sota – Juuso Kokkonen

Paperilennokit

Kolmas maailmansota käydään paperilennokein, joita siirtolaiset taittelevat freelance-yrittäjinä.

Paperilennokkeja ilmatilassa, ilman tilassa, ilman tilaa.

Nyt on lupa ampua ne alas ilmasta. License to kill.

Ilma on täynnä hybridejä, kadut ja moottoritiet.

Ilmatilasta puuttuvat rajamerkit, se on pelkkää höttöä, eivätkä pilvet hattaraa.

Kolmas maailmansota käydään paperilennokein, joita siirtolaiset taittelevat freelance-yrittäjinä.

Hallinto-oikeus päätti niin. Siirtolainen elää digitaalisella alustalla eikä näe päivän loppuvan.

Sillä aikaa kantaväestö kuuntelee rasistisia puheita ja kaivaa rasistisen perusolemuksensa esiin.

Jokainen varustautuu ostamalla paperilennokkeja äpistä siirtolaiselta pilviyhtiöstä joka ei ole koskaan tehnyt voittoa muuta kuin voittamalla todellisuuden.

Valtiolliseen toimijaan uskotaan.

Pysyvässä hätätilassa reagoidaan jokaiseen ääneen, lietsotaan jokaista tuulenvirettä, ällistellään kaikkia loukkauksia yleistä lakia kohtaan.

Neljäs maailmansota soditaan äppejä vastaan freelance-siirtolaisilla, jotka ovat ainoita sotaan suostuvaisia. Heidät rekrytoidaan äpissä.

Totaalinen informaatio

Kaikki kokemus on informaatiota.

Mielikuvitusrahaa mielikuvitussotaan. Informaation patologia. Simulaation räjähdys.

Uhka, joka on niin todellinen kuin se on itse kerrottu.

Itse tuotetun todellisuuden ekstaasi ja aggressio, viimeinen oljenkorsi säilyä näkyvissä eli elävänä.

Sotilasjuntta, kroonisesti sairaan viimeiset harhanäyt.

Turvallistamisen sisäpoliittinen ulottuvuus ja ulkopoliittinen performanssi. Ja toisinpäin.

Maa, joka on näin vakuuttunut mielikuvitusvastustajastaan, on määritelmällisesti skitsofreeninen.

Tässä tilassa potilasta ei tule missään tapauksessa lähestyä vaan on annettava hänen toimia.

Kaikki on kiistämätöntä, yhtenäistä sulavaa virtaa, joka tekee ajattelusta mahdottomuuden. Järjestely hyväksytään välttämättömyytenä.

Uhan todellisuus on todellista todellisempaa.

Kokemus on aina todellinen, subjektivismia ei voi kiistää.

Kokemus on enää informaatiota. Kaikki kokemus on informaatiota.

Virukset, sairaudet, sodat, rauhat, valo, ilmasto.

Sotaa käy vain informaatio, joka on kaapannut kansantaloudet vaikutuspiiriinsä.

Informaation totaalinen sota tuottaa invalidinsa, itseään vimmaisesti järsivät traumaatikkonsa.

Koulutuksen ja kehityksen barbaria, jossa kaikki voidaan tietää eikä mitään ymmärtää. Tekoälyn eli laskelmoivan ajattelun puutarha.

Huumeiden käyttö yleistyy, mutta tosiasiassa on vain yksi huume vaihdettu toiseen.

Sodalla ei ole alkupistettä eikä loppupistettä. Vihollinen on rakennettu järjestelmään sisään eikä sen kanssa voi neuvotella.

Itse itselle tuotettu propaganda olisi julistettava maailmanperintökohteeksi.

Sodat, joita ei ole käyty, on käyty jokaisessa ruudussa.

Sodat, jotka on käyty, ei ole käyty.

Nyt valmistaudutaan sotaan, jonka uusin jakso on esitetty suoratoistona tilaajille jo ennakkoon.

