Osta naamio, sido se yllesi

Passiivisuuden ja vieraantuneisuuden maailma myy sinulle naamioita, lukemattomia. Ne mahdollistavat korkeintaan pienten erojen narsismin.

Valikoima on pitkä, hinta on oikea, inflaatio on huomioitu. Saat ostaa yhden naamion, varanaamioon eivät varat riitä.

Naamio on laitettava heti päälle ostotapahtuman jälkeen. Laita se heti päälle! Sido se tiukasti!

Kohtaat maailman naamio kasvoillasi. Piilotat itsesi naamion taakse ja pidät huolen, ettei se paljastu. Siksi naamio sidotaan tiukasti.

Naamio kytkee sinut maailmaan. Se rajaa olemisesi, ajattelusi, toimintasi vastaamaan sitä todellisuutta, joka naamioiden myötä on asetettu vallitsevaksi. Se todellisuus, jossa vain naamiot voivat näyttäytyä.

Ilman naamiota olet alasti, olet haavoittuvainen, olet alkukantainen. Joudut raa’an tilanteen alle: on toivottava, että naamio pysyy päällä. Sidoitko sen riittävän napakasti? Kestääkö naru?

Parhaimmillaan hyvin sidottu naamio johtaa tilanteeseen, jossa et enää muista ostaneesi naamiota, pitäväsi sitä kasvoillasi. Naamio sulauttaa sinut osaksi todellisuutta, halusi yhtyvät todellisuuden kanssa. Naamio olet sinä. Olet yhtä todellisuuden kanssa.

Heille, joiden pää ei sovi naamioiden standardikokoon, myydään tiskin alta näkymättömyysviittaa. Se kannattaa ostaa, koska maailmaa ei tule kohdata alasti.

Sodan ehdoista

Kannat mukanasi aseita, jotka vihollinen on pakotettu ennaltaehkäisevällä iskulla tuhoamaan.

Sitä tarkoittaa se että puolustautuu eli hyökkää, etukäteen, myöhässä. Se on kansainvälisten lakien mukaista mikäli poliisi niin sanoo.

Poliisi ei tulkitse lakia, hän valmistaa lain, paistaa sen uunissa.

Siinä ei auta selittäminen että oli toimittu vain puolustuksellisessa mielessä. Sinä ja vihollinen molemmat puolustauduitte ja siinä se ongelman ydin lepää.

Sota on luonteeltaan puolustuksellista, rauha hyökkäyksellistä.

Vihollista ei kukaan pakota, hän päättää asioista itse. Kuten sinäkin mutta et tiedä päätöstesi seurauksia.

Vihollinen tietää päätöstensä seuraukset. Siksi olet pakotettu yrittämään hänet tuhota. 

Hän ei ole entiteetti, hän on voima.

Sota, kylmä kuin kevään aurinko, on ihmiskunnan edistyksekkäin keksintö: se tuottaa niin paljon ja on niin hyvä.

Se lisää toimeliaisuutta, yhtenäisyyttä, sensuuria ja ahdistusta. Ne ovat välttämättömiä sodan jatkumiselle. 

Joko loppui

Loppua ei ole lopetettu, sen lopullista muotoa on vain lykätty. Se projekti on pitänyt meidän vireänä jo sata vuotta.

Loppu saattaa hyvin loppua ilman että sitä lopetetaan. Sitä kannattaa toivoa. Jotain.

Niin on jo saattanut tapahtua mutta sitä ei ole huomattu koska on niin kiire.

Kiire syntyy kun lykkäämme loppua kaiken aikaa. Se aika käytetään tehokkaasti, mitataan, kirjataan ja arvioidaan.

Aika uhkaa loppua. Se on luonnonvaroista katoavaisinta sorttia. Sitä ei kasva suolla, se ei uusiudu, se vain liukuu.

Karun realiteetin tähden on vauhtia kiihdytettävä, olemista nopeutettava. Elettävä elämää kuin pikakelauksella, kuunneltava ääniohjelmat kaksinkertaisella nopeudella, tiedettävä, koettava.

