vain Yhdysvaltoja.

Jälleen Turchin painottaa, että vaurauspumppu ei ole väistämätön seuraus osana jonkinlaista väistämätöntä yhteiskunnan kehityskaarta. Esimerkiksi New Dealiksi kutsuttu uudistusohjelma tukahdutti vaurauspumpun 1930-luvulla ja sai aikaan yhtenäistymisen kauden Yhdysvalloissa.

”Vakaa yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa vaurauspumppu ei pyöri, on epävakaa tasapainotila, jonka ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa ponnistusta kuin polkupyörällä ajaminen”, Turchin kirjoittaa. Tässä on paljon mielleyhtymiä Acemoglun ja Robinsonin toekseen Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). Siinä kaksikko esittää teorian yhteiskunnallisen vapauden dynamiikasta: se on kapea käytävä, joka syntyy kahden vastavoiman – valtion ja kansalaisyhteiskunnan – jatkuvasta taistelusta. Kun toinen kasvattaa kapasiteettiaan, toisen on kasvatettava niin ikään. Perimmäinen teema, joka yhdistää Turchinia ja Acemoglua ja Robinsonia, on yhteiskuntien (tai yhteiskunnan vapauden) dynaaminen luonne: ne eivät ole pysyviä ja vakaita olioita.

Raikasta Turchinin kirjassa on se, että hän ei ajaudu käsittelemään älyllisen laiskasti Trumpia ja Yhdysvaltojen alempien tuloluokkien ihmisiä epäonnistuneina, pahoina – ylipäätään vallitsevan pirstaloitumisen syynä. Ilmiö on huomattavasti moniulotteisempi kuin vain se, että osa yhteiskunnasta on oman surkeutensa nojalla epäonnistunut ja toinen osa onnistunut, tai että on ilmestynyt yhtäkkiä yksi paha diktaattori.

Vaurauden epätasainen jakautuminen ei Turchinin mukaan tarkoita automaattisesti yhteiskunnan pirstaloitumista. Merkittävämpi tekijä on itse asiassa eliitin ylituotannosta seuraava eliitin sisäinen tuolileikki.

Eliitin ylituotantoa tosin ruokkii vaurauspumppu: alemmista luokista pyritään hanakasti kohti ylempiä luokkia. Siinä avaintekijä on korkeakoulututkinto. Hanki tutkinto ja siirry voittajien leiriin, mutta kun yhä laajempi osa väestöstä omaksuu tämän toimintatavan ja koulutusjärjestelmä tuottaa eliittiä yli tosiasiallisen yhteiskunnallisen tarpeen, syntyvät vastaeliitit. Tuoleja ei riitä kaikille, vaan ylituotettu eliitti alkaa kilpailla keskenään. Yhteiskunnallisen vakauden kannalta Turchinin mukaan vaarallisin luokka onkin nimenomaan se turhautunut, eliittiin pyrkivien luokka, joka on syntynyt koulutetun nuorison ylituotannosta. Tässä yhteydessä Marx osoitetaan vääräksi, sillä Turchinin mukaan kurjistunut proletariaatti ei kykene järjestämään onnistunutta vallankumousta, vaan todellisia vallankumouksellisia ovat nimenomaan turhautuneet eliittiin pyrkijät, joilla on riittävä koulutus, etuoikeudet ja verkostot laajojen ihmismassojen yhdistämiseksi. ”’Kansalaiset’ eivät kaada valtioita”.

Turchinin kliodynamiikka huomioi yhteiskuntien kriisiytymisessä paitsi rakenteellis-demografiset tekijät (kuten väestön kurjistuminen ja eliitin ylituotanto) mutta myös ideologiset ja kulttuuriset tekijät, ylipäätään kaikki merkittävimmät historialliset voimat. Yhdysvalloissa sotien jälkeinen ideologinen konsensus on murentunut 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, ja nykyistä ideologista kenttää hallitsevat lukuisat, moninaiset ja radikaalitkin näkemykset. Vallankumousta havitellaan niin äärioikealla kuin -vasemmalla, ja samaan aikaan kun nämä kaksi leiriä ovat tavallaan hyvin lähellä toisiaan, ne ovat myös äärimmäisen kaukana toisistaan.