Änkyttävät vajaavaltaiset on pidettävä yhdenvertaisuussyistä istumassa pöydissä tai niiden reunoilla. He ovat oikeuksistaan tarkkoja. Tilan on oltava esteetön, turvallisempi kuin keskimääräisen tilan.

Heidät laitetaan istumaan kuin linnut orrelle, kehutaan heidän suuruuttaan ja omaa sekä sitten poistutaan huoneesta ja soitetaan sinne, missä on valta.

Heistä, joilla ei todellista valtaa ole, kuuluu loputon änkytys ja jankkaus, joka riepottelee kärsivällisyyttä. Halua heiltä ei puutu.

Eurooppa, onneton ja sekava vajaavaltaisten luokkaretki suurvaltojen maailmassa.

Kun tilaat yhden, saat bussilastillisen.

Sitten katseellasi etsiskelet noita ruskettuneita hahmoja, keksit perusteluita, mitä tuokin täällä tekee.

Ajatelevat että jos heitä on monta ja he änkyttävät kukin hieman eri rytmissä, tuo polyrytmiikka tekee heistä voimakkaan.

He aina keksivät jonkin tärkeilyn lajin kiihdytettäväksi niin, että sitten ei taas muusta puhutakaan.

Pakko heidät on kuitenkin aina kutsua, vaikka suuret johtajat tietävät, mikä sekasorto siitä syntyy.

Sanovat että maa puolustaa itsenäisyyttään mutta sitten neuvotteluihin saapuu kuorollinen poliitikkoja.

Mikä järjestely on tämä Eurooppa?

Eletään ajatuksessa että sodat aloitetaan ja päätetään tyhjiössä.

Moititaan osapuolta kun se ei lopeta sotaansa.

Kukaan ei katsonut karttaa.

Nyt sitten yritetään saada kaikki irti siitä pienestä lohdutuspalkinnosta, osallistumismitalista ja tullaan samalla paisuttaneeksi tuo palkinto sellaisiin mittoihin, että se valuu lattialle.

Muistisairas ei muista enää vuodentakaisia tavoitteitaan. Kun tavoite asetetaan aina ad hoc suhteessa mahdolliseen palkintoon, voidaan kadut täyttää voitonparaatilla.

Ja niin eurooppalainen poliitikko arvioi tilanteen jäävän kytemään Euroopan ja Venäjän välillä, mikä on erityisen nerokkaasti sanottu, koska poliitikko itse edesauttaa ennustuksensa toteutumista.

Vähempi puhe olisi suurin rauhan askel.

Sodan voittaja ja hymy

Politiikan pohjalla lymyää raaka voima.

Sodalla ei ole voittajaa mutta se, joka sodan voittaa, ei pysty pidättelemään hymyään.

Kun pitkä jännitys ja taistelu kääntyy omaksi eduksi ja kun vastapuoli osoittaa nöyryytensä voittajan edessä, on siinä mukava paistatella valoissa.

Ei maailma ole miksikään muuttunut. Sodan sisällöt ovat uudistuneet, eivät nekään sittenkään järisyttävästi, eikä muoto ole kokenut mitään muutoksia.

Politiikan pohjalla lymyää raaka voima, joka loppuviimein muiden keinojen loputtua valjastetaan käyttöön. Se, joka niin joutuu tekemään, saattaa olla heikoilla, mutta jos taas voima osoittautuu keinoksi saavuttaa yliote, asetelma kääntyy.

Ei tästä hulluudesta voi koskaan päästä eroon. Onneksi sota on sen mittaluokan hulluutta, että siihen aina ryhdytään.

Sanotaan, että alueita ei voi luovuttaa, koska perustuslaki kieltää moisen toiminnan.

Joka näin sanoo, ei oikein ymmärrä asiaansa, vaikka perustuslakinsa hyvin tunteekin.

Että jos toinen on ryhtynyt hyökkäämään ja valloittamaan alueita, niin että se valloituksensa jälkeen sitten luopuisi päämääristään sen nojalla että valloitetun alueen perustuslaki sanoo yhtä taikka toista, niin saisi olla melko mahtava laki, joka valloittajan pysäyttäisi.