Silloin näkee kaiken ja voi ajatella että aikaakin on enemmän. Sen ajan voi sitten käyttää siihen että lykkää loppua.

Kauhea mekkala, tohina ja kilpailu, yhtä kuin oleminen. Sitä se on, edistys, siis loppu.

Poliitikoista, jotka matkustavat ja saavat lahjoja

Poliitikot ovat liikuttuneita mutta eivät liikuttavia. Heitä pitää liikuttaa.

Yhdessä kuljemme, pitkin peltoja, vihreitä niittyjä, sinua en jätä, olet kaikkeni. Näin lupautuu aseveli toiselle kuin hääalttarilla. 

Maailma, paha ja julma paikka. Se muuttuu helpommaksi kohdata kun kaksi vertaista muodostaa yhteyden joka ylittää niiden kahden vertaisen voiman summan.

Vertaisen luo hakeutuu poliitikko joka matkustaa. Kuin magneetti, hän ei voi pysyä poissa sieltä, missä kokee olonsa lämpimäksi, kotoisaksi. Kuin diktaattori, hän solmii sopimuksia, kutsuu sitä demokratiaksi.

Lahjaksi hän saa rautaa, rajalta, jossa sotaa käydään. 

Hän liikuttuu: se on suurin lahja mitä aseveli voi toiselta saada.

Hän liikuttuu: lahja on osoitus siitä että hän on myötävaikuttanut.

Hän liikuttuu: yhteys jonka jaamme – se on niin suurta, niin ylevää.

Vertaiseksi ei kannata valita sodan häviäjää. Siinä käy lopulta nolosti.

Astiat eivät mene jakoon, ne menevät rikki.

Niin joutuisi kumpikin osapuoli nolona valamaan savesta itselleen uudet astiat jotta pöytä voitaisiin vielä joskus kattaa – sikäli kuin olisi astioihin täytettä. Silloin ei enää matkusteltaisi.

Sodan häviäjiä ovat sodan molemmat osapuolet mutta vain toinen niistä on voittaja. Mutta tällöinkin olisi sodan joskus päätyttävä.

Se alkaa aina uudestaan. Rikollisia ei tuomita: he ovat kaikki rikollisia.

Elukka ja elukan data

Näyteikkunassa elukka, hamsteri.

Yhteiskunnaksikin kutsutussa leirijärjestelyssä elukat sulkevat itsensä häkkeihin, täyttävät ne virikkeillä, pyörivät paikoillaan levottomina kuin heiltä olisi jotain riistetty.

Leirin ylläpitäjät päättävät, mitkä virikkeet on sallittava, mitkä kiellettävä.

Leirin ylläpitäjiä ei voi nähdä, tuntea. He ovat joka puolella mutta eivät missään.

He mittaavat, louhivat elukoista dataa kuin mineraaleja.

Joita tarvitaan datan keräämiseen.

Toisinaan leiriin majoitetut hamsterit löytävät järkevää virikettä paikallaan juoksemisesta näyteikkunassa.

Koko maailma katsoo, kun hamsteri juoksee eikä liiku mihinkään. Ei niin ole tarkoituskaan.

Koska hamsteri on tehty kuvaamaan edustamaansa yhteiskuntajärjestelyä.

On juostava jotta voi olla liikkumatta. Jos ei jaksa juosta
järjestelmä pakkohoitaa potilaan.

Jos ei juokse mutta liikkuu
voi liikkua vapaaehtoisesti hullujenhuoneelle.

Linjoista, jotka piirretty punaisiksi

Laskeuduin teitä varten tähän nyt kertomaan, että mitä ovat punaiset linjat ja onko meillä niitä vaiko ei.

Punainen linja voidaan piirtää maalilla asfaltille, maalaamattomalle. Siihen piirretään pitkä punainen linja, ja se kertoo meille, että sitä ei ylitetä ellei sen yli astuta.

Linjaa ei jaeta osiin vaan se kohdataan sen koko pituudelta. Kun punaisen linjan yli astutaan, punainen linja on peitettävä. Informaatiolla.

