Kategoria: Mietteet

Kuolevaisuudesta

Mikäli et ole asiantuntija tällä alalla, muista mainita, ettet ole tällä alalla asiantuntija.

1.
Älä sano mitään, ellei sinulla ole tutkimustietoa asiasta!

Älä tutki, jos sinulla ei ole mitään sanottavaa asiasta!

Tutki, jotta saat rahoitusta. Sanoita rahoitushakemuksesi taitavasti mutta älä valehtele. Koko järjestelmä on: valhe.

Rahaa on yhä vähemmän, tutkijoita koulutetaan yhä enemmän, kilpailu kiristyy. Maailma on kova, mutta ihminen tarvitsee työtä.

Älä lue tutkimuksia, älä tulkitse niitä, ellet ymmärrä niistä kaikkea. Keskity pieneen sektoriin.

Kerro mitä olisi tutkittava ja mitä on tutkittavana. Odota tuloksia. Älä hämmästy.

2.
Sano! Älä sano vääriä asioita,
väärään aikaan.

Älä puhu, mikäli et tunne asiaa!

Mikäli et ole asiantuntija tällä alalla, muista mainita, ettet ole tällä alalla asiantuntija. Kehu kysymystä. Kysymykset ovat aina hyviä.

Sano sitten jotain.

Täytä sanomisesi täytesanoilla. Puhu demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta. Hyvien asioiden. Siihen ei tarvita asiantuntijuutta.

Niitä asioita on tutkittu, läpikotaisin. Ne tietävät kaikki.

Niiku jotenki.

Älä suututa ketään! Etenkään itseäsi!

Älä suutu! Tai näytät hölmöltä,
naurettavalta, tosikolta.

3.
Muista korostaa, että mielipiteesi ovat sinun, eivät edustamasi korporaation. Et omista mielipiteitäsi. Ne on sanottu jo sinua aiemmin. Et omista niitä. 

Korporaatio omistaa ne.

Osoita kuolevaisuutesi. Sano vain niistä asioista joista tiedät. Et tiedä niistä. 

Osoita kuolevaisuutesi. Olet pieni linkki suuressa verkostossa. Tiedät vähän etkä siitäkään.

Yksi ihminen ei voi tietää, ei sanoa, ei puhua. Ajatteleminen on väärin, se on luonteeltaan virheellistä.

Se ei pohjaudu tutkimukseen. Se voidaan osoittaa faktantarkastajilla paikkansapitämättömäksi. Se olisi noloa.

Mutta kannat kortesi kekoon tässä verkostossa sanomalla vain sen mitä faktantarkastajat eivät voi kumota. Sitä on vähän. 

Sitten, kun me yhdistämme kaikki palaset, me yhdessä voimme lopulta tietää, 
kaikesta kaiken.

Keskushallinto ja vaalit

Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

1.
Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

Demokratia on määrätty tapahtumaan keskushallinnon alaisuudessa. Siinä tilassa on mahdollista järjestää vaaleja, joita voidaan kutsua vapaiksi.

Vapaus seuraa, kun todellisuuden rajoista on ensin päätetty. Missä, miten ja milloin päätökset tehdään, siitä ei tiedetä, ei puhuta.

Mutta päätöksiä valvoo – keskushallinto. Siitä ei tiedetä, ei puhuta. 

2.
Uusi maailmanjärjestys on suuralueiden aikaa. Ne ovat poliittisesti ja maantieteellisesti liian moninaisia, abstrakteja kokonaisuuksia demokratialle.

Suuralueiden aika tarkoittaa teknokraattista keskushallintoa ja riittävän innovatiivista uuskieltä. Siksi meillä on yhä demokratia.

Suuralueiden maailmassa näkymätön keskushallinto seuraa välttämättä vallitsevista olosuhdetekijöistä. Peli pakottaa mukautumaan, sopeutumaan.

Uuskieltä opetetaan – yliopistoissa, televisiossa. Siitä ei tiedetä.

3.
Uuskielen innovatiivisuuden aste kulkee suorassa kausaalisuhteessa hallinnollisen sopeutustarpeen voimakkuuden kanssa. Sitä on ilmennyt.

Oman suuralueemme ja sen keskushallinnon pulmaksi koituu välitila. Siinä entinen lipuu yhä kauemmaksi ja uusi tavoittamattomaksi. 