Eikä laki itsessään merkitse mitään vaan miekka. Mutta miekkaa ei kansainvälisessä järjestelmässä ole. Siksi lakiin vetoaminen on, jos ei tyhmyyttä, niin ainakin ajattelemattomuutta.

Jos haluaa hymyillä, on joko hymyiltävä väkinäisesti ja puhuttava yleisölle musta valkoiseksi, tai sitten vastattava voimaan kovemmalla voimalla.

Ei tämä asetelma ole miksikään muuttunut. Mikään ei koskaan muutu.

Maailmanhistoria on sodan voittajien historia. Sotia voi hävitä mutta niitä ei kannata hävitä niille, jotka kykenevät kirjoittamaan historiaa.

Mitä sanoi Machiavelli?

Hätiköivän on aina tehtävä jotain.

Tarkkasilmäinen historioitsija tekee työtä käskettyään eli etsii asioita, joita toivoo löytävänsä ja kun riittävästi etsii, luulee löytäneensä sellaisen.

On kuin onkin niin, että maailmanhistoria on samojen kaavojen ja voimien ikuista taistelua. Jokaisella ajalla on optimismi kääriytynyt aina vain erilaiseen kaapuun, mutta tuo optimismi, joka aina uudestaan keksii uhmata pysyviä lakeja, sulavasti asettuu osaksi maailmanhistorian keskeistä jännitettä – on peräti sen jykevin tukipilari.

Ihminen tuhottoman optimistisena olentona aina kompastuu samaan naruun: aina hän on luullut kasvattavansa niin pitkät jalat että naru ylittyy kevyellä askelluksella ja aina tulos on lopulta yksi ja sama.

Lait vievät voiton pienestä ihmisestä, joka taas muutaman sukupolven ajan kerää varusteitaan maasta, ja nousee uhmakkaasti uudestaan kuin edellisen kerran tyystin unohtaneena.

Mutta mitä sanoi Machiavelli?

”Kun sisäinen tai ulkoinen vaara on jollekin valtiolle päässyt kasvamaan suureksi, on tuloksellisempaa odottaa sopivaa aikaa kuin koettaa selviytyä siitä yhdellä iskulla.”

Suuri valtioteoreetikko Machiavelli sanoi paljon, niin paljon, että häntä voi tulkita kuten kaikkia suuria teoreetikkoja milloin mitenkin. Machiavelli ei ollut machiavellisti itse: hän ei suinkaan usuttanut hyökkäämään potentiaalisen uhan tai vaaran syliin hetimmiten, silmittömästi. Sen sijaan – suurta luonnetta kysyen – hän ohjeisti: kenties antakaa tuon vaaran olla älkääkä ainakaan omalla tekemisellänne tehkö siitä itseään suurempaa.

Muinaisen Rooman ympärillä olleet valtiot sortuivat alokasmaiseen virheeseen, sillä ne toiminnallaan suorastaan rohkaisivat roomalaisia laajentamaan valtaansa, kun tosiasiassa niille olisi ollut edullisempaa saada rauhanomaisin keinoin Rooma pysymään suopeana ja aloillaan.

Vaaraa ei tule pienentämisen sijaan suurentaa: jos yrittää karkottaa vaaran, saattaakin takertua siihen lujemmin; jos yrittää puhaltamalla sammuttaa liekkiä, saattaakin kiihdyttää sitä.

”On tarkkaan tutkittava uhkaavan taudin voima ja jos mielestäsi pystyt sen torjumaan, on siihen ryhdyttävä häikäilemättä, muussa tapauksessa jätettävä se rauhaan eikä lainkaan yritettäväkään.”

Mitä siis sanoi Machiavelli?