Sen on oltava voimakkuudeltaan niin itsevarmaa ja tuhoisaa, että punainen linja häipyy kuin hapon syövyttämänä pois näkyvistä, mielestä mutta asfaltti pitää jäädä paikalleen, jotta voidaan piirtää uusi punainen linja.

Punaisten linjojen piirtäminen on mukava harrastus, jonka keskeisenä ideana on, että niiden yli ei astuttaisi. Ja sitten niiden yli astutaan, koska se on sen harrastuksen idea, mukava.

Jos informaatio sanoo, että meillä ei ole punaisia linjoja, niin sitten niitä ei ole. Eikä ole ollut. Eikä tule olemaan. Ja jos tulee, ne voidaan ylittää mutta sitä ei sanota ellei ole pakko. Kaikki tämä on välttämätöntä.

Niitä on saattanut olla.

Viimeistään kun linjojen yli astuminen on tuhonnut maan jalkojen alta, on varmaa että punaisia linjoja ei enää ole, ei voi olla, koska ilmaan ne eivät piirry. Mutta siinä vaiheessa huomio on turha.

Jos toisellakaan ei ole punaisia linjoja, miksi meilläkään pitäisi olla punaisia linjoja, niinpä, hyvä kysymys, kyse on vastavuoroisesta harrastuksesta, joka ei tapahdu eristyksissä vaan peilikuvina nostan kättä niin peilikuvakin nostaa, katso. 

Niin tapahtuvat ne asiat, jotka tullaan tulevaisuudessa muistamaan,

joista riittää kerrottavaa, kirjoiksi ja elokuviksi asti. Kuka meistä olisi kertomassa, muistelemassa linjoja, niiden syöpymistä, käsiä ja särkyneitä peilejä.

Tätä maailmaa ei tajua ymmärtää. Se on niin punainen.

Palasia ja niiden osia

Kymmenen osaa, siis niiden palasta.

1.
Tyhmiä kysymyksiä on, aivan valtavasti. Mutta ihmisille on kerrottava ja toistettava kuin papukaija, että tyhmiä kysymyksiä ei ole. Vaikka niitä on.

Tämä asia on kirjattu yhteiskuntasopimukseen, sivulle 14, alalaitaan. Olethan lukenut sen, olethan? Juuri viime viikolla teimme sopimukseen jälleen pieniä muutoksia.

2.
Minä en lähesty asiaa ideologisesti
vaan järkiajattelun kautta.

Minä en asetu vasemmisto–oikeisto-akselille
vaan uskon tieteelliseen tietoon.

Minä uskon vertaisarvioituun tieteelliseen tietoon koska sitä on tutkittu.

3.
Varo näitä sanoja! Ne ovat vain sisäänheittotuote. Ja kun raaputat pintaa, havaitset niiden pursuavan tyhjyyttä.

Minun tarkoituksenani on nimenomaan loukata.

4.
Aamu on kaikkein tehokkainta aikaa. Teekupin äärellä aivot ovat vireät, pursuavat sanoja ja niiden välisiä yhteyksiä. 

Kaikki hyvä lepää aamussa; harmi että nukun niiden yli.

5. 
Kun maailma täyttyy kirjaimista, sanoista, kuvista, liikkuvista kuvista, äänestä, puheesta ja muusta informaatiosta, on joko oltava sanomatta mitään

tai sanoa sanottavansa niin, että se sisältää paljon, kaiken tarvittavan. Kertoa tosiasiat ja johtopäätökset yhdessä nipussa, ja jättää ne siten kertomatta.

Lukijaa ei pidä silti kehottaa ajattelemaan itse. Ei lasta pidä kehottaa juoksemaan jos se ei osaa kävellä.

Ensin pitäisi olla lukijoita, joille kehotuksia osoittaa. He selaavat sosiaalista mediaa. Eläimelliset reaktiot eivät käy lukemisesta.