Varsin yleinen ajattelutapa yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus. Tämä tietyssä mielessä harhakuva on varsin voimakkaasti läsnä myös suomalaisessa poliittisessa puheessa: lisää koulutusta, korkeakoulutettuja, tohtoreita. Koulutuksen autuuteen on uskonut hallitus toisensa perään, ja nyt monella alalla maan lisätään voimakkaasti koulutettavien tohtorien määrää, kun samaan aikaan tohtorikoulutuksen vaatimuksia kevennetään. Moni nuori valmistuu mittavat opintovelat niskassaan varsin prekaariin työmaailmaan, eikä korkeakoulututkinto, oli se kuinka korkea tahansa, välttämättä olekaan yksilölle tie autuuteen. Samaan aikaan alimmissa tuloluokissa lasketaan senttejä ja pohditaan, kannattaako työtä ottaa vastaan, kun käteen jäisi vähemmän kuin tuista. Tuloerot ovat myös Suomessa kasvaneet. Turchinin analyysiin nojaten on mahdollista pohtia myös Suomessa tehdyn politiikan mielekkyyttä: laajan hyvinvoinnin sijaan on panostettu kapeasti tuottamaan lisää eliittiin pyrkijöitä. Nykyinen ”yhteiskunnallinen konsensus” koskee enää asennoitumista ulkoisia ”uhkia” kohtaan, kenties niiden lietsominen on epätoivoinen yritys peittää pinnan alla kyteviä ristiriitoja ja yhteiskunnallista pirstaloitumista.

Plutokratiat: Yhdysvallat ja Ukraina

Turchin väittää, että Yhdysvallat on plutokratia ja että tämä ei ole salaliittoteoria vaan tieteellinen teoria. Plutokratia on valtio, joka on sen talouseliitin hallitsema, mutta hallinta on epäsuoraa ja tapahtuu olemassa olevien demokraattisten instituutioiden välityksellä. Hänen mukaansa salaliittoteorioiden ongelma on se, että ne olettavat yksittäisten, vaikutusvaltaisten ihmisten olevan äärimmäisen taitavia ja että valta tosiasiallisesti olisi muutaman ihmisen tai pienen piirin hallussa. Yhdysvaltain taloudellinen eliitti on verkosto, jolla ei ole keskusjohtoa. Sen yhteenliittävä voima on sosiaalistuminen erilaisissa instituutioissa, kuten korkeakouluissa tai Maailman talousfoorumin tapaamisissa Davosissa.

Turchinin mukaan Yhdysvaltojen demokratian käsittelyssä ongelma on se, että sitä tulkitaan ennakolta päätetyn ideaalin mukaisesti, ei sen mukaisesti, miten järjestelmä tosiasiassa toimii. Yhdysvaltoja ei ohjaa ajatus hallinnon toteutumisesta ihmisiltä ihmisille, vaan Turchin pyrkii kumoamaan kansan tahtoon perustuvan edustuksellisen demokratian myytin hallitsevan luokan teorialla, jonka poliittiset muutokset heijastavat vain talouseliitin mieltymyksiä. Hän tunnistaa tämän näkemyksen epämieluisuuden: se, joka kehtaa kutsua demokratiaa muuksi kuin demokratiaksi, kokee vainoa, saa syytteen vihapuheesta. Toisinajattelijat, joista hän mainitsee esimerkkinä Noam Chomskyn, sysätään syrjään: heidän kirjojaan ei polteta mutta ei heitä myöskään kutsuta puhumaan valtamediaan. Turchin käsittelee myös varsin kiistanalaiseksi luokiteltua toimittajaa Tucker Carlsonia, ei syyllistävästi tai tuomitsevasti vaan selittävällä otteella. Havaitaan, että Carlson on monessa mielessä samoilla jäljillä kuin Turchin, jonka mukaan tosin Carslon omissa näkemyksissään jämähtää ”kulttuurisiin kysymyksiin” ja sivuuttaa pirstaloitumisen keskeisimmän ajurin, eliittien ylituotannon.

Yhdysvaltojen plutokratian ydin on suuryhtiöiden yhteisö, jolla on valtava poliittinen voima muun muassa lobbauksen myötä. Tähän yhteisöön kuuluvat esimerkiksi sotateollinen ja lääketieteellinen kompleksi, Piilaakso ja opetusteollinen kompleksi. Mekanismeja hallitsemiseen on monia, kuten ideologisen perusinfrastruktuurin eli joukkoviestimien omistaminen. Pyöröoviefektin myötä hallinnollinen ja taloudellinen valta ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, mutta taloudellinen on niistä hallitsevassa asemassa.

