Avainsana: urheilu

Pro graduni: Jalkapallopeli konfliktina

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Filosofian oppiaineen pro gradu -tutkielmani hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa 17.9.2025 otsikolla ”Kamppailua kamppailun itsensä tähden: argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta”.

Työssäni argumentoin uudenlaisen modernin urheilun ontologian puolesta. Osoitan, että urheilun filosofiassa on lähtökohdaksi otettu Johan Huizingan leikin käsite ei tarjoa tyydyttävää ontologista perustaa jäsentää modernia huippu-urheilua. Sen sijaan otan lähtökohdaksi leikin poleemisen vastinparin, vakavuuden, jota edustaa Carl Schmittin poliittisen käsite.

Peli modernissa muodossaan ei ole leikkiä vaan perin vakavassa mielessä konfliktitilanne kahden ihmisyhteisön välillä, argumentoin.

Työni perustava käsitteellinen jännite kulkee leikin ja vakavuuden välillä. Leikillä tarkoitetaan jotain välittömistä elinprosesseista, työstä ja raatamisesta vapaata inhimillisen toiminnan aluetta. Vakavuuden ”vakavinta” astetta taas ilmentää Schmittin poliittisen käsite, ystävän ja vihollisen jaottelu, jossa on aina reaalinen mahdollisuus sodalle, siis vihollisen fyysiselle tappamiselle.

Moderni huippu-urheilu ja invaasiopeli konfliktitilanteena kelluu leikin ja vakavuuden epämääräisessä ja jäsentymättömässä tilassa, jossa se yhä on tunnistettavissa alkuperäkseen, leikiksi, mutta joka on värittynyt jollain sellaisella, joka on leikille vierasta.

Yritykseni jäsentää leikin poleemisen vastakohdan kautta modernia huippu-urheilua törmää merkittäviin rajoitteisiin: peli ei vakavassa mielessä ole kuitenkaan sotaa. Toisaalta peli voi toimia intensiivistenkin ystävä/vihollinen-jaottelujen polttoaineena ja lietsoa poliittista* jakautumista esimerkiksi kannattajaryhmien välillä.

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Pro gradu -tutkielmani löytyy Jyväskylän yliopiston tietokannasta.

*Schmitt korostaa poliittisen eroa valtiolliseen. Poliittinen edeltää valtiollista. Kaikki poliittiset jakolinjat eivät ole välttämättä valtiollisia, vaan valtiolliset jakolinjat voivat sisällyttää sisäänsä erilaisia sisäpoliittisia jakolinjoja. Kannattajaryhmien organisoituminen ja vastakkainasettelu edustaa juuri tällaista sisäpoliittista jakolinjaa, joka ei ole valtiollista eli joka ei (tiettävästi) pyri horjuttamaan valtiollista valtaa tai muodostamaan valtiollista organisaatiota.

Tilanteen kertakaikkinen vakavuus

Ihminen toteuttaa ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään.

Jos tässä maailmassa ei patologisesti ahdistu, niin on sairas.

Pysyvä ahdistustila on olemisemme perusvire, betoni, jonka päälle kukin valaa ne neuroottiset, säpäshtelevät liikkeensä, jotka muistuttavat kutakin olemassaolosta, sen hirveydestä.

Kuljemme kadulla vastakkain ja esittelemme toisillemme liikkeitämme.

Osa ryhtyy pakonomaisesti jahtaamaan palloa vihreällä alustalla, toiset päivittävät elonvirettään LinkedInissä ja kolmannet ryhtyvät aktivisteiksi aktivismin itsensä tähden.

Tätä on jatkunut kovin kauan, ja siitä on tullut meille kuin koti, jossa on riittävän hyvä olla.

Tieto vallitsevan tilan luonteesta on tiedetty pitkään mutta asian ratkaiseminen ei ole edistynyt tilan hirveydestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Jumala kuoli ja sen jälkeen on hortoiltu pitkin nummia alasti kuin muistisairas.

Levottomasti julistettu milloin mitäkin lohdutusta, suuntaa, päämäärää.

Sanottu että rauhan löytää absurdista itsestään.

Tai että rauhan löytää rauhan löytämisestä ja ei silti koskaan löydä muuta kuin itsensä yrittämässä poistua ulko-ovesta sen jälkeen, kun on 37 kertaa tarkistanut, ettei hellalevy ole jäänyt päälle.

Siis on julistettu sokeana vailla ymmärrystä tilanteen kertakaikkisesta vakavuudesta. 

Huudettu tuhansien muiden kanssa samaan kuiluun, joka vastaa lyömällä naamaan.

Sitten on ruvettu hokemaan: tiede, järki, tunteet, tasa-arvo, arvo, ihmisarvo, ilmasto, ympäristö, luonto, kalojen seksuaalioikeudet.

Ja todella moni ryhtyy kuitenkin jahtaamaan palloa vihreällä alustalla.

Siitä tulee peräti maailmankuva, todellisuus, elämä.

Ihmiset varastoidaan reservaattitiloihin, joissa väkivallattomasti silitetään heidän primitiivisiä viettejään.

Ihminen toteuttaa näin ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään. Kuin gerbiili juoksupyörässä.

Tämä on nerokkain tapa rakentaa keskitysleirejä ja ratkaista lopulliset kysymykset.

Niiden jälkeen on enää loputtomia kysymyksiä eikä yhtäkään kysyjää.

Mutta Jumala on yhä kuollut. Merkitys meni hänen mukanaan hautaan. Ja sitä kiivaammin sitä etsitään maan päältä.

Taivaaseen lennettiin kauan sitten eikä sieltä löytynyt mitään mitä oli luvattu.

Yhdet sitten sanovat, että vanhoissa arvoissa on yhä arvoa, mutta eivät hekään kykene kaivamaan riittävän syvälle maahan.

Toiset sanovat, että ihminen on kuin tyhjiö, joka täyttää itse itsensä omasta tahdostaan eikä kukaan saa tulla tielle.

Mutta he eivät osaa sanoa, mikä on tahto tai itse. Sen nämä itsestään täyttyvät ilmapatjat sanovat, että Jumala ei ole heidän alkuperä.

Jumalasta he eivät puhu. Jos joku heille siitä puhuu, he ottavat sen kirjaimellisesti. Niin vähän he ymmärtävät.

Ihmiset, jotka ovat intohimoisesti kuin silmät kiiluen kiinni asiassaan, ovat kadehdittavia. Olisi väärin toivoa heille havahtumista.

He ovat ainoita, joilla on toivoa.

He esimerkiksi puhuvat kuin pallon jahtaaminen vihreällä alustalla olisi ihmisen täydellistyminen lajiolentona.

Ja niin sanoisi gerbiilikin pyörässään: tässä minä olen gerbiilinä täydellinen gerbiili.

Se on melko mieletöntä.

Kun oikein tarkasti miettii, on ihmeellistä, kuinka hyvässä kuosissa ihminen on kaikesta huolimatta.

Että huonomminkin voisi olla.

Pitää vain polttaa kirjoja.

Puhe sirkushuvien turhuuden puolesta

Periaatteessa tähän ei pitäisi olla varaa mutta tähän pitää olla varaa.

Modernien yhteiskuntien kiistämätön, olemuksellinen ominaisuus – niiden perusluonto – on syvä taipumus joukkoliikehdintään.

Moderni ihminen, joukkoihminen. Psyyke, joka ei pohjimmiltaan kestä modernien yhteiskuntien keskinäistä verkottumista, ihmispaljoutta, kaiken kompleksisuutta, ajautuu joukkolliikeiden pariin, hakee niistä turvan ja saa sen.

Kyllä historiaa on luettu, liikaa, lukekaa sitä vähemmän.

Paras turva vaarallisia joukkoliikkeitä vastaan on joukkovietin kanavoiminen tavalla, joka on vähemmän vaarallinen riippuen siitä mitä vaarallisella tarkoitetaan.

Historiaahan voisi lukea monella tavalla, tuhoa menestykseksi.

Ja kun tämä maa kärsii jatkuvasta leikkauspolitiikasta yhtä perverssiä osa-aluetta lukuunottamatta, voidaan tämä ristiriitainen tilanne selittää yllä mainitulla kanavoimisella.

Eurooppalainen nationalismi elää hetken aikaa kukoistustaan urheilukisojen muodossa, kun aikuiset miehet ovat päättäneet asettua nurmelle jahtaamaan palloa tavalla, jossa ei periaatteessa ole minkään tason järjellistä elementtiä mukana mutta joka on kaikkein järkevin ja jopa voimakkain toimi, jota ihminen on historiansa aikana keksinyt sisäisen rauhansa ylläpitoon.

Viettipohjan aggressiivisia puolia ohjataan riittävän turhaan toimintaan.

Mitä korkeampi modernin kehitysaste, sitä korkeampi hulluuden aste. Se selittää, miksi turhuus ottaa vallan sukupuoleen, ikään, uskontoon tai muuhun vastaavaan katsomatta.

Turhuus tunkee läpi lattiaeristeiden.

Suomi-myytti ei kisoihin päässyt mutta se ei estä sitä, etteikö rahaa voisi tähän turhuuteen upottaa.

Kun media, kunnat, pahoinvointialueet, valtio, ihmiset kärsivät kroonisesta mielikuvituksen puutteesta, yleisradiolla poletteja tuntuu riittävän.

Kun miehet purkavat viettejään kentällä ja katsomassa, yleisradion lehtereillä tätä kommentoidaan päivä ja ilta toisensa perään kalliilla rahalla, isolla budjetilla kuin kyseessä olisi maailmanlopun lähetys.

Periaatteessa tähän ei pitäisi olla varaa mutta tähän pitää olla varaa.

Jalkapallo kanavoi modernien yhteiskuntien olemuksellisen joukkoliikehdinnän verrattain harmittomalla tavalla. Siksi jalkapalloa on tuettava.

Pelin neroutta ei koskaan tulla ymmärtämään ennen kuin se tuhotaan.