Hän tulee osoittaneeksi klassisen turvallisuusdilemman tilanteessa jossa pieni on suurta vastaan. Pieni luulee toimillaan ehkäisevänsä vaaraa, kun tosiasiassa tulee vain puhaltaneeksi liekkiä suuremmaksi. Samaan ansaan langetaan ajasta toiseen: ja optimismi on aina tyylikkäästi pukeutunut.

Odottaminen ja antaminen olla olisivat suuruutta, ja sellaista suuruutta taitaa valtiopäämiehiltä yhä ja aina puuttua. Hätiköivän on aina tehtävä jotain, ja tehdessään jotain luulee ylittävänsä narun, kumoavansa ikuisen jännitteen.

Kuin myyrät kaivautuvat koloihinsa, kiipeää ihminen linnoituksiinsa hälytyssireenien ulvonnasta.

Suur-Ruotsi

Suuralueiden maailmassa vain riittävän suuret mutta kulttuurisesti eheät yksiköt voivat selvitä.

”Kaikki kansat kaikkialla aina sijoittavat itsensä maailman keskukseen – jos voivat tehdä sen vapaasti. Jos eivät tee niin, kertoo se poliittisesta tai kulttuurisesta alistussuhteesta.”

– Yu-fi Tuan

Pohjolassa on tosiasiassa vain yksi suuri kansa, yksi suuri kulttuuri, joka sielullisten kykyjensä puolesta yltäisi suurvaltiuteen ja jonka olisi sellainen asema ehdottomasti itselleen haalittava.

Suuralueiden maailmassa vain riittävän suuret mutta kulttuurisesti eheät yksiköt voivat selvitä. Pohjolan suuralueella olisi öljyä, se olisi strategisesti keskeisellä sijainnilla, mikä tekisi siitä kokoaan suuremman toimijan.

Norjan öljyrahastoissa riittäisi hyvinvointia vuosikymmeniksi koko väelle.

Eurooppa on alueeksi liian hajanainen ja köyhä. Yksittäiset valtiot yksinään liian voimattomia.

Allsång på Skansen todistaa, että Pohjolan kulttuurinen ydin on Ruotsissa. Ruotsi on kulttuurinen suurvalta: itsevarma, puhtaalla itsetunnolla ruokittu, vailla sukupolven ylittäviä kansakunnallisia traumoja.

Ruotsi on edelleen suuri niin kuin kaikki suuret ovat ikuisesti suuria. Suomea ei ole olemassa.

Pienet voivat yrittää olla olemassa. Suomi yritettiin keksiä ja saada hengittämään mutta ikuiset asiat eivät synny yrittämällä. Nationalismin ansaan lankesi moni.

On saatu aikaan pelokas, velkainen ja alati maineestaan huolestunut, ahdistunut eläin. Historian traumoja eletään uusin reseptein aina uudestaan: tällainen eläin joutuu neuroottisesti todistamaan olemassaoloaan, nykiä suurempiaan hihoista, sen sijaan että se vain olisi ja antaisi muiden tulla luokseen.

Miksi Ruotsin suurvalta sitten tällä kertaa välittäisi puolustaa Suomea vääjäämättömässä sodassa itää vastaan?

Välialueilla on tapana joutua suuriksi raja-aidoiksi. Suomi voisi pelastaa itsensä joutumasta joutomaaksi, tallottavaksi sotatantereeksi sanomalla: me emme ole Suomi vaan Ruotsi, olemme aina olleet – rehellinen suurvallan periferia, vilja-aitta.

Tahto olla jotain muuta ei suinkaan syntynyt tahdosta olla muuta vaan kyse oli puolustusreaktiosta, jonka sai aikaan silloisen miehittäjän toimet.

Miehittäjä oli tehnyt periferiasta ensin näyteikkunan, rakentanut prameita kortteleita. Se oli osa suurta harhaa, yksi luku haitallisten vieraseliöiden joukossa.

200 vuotta on eletty harhassa, suuressa petoksessa. Se pitäisi uskaltaa sanoa lahden molemmin puolin.