Kenties nykyistä maailmanpoliittista tilannetta ja ennen muuta Ukrainassa käytävää sotaa voi osaltaan selittää se, että Ukraina on Turchinin mukaan Yhdysvaltojen tapaan plutokratia ja että näiden kahden maan yhteys on ollut varsin tiivis. Esimerkiksi vetraanidiplomaatti Victoria Nuland oli monien muiden yhdysvaltalaisten ”prokonsulien” ohella saanut otteen ukrainalaisista plutokraateista vuoteen 2014 mennessä, ja tuona vuonna tapahtuneen vallankumouksen myötä kyseiset tahot olivat järjestelemässä Ukrainan hallintoa. Ukraina on kilpailevien eliittien valtio, joka on siksi ollut herkkä ulkoisille vaikutuksille. Turchin näkee nyt sotaa käyvälle Ukrainalle kaksi polkua: tuhoutua valtiona tai ajautua militokratiaksi. Joka tapauksessa Ukrainan plutokratia on mennyttä.

Ukraina, demokratiaksi luokiteltu valtio, on pärjännyt monella mittarilla viime vuosikymmeninä heikommin kuin autoritaarinen Valko-Venäjä. Turchinin johtopäätös tästä ristiriidasta ei ole se, että demokratia olisi huonompi valtiomuoto vaan että ”kaikkia maita, jotka täyttävät demokratian ulkoiset tunnusmerkit, ei johdeta väestönsä laajojen yhteiskunnallisten kerrosten hyväksi”.

Kompleksisuustiede ja yhteiskunnalliset voimat

Ihmisten yhteiskunnat ovat kompleksisia dynaamisia järjestelmiä, Turchin kirjoittaa. Hän kehuu kompleksisuustieteen toimivan, mikä on voitu osoittaa esimerkiksi ekosysteemien kaltaisissa biologisissa järjestelmissä. Jonkinlainen biologinen tai epidemiologinen ote Turchinin yhteiskunta-analyysissa kuuluu. Ajatukset ”tarttuvat” kuin virukset: naiivit eivät ole saaneet tartuntaa mutta ovat alttiita, altistuneet ovat radikalisoituneita ja maltilliset taas parantuneita.

Turchin kritisoi henkilökeskeistä historiankirjoitusta ja tulkintaa siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse on hänen mukaansa vinoumasta: ihmiset näkevät herkästi toimijuutta kaikissa tapahtumissa. Esimerkkinä on salaliittoteoria, jonka mukaan Trumpin nousu presidentiksi 2016 johtui Venäjän sotkeutumisesta Yhdysvaltain vaaleihin. Monia merkittäviä tapahtumia ajavat ennemmin Turchinin termein ”persoonattomat yhteiskunnalliset voimat”. Lukuisten, paikoin myös kuvitteellisten, esimerkkien kautta Turchin kuitenkin onnistuu liittämään ”tavallisen” ihmisen osaksi näitä persoonattomia voimia: niiden alaisiksi ja toisaalta niiden rakentajiksi. Näin teos ei ajaudu täysin irralleen ihmisistä ja heidän toimistaan.

Kompleksisuutieteellinen ote yhteiskuntien, erityisesti Yhdysvaltojen, analysoinnissa on ensipuremalta varsin selitysvoimainen. Se ei ajaudu moralisointiin tai elitismiin, jotka usein Yhdysvaltojen ja laajemminkin länsimaisten demokratioiden tilaa analysoitaessa puskevat esiin. Toisaalta se ei sorru ”salaliittoteoretisointiin”, vaikkakin monet ilmiöt ja aiheet ovat sellaisia, jotka monissa ”salaliittoteorioissa” ilmenevät. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ne ”teoriat” olisivat täysin väärässä tai niiden käsittelemät ilmiöt irrelevantteja – enemmänkin ongelma on, Turchininkin mainitsema, naiivi usko muutamien tahojen ylivertaisiin kykyihin hallita yhteiskuntia.

Turchin muutti Yhdysvaltoihin parikymppisenä. Hän kokee sen antavan etua vallitsevan eripuran ymmärtämiselle maassa. Ulkopuolisena hän on pyrkii ja ainakin teoriassa voi irtautua eripuran maailmasta. Pyrkimys ei ole helppo, vaikka olisikin ulkopuolinen: teoksesta – kuten monesta muustakin toki – voi varmasti poimia yksittäisiä palasia, jotka on mahdollista valjastaa ideologisten leirien palvelukseen.

Kokonaisuutena Turchin onnistuu analysoimaan niin Yhdysvaltojen kuin laajemminkin länsimaisten yhteiskuntien – ja ylipäätään yhteiskuntien – sisäistä dynamiikkaa.

Turchin, P. (2024). Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (suom. Pietiläinen, J.). Terra Cognita

Ihminen, tartunta, tyhjiö – Agamben ja Baudrillard

Joskus oli jotain, aika kultaa muistot, nyt minulla alkaa Teams-kokous.