6.
Se että ihminen voisi tuntea itsensä, on lähtökohtaisesti petoksellista ajattelua.

Mutta ensin on tunnettava itsensä jotta voi hyväksyä sen, ettei itseään voi tuntea.

7.
Espoolaisilla ei ole mitään oikeutta sanoa Helsingistä, yhtään mitään.

Kaikki kaupungit ovat samanlaisia, paitsi Espoo.

8.
Digitaalinen journalismi: ainoa paikka, jossa vierekkäin voidaan sijoittaa Venäjän hyökkäys, Gazan sota ja pentulive.

Ja että sitä voidaan edelleen kutsua journalismiksi,
on kerrassaan upea keksintö.

9.
Järki tarkoittaa aina kuolemaa, elämän vastakohtaa. Siksi järjen tavoittelu, laajassa mielessä, tarkoittaa itsetuhoisuutta. Ja siksi järkeä ei tulisi universalisoida – se tulisi jättää rauhaan, niiden huostaan, jotka näkevät järjen tuottaman kuoleman yli – jotka näkevät järjessä elämän.

10.
Aluksi eliitti rakensi kauniisti, itselleen, omiin tarkoituksiinsa. Kansa kärsi.

Sitten alettiin rakentamaan rumasti mutta kaikille, niin että kansan elinolot paranevat ja hyvinvointi kukoistaa.

Lopussa enää rakennetaan rumasti.

Ihminen, tartunta, tyhjiö – Agamben ja Baudrillard

Joskus oli jotain, aika kultaa muistot, nyt minulla alkaa Teams-kokous.

”Deceiver says, he says you belong to me 
You don't want to breathe the light of the others 
Fear the light 
Fear the breath 
Fear the others for eternity”
– Tool, Fear Inoculum

Voidaan hahmottaa kaksi tapaa hahmottaa ja käsittää keväällä 2020 alkanut pandemia ja eritoten ne ennennäkemättömät toimet, joita tämän pandemian nojalla laitettiin täytäntöön kuin sotatilassa. Voisimme siis nähdä pandemian yksittäisenä kriisinä, joka ilmestyi, joka poistui ja joka ei sinänsä ole sen enempää kuin suljettu, hetkellinen poikkeustila, jonka päätyttyä elämä palasi takaisin niille raiteilleen, joilta se määrätyksi ajaksi oli pakko suistaa.

Itse en suostu ottamaan tällaista näkökantaa niihin tapahtumiin, jotka neljä vuotta sitten alkoivat. Siksipä on tarkasteltava pandemiaa osana ihmistä, ihmiskuntaa, elämää ja yhteiskuntia käsittävää pidemmän aikavälin muutosta. Siinä valossa ne rajut toimet, joita otettiin varsin ripeästi käyttöön, asettuvat perspektiiviin. Niitä on helpompi ymmärtää, sillä tietyt olemassa olevat voimat perin vääjäämättömällä tavalla ajoivat sulkemaan ihmisiä neljän seinän sisään ja näyttöpäätteen ääreen. Oli kuin pandemia olisi ilmestynyt näiden kehityskulkujen vauhdittamiseksi, niiden legitimoimiseksi. 

Pandemia ja edistykseksi kutsuttu teknologinen yhteiskuntamme kättelivät metsässä, tekivät sopimuksen, eikä ketään ollut paikalla todistamassa.

Onko elämä muuttunut? Muuttiko pandemia-aika suhtautumistamme maailmaan ja toisiin ihmisiin? Sitä on vaikea sanoa: ihmisen perspektiivi on kuitenkin verrattain lyhyt. Muistamme elämästä ennen pandemiaa paljonkin, ja eipä se isossa kuvassa ole todennäköisesti merkittävästi muuttunut. Ehkä pieniä asioita siellä täällä, mutta kun muutokset ovat vähittäisiä, prosessi on hämärä, jopa näkymätön. Elämme elämäämme samalla tavalla kuin eilen ja sitä edeltävän päivänä. 

Joskus oli jotain, aika kultaa muistot, nyt minulla alkaa Teams-kokous.