Joukon uho

Joukko tarvitaan, joten tuho halutaan välttää.

Myyttejä, suuria myyttejä. Elämme infosfäärissä leijuvien puhuvien lautasten hallitsemaa aikaa, joka ei tiedä muuta kuin totuudeksi naamioituneita totuuksia.

Ennaltaehkäisevä hyökkäys, puolustuksellinen.

Sota on aina puolustuksellista, myös ja eritoten hyökkäyssota, joka on virheellinen termi, koska sodalla ei ole koskaan hyökkäyksellistä perustaa.

Joukkotuhoaseet. Niillä tuhoaisi joukkoja, niitä samoja joukkoja, jotka katsovat lautasten pörräilyä.

Joukko tarvitaan, joten tuho halutaan välttää.

Mutta jos nyt ryhdyttäisiin suorittamaan ennaltaehkäiseviä iskuja kaikkiin niihin maihin, joilla on joukkotuhoaseita, loppu olisi hyvä.

Loppu olisi hirveä.

Mutta kuka iskut suorittaisi ja minkä nimissä? Kuka edustaa yleistä hyvää? Ja mitä on yleinen hyvä?

Rauhaa tahdotaan mutta jos naapuri ostaa isomman auton, ei siinä voi jäädä telineisiin ihmettelemään. Onko kukaan nähnyt autoa?

Vihollinen ei voi saada autoa. Näin on päätetty. Vihollinen on aina vain lähempänä auton saamista. Auto on raja-arvo.

Sodalle aina syy saadaan ja syy on aina vakuuttava ja todellinen.

Miksi vihollinen on vihollinen?

Suurin joukkotuhoase on elämä.

Minä olen objekti

Sinä olet subjekti.

Minä olen objekti. Minua kohdellaan, minua liikutellaan. Minä olen syytön, vailla syytä tai syitä.

Kuuletteko kaikkien näiden konfliktien savujen keskellä, kuinka osapuolista kumpikin huutaa omaa osattomuuttaan? Heistä kumpikin sanoo: emme me, vaan ne.

Että minä olen objekti.

Toisinajattelijoita – jotka ajattelevat toisin kuin he jotka eivät ajattele – moititaan siitä, että he suovat objektin aseman viholliselle. Mikä virhe!

Vihollinen on subjekti. Minä olen objekti, vain vaikutusten vastaanottaja, passiivinen reagoija kuin Pavlovin koira.

Vastavuoroisia prosesseja on vaikea ymmärtää. Siksi niitä ei kannata ymmärtää, vaan kannattaa sanoa, mitä on sanottava, tai olla hiljaa. Ihmisyys on niin ihanan moniulotteista ja yksinkertaista.

Maailma, jossa on vain objekteja, on sotaisa maailma.

Maailma, jossa on vain subjekteja, on sotaisa maailma.

Olisipa maailmanmahti, joka sanoisi: te olette kaikki subjekteja – ja objekteja! Ja nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja puhallamme iloisesti yhteisen ihmisyytemme nimiin ja ne, jotka eivät siihen suostu, olkoot ihmiskunnan vihollisia.

Ja taas – me olisimme: objekteja!

Objektien maailmassa sitä tulee tehneeksi joutavuuksia. Ryhtyy parittelemaan metsässä sotilasliittojen kanssa. Hankkii aseita, vaikka ihmiset tappelevat ruoasta leipäjonoissa. Prioriteetit, prioriteetit.

Liittoileminen on objektiutta, ei subjektiutta, koska liitto ei suuntaudu mitään eikä ketään vastaan paitsi vihollista, jos siitä tulee aggressiivinen. Varaudumme, että vihollinen on aggressiivinen, koska se on sen ontologinen perusominaisuus.

Tuhoisaa on, kun subjekti ei ymmärrä olevansa subjekti.

Minä olen objekti, vihollinen on subjekti.

Saatana asuu sittenkin maan päällä. Nyt vain odotamme, mitä hän luolassaan keksii meidän varallemme.