”Deceiver says, he says you belong to me 
You don't want to breathe the light of the others 
Fear the light 
Fear the breath 
Fear the others for eternity”
– Tool, Fear Inoculum

Voidaan hahmottaa kaksi tapaa hahmottaa ja käsittää keväällä 2020 alkanut pandemia ja eritoten ne ennennäkemättömät toimet, joita tämän pandemian nojalla laitettiin täytäntöön kuin sotatilassa. Voisimme siis nähdä pandemian yksittäisenä kriisinä, joka ilmestyi, joka poistui ja joka ei sinänsä ole sen enempää kuin suljettu, hetkellinen poikkeustila, jonka päätyttyä elämä palasi takaisin niille raiteilleen, joilta se määrätyksi ajaksi oli pakko suistaa.

Itse en suostu ottamaan tällaista näkökantaa niihin tapahtumiin, jotka neljä vuotta sitten alkoivat. Siksipä on tarkasteltava pandemiaa osana ihmistä, ihmiskuntaa, elämää ja yhteiskuntia käsittävää pidemmän aikavälin muutosta. Siinä valossa ne rajut toimet, joita otettiin varsin ripeästi käyttöön, asettuvat perspektiiviin. Niitä on helpompi ymmärtää, sillä tietyt olemassa olevat voimat perin vääjäämättömällä tavalla ajoivat sulkemaan ihmisiä neljän seinän sisään ja näyttöpäätteen ääreen. Oli kuin pandemia olisi ilmestynyt näiden kehityskulkujen vauhdittamiseksi, niiden legitimoimiseksi.

Pandemia ja edistykseksi kutsuttu teknologinen yhteiskuntamme kättelivät metsässä, tekivät sopimuksen, eikä ketään ollut paikalla todistamassa.

Onko elämä muuttunut? Muuttiko pandemia-aika suhtautumistamme maailmaan ja toisiin ihmisiin? Sitä on vaikea sanoa: ihmisen perspektiivi on kuitenkin verrattain lyhyt. Muistamme elämästä ennen pandemiaa paljonkin, ja eipä se isossa kuvassa ole todennäköisesti merkittävästi muuttunut. Ehkä pieniä asioita siellä täällä, mutta kun muutokset ovat vähittäisiä, prosessi on hämärä, jopa näkymätön. Elämme elämäämme samalla tavalla kuin eilen ja sitä edeltävän päivänä.

Joskus oli jotain, aika kultaa muistot, nyt minulla alkaa Teams-kokous.

Agamben ja potentiaaliset terroristit

Italialainen filosofi Giorgio Agamben oli yksi heistä, jotka jo neljä vuotta sitten, kiihkeimpien sulkutoimien jyllätessä, näkivät ja hahmottivat tapahtuvaa osaksi ihmiselon verrattain rivakkaa kehitystä. Agamben kirjoitti vuoden 2020 aikana päiväkirjaa huomioistaan, jotka julkaistiin myöhemmin myös englanniksi käännettynä kirjan muodossa.

Tässä kirjassaan Where are we now – The epidemics as politics Agamben käsittelee monia pandemian alussa ilmenneitä ilmiöitä – sellaisia, jotka sittemmin olivat näkyvästi läsnä arkielämässämme useamman vuoden ajan. Käsittelen muutamia Agambenin huomioita.

Erään kirjoituksen, päivätty 11. maaliskuuta 2020, otsikkona on ”Contagion”, tartunta. Agamben kirjoittaa, kuinka hallituksen massiivisten toimien perusteena on käytetty ajatusta tartunnasta – ajatusta, joka oli hippokraattisessa lääketieteessä tuntematon.

Vallitseva ajatus tartunnasta ja tartunnanlevittäjistä tuo Agambenille mieleen terrorismin:

”Viimeisimmät toimet muuntavat käytännössä jokaisen yksilön potentiaaliseksi kulkutaudin levittäjäksi, aivan kuten toimissa terrorismia vastaan jokaista kansalaista käsitellään de facto ja de jure potentiaalisena terroristina.”

Agambenin pandemia-ajan kirjoituksissa eräs varsin toistuva aihe on sulkutoimien vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin. Ihmisten väliin rakennetaan suojaetäisyys – näitä kehotuksia julkisissa tiloissa voi edelleen havaita, ja onpa esimerkiksi kauppojen kassoille monessa paikassa jäänyt pysyväksi ”turvapleksit” asiakkaan ja myyjän välille.