Sisäisen eheyden nimissä sotatila ilmenee jatkuvana, pysyvänä asiaintilana. Pysyvä sotatila tapahtuu rauhan nimissä, itsepuolustuksen nimissä.

Että vihollinen on kuin me – yhtä ja samaa. Siitä ei puhuta.

Äänestämisestä

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden.

Äänestäminen tarkoittaa eräänlaista joukkokäyttäytymistä, joka tekee ajattelusta ja demokratiasta loogisia mahdottomuuksia.

Äänestäminen lukitsee ihmisen. Äänestäminen muuttaa demokratian ostotapahtumaksi, ihmiset fanaatikoiksi.

Osa äänestäjistä osoittautuu brändiuskovaisiksi.

Kun demokratialla ei ole muuta tarjottavaa, ihmiset huumaantuvat äänestämisestä. Siihen sidotaan oma persoona, mieli, todellisuus. Se saa aikaan tunteen kuin kansanvalta toteutuisi.

Ja toteutuuhan se!

Kun mitään eroja ei ole, demokratia vaipuu gallup- ja numeropeliksi. Katsojalle se ilmenee penkkiurheiluna, jossa hän voi kuitenkin kokea olevansa yksi pelin pelaajista. Kuin hänellä olisi vaikutusta pelin lopputulokseen.

Ja onhan hänellä!

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden. Se alentaa ihmisen passiiviseksi sirkushuvien vastaanottajaksi.

Ja vaaleissa kaikki ovat voittajia!

Mutta pian peli päättyy, huomenna on työpäivä, on hankittava toimeentuloa. 

Voittajia, häviäjiä

Saadaksesi jalkaa voittajien puolelle on tyrkytettävä itseään kuin yleistä kauppatavaraa.

Näin sinustakin tulee voittaja!

Ruokalähettiyhtiöllä miljoonia takonut ja sen miljardeilla suuremmille korporaatioille myynyt Juhani kertoo voittajien lehdessä, että saadaksesi jalkaa voittajien puolelle on tyrkytettävä itseään kuin yleistä kauppatavaraa. Kun yritykset hakevat työntekijöitä tai harjoittelijoita, virallisella hakemuksella ei ole varsinaisesti arvoa: niiden lukeminen on yrityksissä ”ajan tuhlaamista”.

Virallinen hakemusmenettely on näin ollen valhepeli, kulissi. Voittajaksi voi päästä pelaamalla peliä, joka löytyy rivien välistä ja jota riittävän fiksut ja epätoivoiset ovat valmiina pelaamaan.

Juhani ei tässä kerro mitään uutta. 

Mutta Juhania kannattaa kuunnella. Juhanilla on hienot verkkosivut, jossa on mustavalkoisia pärstäkuvia – joissa osassa pärstä on sopivasti hieman vinossa – toisista voittajista kertomassa, kuinka hyvä tyyppi Juhani on. 

Juhani on hyvä tyyppi.

Hänen ilmiömäinen bisnesideansa oli se, että marginalisoitu, lakkoilun ja oikeuksiensa suhteen riittävän tietämätön väestönosa, joka on valmis tekemään mitä vain mihin hintaan vain, laitetaan kuljettamaan kalliita, hienoja, suolaisia ruoka-annoksia lakkoilusta ja oikeuksista tietävälle, masentuneelle väestönosalle suoraan kotiovelle.

Muotoillaanpa asia uudestaan.

Maahanmuuttajataustainen perheenisä kärrää talvipakkasella polkupyörällään työttömälle, työkyvyttömälle tai muuten vain kelvottomalle, suomalaisen koulutusjärjestelmän kasvattamalle, yksiössä asuvalle ihmisriekaleelle mäkkäriruoan kotisohvalle. Ruoan maksaa Kela.

Toinen maahanmuuttajataustainen ajaa Toyota Yariksella – joka ei voi olla mennyt katsastuksesta läpi mutta on silti – sushilounaan keskustassa sijaitsevan markkinointitoimiston ovelle. Kuski maksaa kuljetusmaksustaan auton huollot, bensat, parkkisakot. Toimistolta saavutaan villasukat jalassa ovelle hakemaan ruoat.

Tästä kaikesta Juhani nettosi ennätyksellisen kasan rahaa. Innovaatio, innovaatio! Ja nykyisin Juhani kirjoittaa voittajien lehdessä, kuinka tulla voittajaksi.

Lue lisää: HS Visio ja filosofia

Nousu, sota ja lasku

Laskun aika ei ole, vielä.