Agamben ja potentiaaliset terroristit

Italialainen filosofi Giorgio Agamben oli yksi heistä, jotka jo neljä vuotta sitten, kiihkeimpien sulkutoimien jyllätessä, näkivät ja hahmottivat tapahtuvaa osaksi ihmiselon verrattain rivakkaa kehitystä. Agamben kirjoitti vuoden 2020 aikana päiväkirjaa huomioistaan, jotka julkaistiin myöhemmin myös englanniksi käännettynä kirjan muodossa.

Tässä kirjassaan Where are we now – The epidemics as politics Agamben käsittelee monia pandemian alussa ilmenneitä ilmiöitä – sellaisia, jotka sittemmin olivat näkyvästi läsnä arkielämässämme useamman vuoden ajan. Käsittelen muutamia Agambenin huomioita.

Erään kirjoituksen, päivätty 11. maaliskuuta 2020, otsikkona on ”Contagion”, tartunta. Agamben kirjoittaa, kuinka hallituksen massiivisten toimien perusteena on käytetty ajatusta tartunnasta – ajatusta, joka oli hippokraattisessa lääketieteessä tuntematon.

Vallitseva ajatus tartunnasta ja tartunnanlevittäjistä tuo Agambenille mieleen terrorismin:

”Viimeisimmät toimet muuntavat käytännössä jokaisen yksilön potentiaaliseksi kulkutaudin levittäjäksi, aivan kuten toimissa terrorismia vastaan jokaista kansalaista käsitellään de facto ja de jure potentiaalisena terroristina.”

Agambenin pandemia-ajan kirjoituksissa eräs varsin toistuva aihe on sulkutoimien vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin. Ihmisten väliin rakennetaan suojaetäisyys – näitä kehotuksia julkisissa tiloissa voi edelleen havaita, ja onpa esimerkiksi kauppojen kassoille monessa paikassa jäänyt pysyväksi ”turvapleksit” asiakkaan ja myyjän välille.

Agamben näkee, että ihmisten eristäminen toisistaan on ollut hallitsijoiden pyrkimys jo pidemmän aikaa:

”– – ei ole vaikeaa huomata, että tilanne, jonka nämä toimet luovat, on tismalleen se, jonka meitä hallitsevat ihmiset ovat yrittäneet toteuttaa useita kertoja aiemmin: yliopistojen ja koulujen kertakaikkinen sulkeminen ja luentojen siirtäminen verkkoon; politiikkaa ja kulttuuria koskevien kokoontumisten ja keskustelujen lakkaaminen; ja viestienvaihto enää vain digitaalisesti, jotta koneet voivat korvata kontaktin – siis tartunnan – ihmisten välillä.”

Sosiaalista etäisyyttä (”Social Distancing”) koskevassa kirjoituksessaan (6.4.2020) Agamben ottaa tämän käsitteen pihteihinsä. Hän pohtii sitä, minkälaisia seurauksia poliittiseen järjestykseen seuraa sellaisesta sosiaalisesta järjestyksestä, joka perustuu etäisyyteen. 

”Tämä kysymys on yhä tärkemäpi, kun tällainen (sosiaalinen) järjestys ei ole enää vain teoreettinen hypoteesi. Yhä enenevässä määrin esitetään, että nykyinen terveydellinen hätätila toimii laboratoriona, jossa valmistellaan sitä poliittista ja sosiaalista järjestystä, joka ihmiskuntaa odottaa.”

Kuka valmistelee ja miksi, siihen ei Agamben ota kantaa. On kuin nämä muutokset tapahtuisivat ihmisen ulottumattomissa, jonkin suuremman voiman ohjaamana.

Elias Canettiin nojautumalla Agamben käsittelee joukkoa ilmiönä, joka potentiaalisesti seuraa sosiaalisesta etäisyydestä:

”Mitä sosiaaliseen etäisyyteen liittyvät toimet ja paniikki ovat luoneet on ehdottomasti joukko, mutta siis joukko, joka on niin sanotusti käännetty ja koottu yksilöistä, jotka pitävät toisiinsa etäisyyttä hinnalla millä hyvänsä – hajaantunut, harventunut joukko.”