Agamben näkee, että ihmisten eristäminen toisistaan on ollut hallitsijoiden pyrkimys jo pidemmän aikaa:

”– – ei ole vaikeaa huomata, että tilanne, jonka nämä toimet luovat, on tismalleen se, jonka meitä hallitsevat ihmiset ovat yrittäneet toteuttaa useita kertoja aiemmin: yliopistojen ja koulujen kertakaikkinen sulkeminen ja luentojen siirtäminen verkkoon; politiikkaa ja kulttuuria koskevien kokoontumisten ja keskustelujen lakkaaminen; ja viestienvaihto enää vain digitaalisesti, jotta koneet voivat korvata kontaktin – siis tartunnan – ihmisten välillä.”

Sosiaalista etäisyyttä (”Social Distancing”) koskevassa kirjoituksessaan (6.4.2020) Agamben ottaa tämän käsitteen pihteihinsä. Hän pohtii sitä, minkälaisia seurauksia poliittiseen järjestykseen seuraa sellaisesta sosiaalisesta järjestyksestä, joka perustuu etäisyyteen.

”Tämä kysymys on yhä tärkemäpi, kun tällainen (sosiaalinen) järjestys ei ole enää vain teoreettinen hypoteesi. Yhä enenevässä määrin esitetään, että nykyinen terveydellinen hätätila toimii laboratoriona, jossa valmistellaan sitä poliittista ja sosiaalista järjestystä, joka ihmiskuntaa odottaa.”

Kuka valmistelee ja miksi, siihen ei Agamben ota kantaa. On kuin nämä muutokset tapahtuisivat ihmisen ulottumattomissa, jonkin suuremman voiman ohjaamana.

Elias Canettiin nojautumalla Agamben käsittelee joukkoa ilmiönä, joka potentiaalisesti seuraa sosiaalisesta etäisyydestä:

”Mitä sosiaaliseen etäisyyteen liittyvät toimet ja paniikki ovat luoneet on ehdottomasti joukko, mutta siis joukko, joka on niin sanotusti käännetty ja koottu yksilöistä, jotka pitävät toisiinsa etäisyyttä hinnalla millä hyvänsä – hajaantunut, harventunut joukko.”

Otsikolla ”Biosecurity and Politics” kulkeva kirjoitus (11.5.2020) jatkaa edeltäviä teemoja: sosiaalista etäisyyttä ja ihmisten eristämistä toisistaan. ”Bioturvallisuuteen” (biosecurity) perustuva hallinto jyrää tehokkuudessaan kaikki edeltävät hallinnon muodot, joita länsimaisessa poliittisessa historiassa on todistettu.

”Jos – samaan aikaan ideologioiden ja poliittisten uskomusten rappeutuessa – turvallisuustoimet ovat jo ehdollistaneet kansalaiset hyväksymään sellaisia rajoituksia heidän vapauteensa, joita he eivät aiemmin olisi hyväksyneet, bioturvallisuus on osoittautunut kykeneväksi totaalisella tavalla pysäyttämään kaiken poliittisen aktiivisuuden ja sosiaaliset suhteet korkeimpana kansalaisosallisuuden muotona.”

Sosiaalisen etäisyyden paradigmassa ihmissuhteet niiden kaikessa fyysisessä ulottuvuudessaan korvautuvat – laitteilla.

”Tässä on kysymyksenä ihmisen sosiaalisen järjestyksen kohtalosta – –. Talous on jo syrjäyttänyt politiikan, mutta nyt jotta talous voi hallita, sen on välttämätöntä integroitua bioturvallisuus-paradigmaan – paradigmaan, jonka nimissä kaikki muut tarpeet on uhrattava. On oikeutettua kysyä, voiko tällaista yhteiskuntaa luonnehtia enää humaaniksi – –.”

Baudrillard: ”Olemme kaikki kuplalapsia”

Agambenin kirjoituksia on luettava niiden ajallisessa kontekstissa: ne on kirjoitettu ennennäkemättömien sulkutoimien kulta-aikoina. Maailma, joka tuolloin oli valloillaan, ei jäänyt sellaisenaan pysyväksi. Mutta toisaalta, se tuskin täysin poistui.

Hieman perspektiiviä siitä, mitä ihmiselle on jälkimodernissa ajassa tapahtunut ja tapahtumassa, voi tarjota ranskalainen yhteiskuntateoreetikko, sosiologi, filosofi Jean Baudrillard, joka tunnetaan erityisesti postmodernia käsittelevistä teoksistaan.

Alun perin vuonna 1987 julkaistussa ja 1991 suomennetussa teoksessa Ekstaasi ja rivous Baudrillard käsittelee useita hänen oman tuotantonsa keskeisiä teemoja. Tätä ranskalaista kirjoittajaa ei ole helppo tulkita: hänen tekstinsä ovat luonteeltaan paikoin sokkeloisia, peräti taiteellisia. On toisinaan hankala saada otetta hänen käyttämistään käsitteistä tai hahmottaa, mikä liittyy mihinkin.