Eurooppa, Puutarha, sivistyksen, kukoistuksen, jalojen arvojen, demokratian, rauhan puolestapuhuja –  se tarvitsee tasaisin väliajoin annoksen kovia huumeita, suoraan suoneen. 

Sotaan valmistautuminen on huumetta, kovaa sellaista. Se tuottaa terävimmän, puhtaimman nousun.

Sotaan on mahdotonta valmistautua niin että sota vältettäisiin. Sota tarkoittaa laskua. 

Mutta sen aika ei ole vielä. 

Sota on se lääkehaitta, jonka Jumala on kaiken kattavaan sivistykseen sisällyttänyt. Näin lääke tulee  kumonneeksi oman vaikutuksensa.

Mutta aina on plasebovaikutus, potilaan oma hallusinaatio, harhakuva. Se tuntuu hyvältä.

EU:n ja Naton avulla yhdistetty Eurooppa ei ole omasta riippuvuudestaan päässyt eroon, vaikka pitkään niin luuli. 

Löytyi sittenkin uusvanha tapa hankkia tarvittavia tuotteita katukaupasta. 

Kun ainetta tarvitaan, sitä saadaan. Ja jos sitä on saatavilla, sitä kohtaan ilmenee tarve. 

Eturistiriitoja ei tarvita ennakkoehtona, ne voidaan keksiä, luoda. Sitä varten on eliitti. He saavat tästä palkkansa.

Yhdistetty eliitin Eurooppa saattaa osoittautua poliittisen historian yhdeksi vaarallisimmista projekteista. Maanosan patoutunut addiktio on nyt sullottu yhteen, jaetun hulluuden piiriin.

Eliitin kollektiivinen mielentila, jossa rauhanrahastosta tuetaan sotaa, on häiriintynyt pysyvällä, lopullisella tavalla. Lopullisuus tarkoittaa sotaa.

Sota tapahtuu, koska muutakaan ei voida eikä kyetä.

Pakoreittien markkinasta

Maailmamme rakentuu harmoniassa elävistä vierekkäisistä kuplista, jotka kiihtyvät ylikierroksille, jotta töitä olisi.

Joutenolossa, jossa pakoreitit on visusti padottu, joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan sen, mitä tavallisesti alati pakenee rakentamalla aina vain lisää pakoreittejä.

On syntynyt mahtava pakoreittien markkina, jonka lumo etäännyttää joutenolosta. Markkina suosii tarpeetonta häsellystä.

Hautakammiot vuorataan kylmäverisen tehokkaasti ja järkevästi niin, ettei vahinkoa pääse edes vahingossa tapahtumaan. 

Kaiken keskellä olisi nähtävä jossain jotain mieltä, jotain, mitä kohti astella. Ja kuitenkin järki sanoo vain, että sitä, mitä kannattaisi tehdä, ei kannata tehdä.

Näyttäisi siltä, että kaikki on tehty. Että tekemällä tekisi vain hallaa sille, mitä on tehty. Näin on tilanne ollut pidemmän aikaa. Silti on tehty, hallaa.

Työtä ilmenee loputtomasti vain niissä hetkissä, kun työpaikalla muutkin ovat töissä. Kun on käynnissä sopivanhenkinen itseään ruokkiva, kollektiivinen puuhastelu.

Työ loppuisi sillä hetkellä, kun älyttäisiin olla avaamatta tietokonetta ja teamsia.

Samalla tavoin loppuvat pandemiat, kun lopetetaan testaaminen.

Ja yhtä lailla sodat loppuisivat, kun lopetettaisiin propagandan lukeminen.

Maailmamme rakentuu harmoniassa elävistä vierekkäisistä kuplista, jotka kiihtyvät ylikierroksille, jotta töitä olisi. Ja töitähän on, rahaakin on.

Ne molemmat ovat mielikuvituksen tuotteita, systemaattisesti markkinoituja, siis kauppansa tekeviä.

Työ ja raha suojaavat joutenololta, mielentilalta, joka saattaisi tehdä ne tyhjäksi, ja jota siksi on siis paettava.

Ratkaisuksi on tarjottava kuplan etsimistä. Ja kun kuvittelee sellaisen löytäneensä, on siihen panostettava heti kuin hölmö, rakennettava itselle avovankila.

Kansan kroonisesta sairaudesta

Suomi, tuo pohjolan joutomaa, jonka yli tasaisin väliajoin kävellään muina miehinä, isompien tahojen nimissä.