Otsikolla ”Biosecurity and Politics” kulkeva kirjoitus (11.5.2020) jatkaa edeltäviä teemoja: sosiaalista etäisyyttä ja ihmisten eristämistä toisistaan. ”Bioturvallisuuteen” (biosecurity) perustuva hallinto jyrää tehokkuudessaan kaikki edeltävät hallinnon muodot, joita länsimaisessa poliittisessa historiassa on todistettu.

”Jos – samaan aikaan ideologioiden ja poliittisten uskomusten rappeutuessa – turvallisuustoimet ovat jo ehdollistaneet kansalaiset hyväksymään sellaisia rajoituksia heidän vapauteensa, joita he eivät aiemmin olisi hyväksyneet, bioturvallisuus on osoittautunut kykeneväksi totaalisella tavalla pysäyttämään kaiken poliittisen aktiivisuuden ja sosiaaliset suhteet korkeimpana kansalaisosallisuuden muotona.”

Sosiaalisen etäisyyden paradigmassa ihmissuhteet niiden kaikessa fyysisessä ulottuvuudessaan korvautuvat – laitteilla.

”Tässä on kysymyksenä ihmisen sosiaalisen järjestyksen kohtalosta – –. Talous on jo syrjäyttänyt politiikan, mutta nyt jotta talous voi hallita, sen on välttämätöntä integroitua bioturvallisuus-paradigmaan – paradigmaan, jonka nimissä kaikki muut tarpeet on uhrattava. On oikeutettua kysyä, voiko tällaista yhteiskuntaa luonnehtia enää humaaniksi – –.”


Baudrillard: ”Olemme kaikki kuplalapsia”

Agambenin kirjoituksia on luettava niiden ajallisessa kontekstissa: ne on kirjoitettu ennennäkemättömien sulkutoimien kulta-aikoina. Maailma, joka tuolloin oli valloillaan, ei jäänyt sellaisenaan pysyväksi. Mutta toisaalta, se tuskin täysin poistui.  

Hieman perspektiiviä siitä, mitä ihmiselle on jälkimodernissa ajassa tapahtunut ja tapahtumassa, voi tarjota ranskalainen yhteiskuntateoreetikko, sosiologi, filosofi Jean Baudrillard, joka tunnetaan erityisesti postmodernia käsittelevistä teoksistaan.

Alun perin vuonna 1987 julkaistussa ja 1991 suomennetussa teoksessa Ekstaasi ja rivous Baudrillard käsittelee useita hänen oman tuotantonsa keskeisiä teemoja. Tätä ranskalaista kirjoittajaa ei ole helppo tulkita: hänen tekstinsä ovat luonteeltaan paikoin sokkeloisia, peräti taiteellisia. On toisinaan hankala saada otetta hänen käyttämistään käsitteistä tai hahmottaa, mikä liittyy mihinkin.

Kirjassaan Ekstaasi ja rivous alaotsikon ”Läpinäkyvyyden rituaalit” johdattelemana Baudrillard kirjoittaa kuplasta ja maailman kutistumisesta. Yhdeksi läpinäkyvyyden rituaaliksi on laskettava ”proteeseista ja suojelusta muodostuva ympäristö, joka korvaa ruumiin biologiset ja luonnolliset puolustusmekanismit.”

Baudrillard tulee tässä yhteydessä noudattaneeksi samanlaista argumenttikaavaa kuin Agamben, eli ottaa käsittelyyn eräänlaisen ääritapauksen ja johtaa siitä laajempia johtopäätöksiä. Tapaus ei edusta vain itseään vaan jotain suurempaa.

Esimerkiksi Baudrillard nimittäin kaivaa ns. kuplalapsen, ja vaikka hän ei nimeltä mainitsekaan, oletettavasti kyseessä on siis vuonna 1984 kuollut poika David Vetter, joka eli 12-vuotisen elämänsä kuplahuoneessa ja Nasan valmistamassa avaruuspuvussa, eristettynä ulkomaailmasta ja sen eliöiltä. Pojalle ei ollut kehittynyt lainkaan omaa puolustusjärjestelmää: hän sairasti harvinaista vaikeaa imuunivajausta SCID:tä.