Kirjassaan Ekstaasi ja rivous alaotsikon ”Läpinäkyvyyden rituaalit” johdattelemana Baudrillard kirjoittaa kuplasta ja maailman kutistumisesta. Yhdeksi läpinäkyvyyden rituaaliksi on laskettava ”proteeseista ja suojelusta muodostuva ympäristö, joka korvaa ruumiin biologiset ja luonnolliset puolustusmekanismit.”

Baudrillard tulee tässä yhteydessä noudattaneeksi samanlaista argumenttikaavaa kuin Agamben, eli ottaa käsittelyyn eräänlaisen ääritapauksen ja johtaa siitä laajempia johtopäätöksiä. Tapaus ei edusta vain itseään vaan jotain suurempaa.

Esimerkiksi Baudrillard nimittäin kaivaa ns. kuplalapsen, ja vaikka hän ei nimeltä mainitsekaan, oletettavasti kyseessä on siis vuonna 1984 kuollut poika David Vetter, joka eli 12-vuotisen elämänsä kuplahuoneessa ja Nasan valmistamassa avaruuspuvussa, eristettynä ulkomaailmasta ja sen eliöiltä. Pojalle ei ollut kehittynyt lainkaan omaa puolustusjärjestelmää: hän sairasti harvinaista vaikeaa imuunivajausta SCID:tä.

”Hän on susien hoitaakseen ottaman villin susilapsen kokeellinen veli, mutta nykyään tietokoneet hoitavat vajavaista lasta”, Baudrillard tuuttaa.

”Olemme kaikki kuplalapsia”, hän jatkaa.

”Kuplalapsi on enne tulevasta, totaalisesta aseptiikasta ja kaikkien mikrobien hävittämisestä. Hän edustaa läpinäkyvyyden biologista muotoa. Hän on symboli olemassaolosta tyhjiössä. Toistaiseksi tyhjiössä elävät vain laboratorion bakteerit ja hiukkaset, mutta tulevaisuudessa meidänkin olemassaolomme tulee olemaan yhä enenevässä määrin sellaista. Meidät puristetaan tyhjiössä kuin levyt, säilötään tyhjiöön kuten pakasteet, ja me kuolemme tyhjiössä terapeuttisen vimman uhreina.”

”Me ajattelemme ja pohdimme tyhjiössä, mistä tekoäly on kaikkialla oiva esimerkki.” Tämä kappaleen viimeinen virke on erityisen mielenkiintoinen, nykyinen tekoälymania huomioiden. Ei vain ruumis vaan myös ajattelu on siirretty tyhjiöön.

Baudrillard näkee, että ihmisen puutteellinen immunologinen järjestelmä johtuu ”edistykseksi kutsutusta peruuttamattomasta kehityssuunnasta.”

”Se riistää ihmisruumiilta ja -hengeltä aloitekyky- ja puolustusjärjestelmät siirtääkseen ne teknisille laitteille”, hän jatkaa. Tämän siirron seuraus on se, että ihminen muuttuu puolustuskyvyttömäksi ja tulee haavoittuvaiseksi tieteelle ja psykologialle. ”Mikrobeistaan puhdistettuna hänestä tulee mitä suurimmassa määrin haavoittuvainen lääketieteelle.”

Baudrillardin teesi ihmisestä ja kuplasta resonoi kiinnostavalla tavalla transhumanistisia tendenssejä, jotka koronapandemian myötä nousivat entistä vahvemmin esiin. Baudrillard väittää, että ”ihmisen hävittäminen alkaa mikrobien hävittämisestä”.

Tähän kylkeen voi piirtää omille verkkokalvoille ne propagandakuvat vuoden 2020 alusta, kun Kiinassa desinfioitiin katuja.

Mutta mitä jää jäljelle, kun maailma on puhdistettu ja ”kaikista virusprosesseista, sosiaalisista tartunnoista ja bakteeritartunnoista” on päästy eroon? Baudrillardin mukaan: surun virus.

Kiinnostavalla tavalla Baudrillard rinnastaa ajattelun ja ihmisen biologisen immuunijärjestelmän. Hänen mukaansa ajattelu on yhtä lailla ihmisen ”vasta-aineverkosto ja luonnollinen immunologinen puolustusjärjestelmä”. Se on niin ikään uhanalainen, hän esittää.

”Ajattelu korvataan edullisella aivo-selkäranka-kuplalla. Siitä poistetaan kaikki eläimelliset ja metafyysiset refleksit. Aivoistamme ja jopa ruumiistamme on tullut kupla, puhdistettu pallo, läpinäkyvä kelmu.”