Olemme niin hyvin varautuneita, että olisi sääli, jos kaikki olisi mennyt hukkaan.

Ihminen rakastaa olla oikeassa.

Make America Back Again

Jalkaväkiviinat kauppoihin.

Maailman ikuinen kiertokulku linkittyy siihen, militarisoituuko Saksa. Ja että milloin se militarisoituu.

Että kuinka pitkään kestää edellinen pidäke. Sitten tulee äkkikäännös ja pian uusi pidäke.

Siinä välissä tapahtuu aina paljon.

Nyt saksalaiset puhuvat korkeilla korokkeilla siitä että lisää rahaa otetaan ja luodaan.

Tältä kuulostaa upottavan syvä turvallisuusdilemma.

Turvallistaminen tapahtuu ilman kenenkään kontrollia: se on puhdas biologinen, eläimellinen prosessi. Se aina päättyy.

Se päättyy huonosti. Ei tässä auta muuta kuin katsoa ja kirjata.

Me elämme historiaa.

Ei! Historia elää meitä!

Yhdysvallat on ollut Euroopassa siksi, ettei Eurooppa militarisoituisi. Koska kun Eurooppa militarisoituu, historian sivuja käännetään.

Yhdysvallat on demilitarisaation ja rauhan lähettiläs. Militarisaatiolla. Siitä puhutaan liian vähän. Heitä liiaksi moititaan.

Yhdysvallat militarisoi ainoastaan itsensä. Niin pysyy vakaus. Yhdysvallat käy vain välttämättömiä sotia kaukana maaperältään. Sotaan liittyy tällöin vähemmän territoriaalisia viettejä ja siksi se on luonteeltaan humaania.

Yhdysvallat ei ole kertaakaan pystyttänyt itärintamaa ja nääntynyt pakkaseen. Ei kertaakaan!

Entä Euroopan sydän – kuinka monta kertaa itää on jahdattu sitä koskaan saamatta kiinni?

Euroopan sodat ovat kammottavia.

Tuokaa Amerikka takaisin!

Pyssyt koneet miehet. Rauha ja vakaus.

Pieni vihreä mies

Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa.

Me taistelemme demokratian puolesta viimeiseen mieheen asti, vaikka emme usko sukupuolittuneisiin ilmaisuihin!

Demokraattisen liikkeen suuri johtaja, tuo pieni vihreä mies, joka näyttöruudulla on puhunut niin paljon, että koko pallon ympäri on jouduttu kaivamaan lisää datansiirtokaapeleita – mies, jonka luona on käyty niin usein, että ilmasto on saastunut kenties peruuttamattomalla tavalla – kuuletteko? – tuo mies vetää nyt viimeisiä henkäyksiään suuren demokraattisen liikkeen johtajana. Käsi korkealla, ylpeänä demokraattina ehdottoman demokraattisen maan ehdottoman demokraattisena johtajana hän kunniakkaasti seisoo laivansa kannella sen surkeaan loppuun saakka!

Eikä tarvitse olla edes suuri käydäkseen läpi ne lopun ajat, jotka kaikki suuret johtajat ovat aina käyneet. Ne harhamieliset, näytösluonteiset palaverit, joita käydään enää hiipuvien viettien voimasta, kun koko olemassaolemisen tapa on kaatunut alta – ne tunkkaiset ja pöllyiset bunkkerit, jossa yhä siirrellään muovisotilaspataljoonia suuren kartan päällä vihollisen territoriota kohti. Ja samaan aikaan vihollinen kolkuttelee ovella. Silloin ei enää uskota sanan vakavassa mielessä – se on enää puhdasta eläimellistä olemassaoloa, jossa kaiken romahtaessa maailma vielä kerran piirretään omille verkkokalvoille niin kuin sen on haluttu tapahtuvan.

Niissä hetkissä on kaikki ihmisen kauneus, koko elämän voima. Niitä hetkiä varten kaikki rakennetaan: sodat, taistelut, imperiumit, valloitukset, veri, hiki, tuska – että saapuu se hetki, jolloin kulissit romahtavat. Vaikka nähdään, että kulissit romahtavat ja kaikki on mennyttä, silti yhä kuljetaan raiteet loppuun asti. Ei enää uskota, todellisuutta ei kielletä. On vain puhdas tuhoutuminen: viimeisinä hetkinään eläin pyristelee kaikkein voimakkaimmin – se paljastaa kaikki syvimmät vaistonsa, sen mihin sen koko oleminen on perustunut.

Pieniä miehiä ovat suuret johtajat. Mutta oliko tämä suuri johtaja todellinen suuri johtaja vai ainoastaan esille nostettu nukke? Uskoiko hän niitä profeettoja, jotka olivat historian oikealla vai väärällä puolella?

Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa. Kuinka pitkään kykenikään simulaatio omaan merkkipeliinsä! Vaan onko sittenkin todellisuus olemassa, maa yhä maassa ja ilmassa vastaleikatun nurmen tuoksu?

Niissä viimeisissä vaiheissa, joissa sota on enää muodollisuus, lopputulos on selvä, tappio kirjattu, niissä ehdottomasti ei neuvotella rauhaa. Jos koko henkinen ja fyysinen omaisuus on lähetetty sotaan, rauhaan ei ole varaa: tällöin on kyse binäärisestä järjestelmästä, josta tulee aina yksioikoinen – eli tuho. Malttamaton strategi laittaa kaiken peliin keskinkertaisten korttien tähden. Rauhaa ei neuvotella, koska rauha ei ole vaihtoehto. Se ei ole ollut vaihtoehto, siitä ei tule vaihtoehtoa. Rauhan tekemällä joutuisi vastuuseen – tuhoutumalla voi yrittää vielä pelastaa itsensä.

Itsetuhossa on jotain mystillisen kaunista, herkkää, inhimillistä. Suuri harhaluulo ja suuri romahdus!

Näitkö, kuinka historia pelasti itsensä!

Jos pieneen vihreään mieheen pumppaa riittävästi heliumia, se paisuu ja leijuu ilmassa! Sitä voi tönäistä niin se nousee yhä korkeammalle ja puhuu yhä suuremmalle joukolle!

Ei voi rahassa mitata sitä arvoa, joka demokratian puolustamiseen annetaan, paitsi miljardeissa.

Jos pieni vihreä mies ilmestyy näytöllesi puhumaan, nouse seisomaan ja osoita kunnioitusta pienelle vihreälle miehelle. Demokratia eli henkilökultti.

Nyt ovat demokratialta loppumassa miehet, naiset, aseet ja rahat. Miehet ja naiset pakenivat tai kaatuivat; aseet myytiin; rahat tuhlattiin. Kiitos ei ole kirosana. Totalitaarisilla liikkeillä on yleensä paskainen loppu, mutta se kielletään aina loppuun asti. Sen jälkeen siitä ei puhuta.

Totalitaariset liikkeet ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne aina ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne puhuvat näytöille ja näytöt kunnioittavat totalitaarista liikettä käsimerkein ja hurraamalla.

Näytöt synnyttävät totalitaarisia liikkeitä. Liikkeet synnyttävät totalitaarisia näyttöjä. Pitäkää silmänne irti näytöistä, piilottakaa ne peiton alle ja menkää ulkoilmaan, lakatkaa käsimerkkinne ja tunkekaa kätenne syvälle maahan.

Katsokaa – oli aika, jolloin kaikki tiet veivät suuren johtajan luo. Tuon lempeän, oikeudenmukaisen, vääryydet korjaavan ja kaikkien meidän puolesta uhrautuvan johtajan!

Ja katsokaa! Tulee tulee yö, pimeä yö.

Vaalit eivät pelastaneet Eurooppaa. Vaalit peruttiin. Vanhan maailman viimeinen linnake vuotaa verta.

Avainsana: sota