Kun kansakunta sairastui, syyksi paljastui Hollywood-elokuvista leviävä patogeeni. Rokotettakaan ei ole, se ei kannattaisi, taloudellisesti.

Mutta patologiat ulottuvat syvemmälle, itsetunto-ongelmiin. Siihen, että tämä maanpahanen ei ole muuta kuin heikko keksintö, kirjoihin kirjattu tarina. Suomi, tuo pohjolan joutomaa, jonka yli tasaisin väliajoin kävellään muina miehinä, isompien tahojen nimissä.

Sillä aikaa joutomaa luulee olevansa iso, tärkeä, merkittävä. Se on väärin. Joutomaa on joutomaa.

Traumatisoituneesta lapsesta ei voi kasvaa kuin traumatisoitunut, ikuinen nuori. Kaksi ministeriä kilpailee, kumpi pääsee estradille keräämään irtopisteet, nostamaan valheellista itsetuntoaan.

Lopulta siellä ovat molemmat, toinen näyttää sihteeriltä, kokonaisuus sketsiltä. Joutomaa lensi meren tuolle puolen, häpeän sai aikaan. Mutta ehkä kaksikon työura on tulevaisuudessa taattu, ei tarvitse hanttihommia tehdä. Ovia on auki, jumankauta, Amerikkaan.

Tunkekaa perseeseen se amerikkanne!

Ilmoittauduimme vapaaehtoisesti sodan uudeksi eturintamaksi, turvallisuuden nimissä. Valtiomme johto ei läpäisisi PISA-testiä. 

Sopimus allekirjoitettiin, hymy oli leveä.

Tällaista itsetuhoa voi esiintyä vain maassa, joka on ollut kroonisesti sairas vuosikymmeniä ja joka siksi ei kykene muuhun kuin itsensä vahingoittamiseen. Mielenterveyden kriisi on käsin kosketeltavissa.

Miksi psykoterapeuttien kouluttaminen on niin kallista?

Poliittisen barbarian turvallisuus

Nato-jäsenyys on alle vuodessa perustellut jo itsensä, tehnyt itsestään tarvittavan. Jäsenyys tuo turvan niitä uhkia vastaan, joita Nato-jäsenyydestä seuraa.

Väärät analogiat, väärään aikaan, koituvat kohtaloksi. Mutta hyvältä ne maistuvat, hetken.

Itsenäisyytensä menettäneessä, itsenäisesti sotaa kohti kulkevassa, murentuneessa kansakunnassa iltapäivälehtien sota-asiantuntijat kirjoittavat vaivihkaa itseään sodan eturintamaan.

Oman propagandan mukaan omat toimet ovat aina puolustuksellisia. Vihollinen toistaa omassa propagandassaan samaa viestiä.

Tahtotila on yhteinen, jaettu, vaikka sitä ei käsitetä.

Poliittisen barbarian Nato- ja EU-osavaltiossa diplomaattisten käytäntöjen halveksunta muuttuu sankarilliseksi, isänmaalliseksi. 

Kun pikkupoika on onnistunut salakuljettamaan Tallinnan satamamarketista nyrkkiraudan, naapurin pahamaineiselle kutosluokkalaiselle on soveliasta ja perusteltua räksyttää hetken aikaa ikkunan alla. Mitä sen jälkeen tapahtuu, tarina ei kerro.

Kun suurvallan joukot on aiemmin historiassa päästetty maahan, tuloksena on ollut muuta kuin turvallisuutta. Väitetään, että olisi vallinnut vaihtoehdottomuuden tila. Nykyhetki toistaa historiaa, ei kaikilta osin.

Nato-jäsenyys on alle vuodessa perustellut jo itsensä, tehnyt itsestään tarvittavan. Jäsenyys tuo turvan niitä uhkia vastaan, joita Nato-jäsenyydestä seuraa. Turva on sanoja, toiveita, haaveita – retoriikkaa.

On lisättävä turvattomuutta, jotta turvallisuus käy kaupaksi. Markkinamiehet ovat luoneet ongelman, tarpeen ja ratkaisun samaan pakettiin, myyneet sen asiasta ymmärtämättömälle vanhukselle hilavitkuttimineen ja kytkysopimuksineen.

Ostopäätöstä on kehuttava, myös naapureille.

Yhdysvaltojen syvään lojaalisuuteen liittolaisiaan kohtaan on maan poliittinen ja älyllinen eliitti itsensä ja murentuvan kansakunnan liimannut. Hyvä näin, Jumalan valittu kansakuntahan syvästi välittää muistakin kuin itsestään.

Korporaatioista ja yrittäjistä

Kuudessa päivässä korporaatio luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.

On olemassa kahdenlaisia entiteettejä. Muita entiteettejä ei ole.

On korporaatioita ja yrittäjiä. Korporaatiot ovat aikoinaan olleet yrityksiä, yrittäjät ihmisiä. Mutta markkinat ovat tehneet tehtävänsä, kehitys kehittyy, näet, ja nyt olemme tässä.

Ihmisvihamielisessä hyvinvointivaltiossa hyvin voivat korporaatiot ja niiden liitännäiset, huonosti ihmiset.

Korporaatio on näkymätön voima, käsi, jalka, ruumis, ikuisuus. Kuudessa päivässä se luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.

Niin etevä on korporaatio!

Korporaatioihin uskotaan, mutta korporaatioita ei voi nähdä. Harhaiseksi kutsuttakoon sitä, joka sellaisen on kertonut nähneensä. Niitä ei voi koskettaa, niiden kanssa ei voi keskustella. Niiden apua voi rukoilla – ja ehkä ne kuulevat. Mutta eivät ne kuuntele!

Korporaatio on ikuinen, pysyvä, totuus, tieto. Korporaatio vedättää, luo ongelmia ja ratkaisee niitä – ja silloin sitä ylistetään: oi korporaatio, kuinka ylevästi ratkaisit tämänkin ongelman!

Yrittäjä on muuttuva, muuttuja, kohde, luulo ja erhe.

Yrittäjä on aistein havaittavissa. Ja kyllä yrittäjän havaitsee aistein: yrittäjä on levoton, se hyppii ja pomppii, juoksee, tekee kuperkeikkoja levottomuutensa hillitsemiseksi. Mutta levottomuus ei jätä yrittäjää koskaan rauhaan – öisinkin on yrittäjän herättävä kertomaan korporaatiolle olemassaolostaan.

Näetkö, miten upeasti yrittäjä siinä yrittää – pitäisikö häntä palkita?

Yrittäjä on korporaation hengenruokaa. Yrittäjän levottomuus pitää korporaation vireänä, saa aikaan sen hengenliikkeet ja mielenliikutukset. Yrittäjä ja korporaatio muodostavat erottamattoman liiton – ja yrittäjä, hän kokee suurta tyytyväisyyttä tässä liitossa.

Muita entiteettejä ei ole.

Ajatusten myymisestä

Nuorta ihmistä pitäisi lyödä, sopivasti, turvallisesti, riittävän usein. Ongelma on, kun lyödään väärin tai ei lyödä ollenkaan.

Onko elämässä mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä myymään omia ajatuksiaan kuin käytettyä autoa? 

Ja ketkä ovat ne heikkosieluiset, jotka ovat ovat erehtyneet hyvää hyvyyttään tätä kaunista valhetta ajatusten erityislaatuisuudesta ja tärkeydestä kertomaan? 

Eikö teitä hävetä? – Katsokaa, kuinka olette jälleen yhdelle nuorelle ihmiselle rakennuttaneet petollisen pilvilinnan!

Ja hän tulee romahtamaan niin syvälle, kun hän viimein joskus, toivottavasti, ei-sitten-kuitenkaan, tajuaa missä maanpinta on. Teitä hän tulee sitten syyttämään henkisenvammantuottamuksesta.

Nuorta ihmistä pitäisi lyödä, sopivasti, turvallisesti, riittävän usein. Ongelma on, kun lyödään väärin tai ei lyödä ollenkaan. Molemmissa tapauksissa lopputulema on aina lopulta sama: ihminen on joko uhri tai jumala niin että lopulta eroa ei ole, ja yhtä kaikki hänen välitön suhteensa maailmaan vääristyy.

Sitten alkaa terapia.

Pitkä kuntoutuminen, eheytyminen.

Ihminen näkee valon. 

Luo uskon, tulee uskoon.

Kaikki tämä osoittautuu niin kertakaikkisen voimaannuttavaksi kokemukseksi, että ihminen alkaa myymään omaa kokemustaan ja ajatuksiaan muille. Kirjoittaa, ajattelee, kirjoittaa lisää, ajattelee lisää.

Tragedia.

Potilas palaa lähtöpisteeseen.