Tällaisessa tilassa ylisuojellulle ihmiselle jää tehtäväksi enää paeta kuplaansa. Kunkin maailma kutistuu.

Lähteet

Agamben, G. (2021). Where are we now? The epidemcs as Politics. Rowman & Littlefield.

Baudrillard, J. (1991). Ekstaasi ja rivous = L’autre par lui-même: Habilitation. Gaudeamus.

Tiede 3/2024. Puolustus vaatii koulutusta (s. 26–35). Sanoma.

EU:n digitaalinen identiteettilompakko – Uudenlainen infrastruktuuri tiellä kohti ”datavaltiota”?

Tie on kovin näyttävästi auki kohti yhä syvenevää ja lisääntyvää datan keräämistä ja sen hyödyntämistä.

Euroopan unioni on saattamassa käytäntöön EU:n digitaalista identiteettilompakkoa. Valtiovarainministeriön mukaan ”lompakkosovellus helpottaisi arjen asiointia sekä digitaalisissa palveluissa että perinteisessä käyntiasioinnissa”. Sitä voisi käyttää käyttäjän identifioimiseksi niin viranomais- kuin yksityisissäkin palveluissa, verkossa ja sen ulkopuolella. Euroopan komissio mainostaa digitaalisen identiteetin vahvistavan sekä turvallisuutta että yksityisyyttä.

Onko kyseessä Troijan hevonen? Usein turvallisuus ja kansalaisten yksityisyys on nähty vastakkaisina voimina: kun lisäämme turvallisuutta, joudumme jollain tavalla heikentämään kansalaisten yksityisyyttä taikka vapautta. Kyse ei tietysti ole täysin kategorisesta nollasummapelistä.

Toistaiseksi asian suhteen joudutaan liikkumaan paljon spekulaation tasolla, sillä tarkemmin se, miten uutta digilompakkoa implementoidaan käytännössä, on vielä hämärän peitossa. On kuitenkin syytä suhtautua uudenlaiseen julkisen hallinnon digitaaliseen infrastruktuuriin kriittisesti, sillä digitalisaatio ja datan kerääminen myös mahdollistavat uudenlaisia, tehokkaampia hallinnan muotoja, jotka voivat kutistaa ihmisten yksityisyyttä.

Kun geopoliittiset palaset ovat viime vuosikymmeninä liikahdelleet, ja Yhdysvaltojen asema heikentynyt suhteessa Kiinaan, moni on alkanut näkemään Kiinaa kaikkialla. Kuin jonkinlainen ”Kiinan malli” olisi levittäytymässä globaalisti.

Kiinan sosiaalista luototusjärjestelmää (social credit system) käsittelevässä artikkelissa Cheung ja Chen (2022) määrittelevät ”datavaltioksi” (datastate) hallinnon mallin, joka ”mahdollistaa valtiolle kokonaisvaltaisen kansalaisten valvonnan, arvioinnin ja kontrolloinnin datafikaation kautta ja joka jättää kansalaisille vähän tilaa puolustaa omaa autonomiaa”. Kirjoittajat huomauttavat, että kiinalaista luototusjärjestelmää, joka on heidän mukaansa liukumassa kohti datavaltiota, ei tulisi pitää vain erillisenä ääriesimerkkinä, joka ei voisi toistua muualla. Sen sijaan Cheung ja Chen huomauttavat, että kontrolloimaton, dataan pohjaavan valvonnan kehittyminen voi johtaa sellaiseen ekosysteemiin, joka tarjoaa datavaltiolle suotuisaa maaperää.

Joitain pelkoja ja arvioita on jo esitetty, että Euroopan unionin identiteettilompakko olisi kylvämässä tällaista maaperää. ”Kiinan malli” leviää! Euroopan parlamentin jäsen Mikuláš Peksa esittää, että ratkaisevaa on kyseisen infrastruktuurin arkkitehtuuri. Yhteen, keskitettyyn tietokantaan perustuva infrastruktuuri voisi mahdollistaa kansalaisten profiloinnin Kiinan tapaan. MEPit Rob Rooken ja Rob Roos ovat huolissaan siitä, että eri palveluntarjoajat saisivat käsiinsä enemmän tietoa kansalaisista kuin tällä hetkellä, mikä heikentäisi kansalaisten voimaa suhteessa hallituksiin ja suuriin yrityksiin.