”Hän on susien hoitaakseen ottaman villin susilapsen kokeellinen veli, mutta nykyään tietokoneet hoitavat vajavaista lasta”, Baudrillard tuuttaa.

”Olemme kaikki kuplalapsia”, hän jatkaa. 

”Kuplalapsi on enne tulevasta, totaalisesta aseptiikasta ja kaikkien mikrobien hävittämisestä. Hän edustaa läpinäkyvyyden biologista muotoa. Hän on symboli olemassaolosta tyhjiössä. Toistaiseksi tyhjiössä elävät vain laboratorion bakteerit ja hiukkaset, mutta tulevaisuudessa meidänkin olemassaolomme tulee olemaan yhä enenevässä määrin sellaista. Meidät puristetaan tyhjiössä kuin levyt, säilötään tyhjiöön kuten pakasteet, ja me kuolemme tyhjiössä terapeuttisen vimman uhreina.”

”Me ajattelemme ja pohdimme tyhjiössä, mistä tekoäly on kaikkialla oiva esimerkki.” Tämä kappaleen viimeinen virke on erityisen mielenkiintoinen, nykyinen tekoälymania huomioiden. Ei vain ruumis vaan myös ajattelu on siirretty tyhjiöön.

Baudrillard näkee, että ihmisen puutteellinen immunologinen järjestelmä johtuu ”edistykseksi kutsutusta peruuttamattomasta kehityssuunnasta.” 

”Se riistää ihmisruumiilta ja -hengeltä aloitekyky- ja puolustusjärjestelmät siirtääkseen ne teknisille laitteille”, hän jatkaa. Tämän siirron seuraus on se, että ihminen muuttuu puolustuskyvyttömäksi ja tulee haavoittuvaiseksi tieteelle ja psykologialle. ”Mikrobeistaan puhdistettuna hänestä tulee mitä suurimmassa määrin haavoittuvainen lääketieteelle.” 

Baudrillardin teesi ihmisestä ja kuplasta resonoi kiinnostavalla tavalla transhumanistisia tendenssejä, jotka koronapandemian myötä nousivat entistä vahvemmin esiin. Baudrillard väittää, että ”ihmisen hävittäminen alkaa mikrobien hävittämisestä”. 

Tähän kylkeen voi piirtää omille verkkokalvoille ne propagandakuvat vuoden 2020 alusta, kun Kiinassa desinfioitiin katuja.

Mutta mitä jää jäljelle, kun maailma on puhdistettu ja ”kaikista virusprosesseista, sosiaalisista tartunnoista ja bakteeritartunnoista” on päästy eroon? Baudrillardin mukaan: surun virus.

Kiinnostavalla tavalla Baudrillard rinnastaa ajattelun ja ihmisen biologisen immuunijärjestelmän. Hänen mukaansa ajattelu on yhtä lailla ihmisen ”vasta-aineverkosto ja luonnollinen immunologinen puolustusjärjestelmä”. Se on niin ikään uhanalainen, hän esittää.

”Ajattelu korvataan edullisella aivo-selkäranka-kuplalla. Siitä poistetaan kaikki eläimelliset ja metafyysiset refleksit. Aivoistamme ja jopa ruumiistamme on tullut kupla, puhdistettu pallo, läpinäkyvä kelmu.”

Tällaisessa tilassa ylisuojellulle ihmiselle jää tehtäväksi enää paeta kuplaansa. Kunkin maailma kutistuu. 


Lähteet

Agamben, G. (2021). Where are we now? The epidemcs as Politics. Rowman & Littlefield.

Baudrillard, J. (1991). Ekstaasi ja rivous = L’autre par lui-même: Habilitation. Gaudeamus.

Tiede 3/2024. Puolustus vaatii koulutusta (s. 26–35). Sanoma.

Kevään hyväksi, runoja

Pestä kadut kuin ne olisivat meille lattia.

1.
Siellä, missä haihtuu valkoinen maasta,
paljastuvat koiranomistajien rikokset.

Siellä, missä sepeli hetken ehtii pilkottamaan,
kohta jää sulkee sen sisäänsä,
pitelee pahoin,
julkeaa.

Siellä, missä valo luo luulon paremmasta,
seuraa harhaluulosta 

uusi masennus.

2.
Taistella luontoa vastaan,
luonnossa, jonka ihminen tuhosi ja
joka on käynyt ihmiselle oikukkaaksi.

Luonto hyökkää takaisin,
se yrittää kaataa 
       tuhoajansa.

3.
Ihmisen operaatiokyvyn suuruus,
levittää ensin tonneittain sepeliä

toivoa lyhyitä päivistysjonoja,
kuunnella valituksia,
sitten kerätä sepeli pois,
kaduilta, nurmikoilta, pihoilta,

ajaa ajoneuvoilla, tankata ne, 
toimittaa polttoaine,
polttoaineella.

Toistaa sama vuodesta toiseen,
antaa asfaltin ja nurmikon kokea 
      sama kärsimys,
      yhä uudestaan.

Ihminen on suuri.

4.
Luulin nähneeni 
kirkkaalla keväisen pakkasyön taivaalla 
	komean täysikuun,
siinä se möllötti, silmiin tuijotti, uhmakkaasti,

        mutta se olikin Lidlin mainostolppa.

5.
Suuren lika, rumuus ja synti on kasattu teiden reunuksille.

Niin kuin kaiken kauniin,
se tuhoaa valkoisen viattomuuden,
jättää jäljelle
sulottomuuden.

6.
Kevään aurinko paljastaa pinnoilta sen pölyn,
jonka talvi on onnistunut kätkemään.

Kevät tuottaa sen kaiken pölyn,
jonka talvi on ollut kykenemätön rakentamaan.

Talvessa ei ole eloa, siinä on vain piilotettua potentiaalia
jonka kevään pöly aktualisoi.

7.
Pestä kadut kuin ne olisivat meille lattia.

Yskiä, niistää koko talven kestäneen yskimisen ja niistämisen jälkeen

kuin ihminen olisi vieraantunut luonnosta,

pakattu vakuumiin.

Fasismista

Ihminen täydellistyy vain korporaatioiden luomassa yksilön vapaudessa, sanovat rautaesiripun tällä puolen.

Ukrainan sodassa ovat vastakkain Venäjän valtiofasismi ja lännen korporaatiofasismi.

Lännessä on tuhottu valtio, siis fasismi, ja tilan ovat täyttäneet korporaatiot, siis fasismi.

Venäjällä on tuhottu korporaatiot, siis fasismi, ja tilan on täyttänyt valtioideologia, siis fasismi.

Lännen korporaatiofasistit syyttävät Venäjää fasismista. Venäjän valtiofasistit syyttävät länttä fasismista. Palloa lyödään, sitten ähkitään, voihkitaan.

Kumpi on parempi ohjaksissa, valtio vai korporaatio, on vaikea sanoa. Mutta perusmekanismi noudattaa vallan jaloa kuiskausta.

Rituaalit eriävät, alttarilla olevat krusifiksit näyttävät erilaisilta. Rituaaleja on, alttari on, krusifikseja on.

Temppeli kuin temppeli, tomppeli kuin tomppeli.

Ihminen täydellistyy vain kansallisvaltiossa, sanovat rautaesiripun tuolla puolen.

Ihminen täydellistyy vain korporaatioiden luomassa yksilön vapaudessa, sanovat rautaesiripun tällä puolen.

Ja kuitenkin – katso! – tuolla he kumartavat korporaatioita ja täällä me valtiota!

Liukas, notkea fasismi sopii kuvaamaan,
mitä vain.

Se on kuin hyytelö jota yrittää naulata seinään.

Tulee lyöneeksi sormille, vasaralla.