Kuten Roos, myös poliittisen filosofian tutkija David Thunder The Freedome -blogissaan pohjaa huolensa parin vuoden takaiseen koronapassiin. Thunder spekuloi sillä, että uusi infrastruktuuri ruokkisi ns. tuuppauspolitiikkaa (nudge), jolla hallinto pysyisi ohjaamaan kansalaisia toimimaan hallinnon haluamalla tavalla. Yli 500 tieteilijän ja tutkijan ryhmä puolestaan esitti kirjeessään niin ikään ongelmakohtia muun muassa yksityisyyden ja kansalaisten profiloinnin kannalta.

Tietystä utilitaristisesta näkökulmasta digitaalisen identiteettilompakon implementoiminen voisi vaikuttaa järkevältä. Hyötyjä ovat muun muassa turvallisuus, yhtenäistäminen, standardisoiminen ja käyttäjän kannalta ”kätevyys”. Siis on kyllä niin, että digitalisaation jyrätessä viime vuosina varsin nopeasti eri toimintoihin ja palveluihin, tietyt standardit ovat kenties puuttuneet.

Mutta kun tätä yksittäistä digitaalista infrastruktuuria katsotaan laajemmassa perspektiivissä, esiin nousee perusteltuja kysymyksiä. Datan keräämisen ja hyödyntämisen imperatiivi on vallitsevassa datataloudessa ja -yhteiskunnassa hyvin voimakas. Toisaalta houkutus erilaisten käyttäytymispsykologiaan perustuvien hallinnanmuotojen suuntaan on ollut nähtävissä aiemmin myös Suomessa (ks. Ylöstalo & Otonkorpi-Lehtoranta 2021). Kun tähän yhtälöön ynnätään ylipäätään Euroopan unionin demokratian liukuminen yhä enemmän kohti ”Kiinan mallia” (Eskelinen 2019), teknokratian digi-innovaatioihin on syytä suhtautua varauksella.

Acemoglu ja Robinson (2020) kirjoittavat Kapea käytävä -teoksessaan vapauden tilasta ja sen ehdoista yhteiskunnassa. Heidän mukaansa yhteiskunnan on juostava pysyäkseen mukana valtion kasvavan vallan rinnalla – muutoin kahlehdittu Leviathan voi muuttua despoottiseksi.

Mistä tässä suhteessa EU:n digilompakossa on lopulta kyse? Vahvistuuko keskusvallan asema suhteessa kansalaisiin vähitellen tavalla, joka kaventaa kansalaisten vapauksia? Vai onko kyseessä vilpitön yritys uuden infrastruktuurin avulla todella parantaa kansalaisten asemaa vallitsevassa digitalisoituneessa yhteiskunnassa esimerkiksi suhteessa yrityksiin? Mikä tässä kaikessa on suurten yritysten asema: kenen leirissä ne peliä pelaavat?

Datatalouden ja -yhteiskunnan moottoreina ja vallitsevan infrastruktuurin portinvartijoina suuryritykset tuovat klassiseen poliittiseen teoretisointiin – joka, kuten Acemoglulla ja Robinsonilla, usein tarkastelee valtiovallan ja yksilön suhdetta – uusia sävyjä ja uutta dynamiikkaa.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Tie on kovin näyttävästi auki kohti yhä syvenevää ja lisääntyvää datan keräämistä ja sen hyödyntämistä. Imperatiivi on vahva, ja se vetää mukaansa kaikenlaisia toimijoita. Yksittäinen kansalainenkin imperatiivin edessä polvistuu, hymyssä suin: kyllähän data kertoo kaikkea jännittävää ja mielenkiintoista, minusta itsestäni.

Lähteitä

Acemoglu, D. & Robinson, J. A. (2020). Kapea käytävä: Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. (suom. Pietiläinen, K.) Terra Cognita.

Cheung, A. S. Y., & Chen, Y. (2022). From Datafication to Data State: Making Sense of China’s Social Credit System and Its Implications. Law & social inquiry, 47(4), 1-35. https://doi.org/10.1017/lsi.2021.56

Eskelinen, T. (2019). Demokratia utopiana & sen vastavoimat. Vastapaino.

Euroopan komissio. (2023). European Digital Identity. Luettavissa: https://commission.europa.eu/strategy-and-policy/priorities-2019-2024/europe-fit-digital- age/european-digital-identity_en

Valtiovarainministeriö. (2023). EU:n neuvosto ja parlamentti ovat päässeet sopuun eurooppalaista lompakkosovellusta koskevasta lainsäädännöstä. Luettavissa: https://vm.fi/- /radet-och-parlamentet-har-natt-overenskommelse-om-lagstiftningen-om-en-europeisk- digital-planbok

Ylöstalo, H. & Otonkorpi-Lehtoranta, K. (2021). Politiikkakokeilut psykologisena hallintana. Teoksessa: Brunila, K., Harni, E., Saari, A. & Ylöstalo, H. (toim.) Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino.