Uusimmat

Tilanteen kertakaikkinen vakavuus

Ihminen toteuttaa ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään.

Jos tässä maailmassa ei patologisesti ahdistu, niin on sairas.

Pysyvä ahdistustila on olemisemme perusvire, betoni, jonka päälle kukin valaa ne neuroottiset, säpäshtelevät liikkeensä, jotka muistuttavat kutakin olemassaolosta, sen hirveydestä.

Kuljemme kadulla vastakkain ja esittelemme toisillemme liikkeitämme.

Osa ryhtyy pakonomaisesti jahtaamaan palloa vihreällä alustalla, toiset päivittävät elonvirettään LinkedInissä ja kolmannet ryhtyvät aktivisteiksi aktivismin itsensä tähden.

Tätä on jatkunut kovin kauan, ja siitä on tullut meille kuin koti, jossa on riittävän hyvä olla.

Tieto vallitsevan tilan luonteesta on tiedetty pitkään mutta asian ratkaiseminen ei ole edistynyt tilan hirveydestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Jumala kuoli ja sen jälkeen on hortoiltu pitkin nummia alasti kuin muistisairas.

Levottomasti julistettu milloin mitäkin lohdutusta, suuntaa, päämäärää.

Sanottu että rauhan löytää absurdista itsestään.

Tai että rauhan löytää rauhan löytämisestä ja ei silti koskaan löydä muuta kuin itsensä yrittämässä poistua ulko-ovesta sen jälkeen, kun on 37 kertaa tarkistanut, ettei hellalevy ole jäänyt päälle.

Siis on julistettu sokeana vailla ymmärrystä tilanteen kertakaikkisesta vakavuudesta. 

Huudettu tuhansien muiden kanssa samaan kuiluun, joka vastaa lyömällä naamaan.

Sitten on ruvettu hokemaan: tiede, järki, tunteet, tasa-arvo, arvo, ihmisarvo, ilmasto, ympäristö, luonto, kalojen seksuaalioikeudet.

Ja todella moni ryhtyy kuitenkin jahtaamaan palloa vihreällä alustalla.

Siitä tulee peräti maailmankuva, todellisuus, elämä.

Ihmiset varastoidaan reservaattitiloihin, joissa väkivallattomasti silitetään heidän primitiivisiä viettejään.

Ihminen toteuttaa näin ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään. Kuin gerbiili juoksupyörässä.

Tämä on nerokkain tapa rakentaa keskitysleirejä ja ratkaista lopulliset kysymykset.

Niiden jälkeen on enää loputtomia kysymyksiä eikä yhtäkään kysyjää.

Mutta Jumala on yhä kuollut. Merkitys meni hänen mukanaan hautaan. Ja sitä kiivaammin sitä etsitään maan päältä.

Taivaaseen lennettiin kauan sitten eikä sieltä löytynyt mitään mitä oli luvattu.

Yhdet sitten sanovat, että vanhoissa arvoissa on yhä arvoa, mutta eivät hekään kykene kaivamaan riittävän syvälle maahan.

Toiset sanovat, että ihminen on kuin tyhjiö, joka täyttää itse itsensä omasta tahdostaan eikä kukaan saa tulla tielle.

Mutta he eivät osaa sanoa, mikä on tahto tai itse. Sen nämä itsestään täyttyvät ilmapatjat sanovat, että Jumala ei ole heidän alkuperä.

Jumalasta he eivät puhu. Jos joku heille siitä puhuu, he ottavat sen kirjaimellisesti. Niin vähän he ymmärtävät.

Ihmiset, jotka ovat intohimoisesti kuin silmät kiiluen kiinni asiassaan, ovat kadehdittavia. Olisi väärin toivoa heille havahtumista.

He ovat ainoita, joilla on toivoa.

He esimerkiksi puhuvat kuin pallon jahtaaminen vihreällä alustalla olisi ihmisen täydellistyminen lajiolentona.

Ja niin sanoisi gerbiilikin pyörässään: tässä minä olen gerbiilinä täydellinen gerbiili.

Se on melko mieletöntä.

Kun oikein tarkasti miettii, on ihmeellistä, kuinka hyvässä kuosissa ihminen on kaikesta huolimatta.

Että huonomminkin voisi olla.

Pitää vain polttaa kirjoja.

Uusi brändi

Brändiämme on nyt saatettu uuteen uskoon.

Teille jokaiselle tiedoksi,

Brändiämme on nyt saatettu uuteen uskoon; edellinen usko kävi vanhaksi. Saatto tapahtui rauhallisissa merkeissä, niiden sisällä.

Moitimme uudessa uskossa tuotteistamista, jota on ryhdytty harjoittamaan. Sen sanomalla kuitenkin vain vain jatketaan tuotteen tuotteistamista uudella tavalla. Ad infinitum.

Ihmisen sijaksi on jäänyt itsen tuotteistaminen, rakentaminen erityislaatuiseksi. Sillä hän tekee itsestään tasalaatuisen, standardin mukaisen. Pelkkä oleminen ei riitä, hiljaisuus on kuolemaksi. Tyhjyys haisee tyhjyydeltä. Tilanne on hyvin ahdas.

Pelko polttaa ihmisen molemmista päistä. Metsässä ei tapahdu mitään.

Olkoon tämä maailmaan lankeamista. Olkoon tämä Das Man. 

Kuuluminen ja kuuluvuus

Jumala on kuuro.

Kaikki kuuluu kaikille. Jos jokin ei kuulu jollekulle, kyse on suuresta rikoksesta.

Entäs he, jotka eivät kuule?

Paras ja kattavin kuuluvuus on suurissa kaupungeissa. Katveessa asuville ei kaikki kuulu. Mutta kuka heitä kuulisi – heitä, joilla on kaikkein vähiten kuuluvuutta?

Kuka ylipäätään määrää ja määrittää, mikä kuuluu kenellekin?

Ihminen ei kuulu tähän maailmaan. Hän eksyy sinne kerjäläiseksi. Eivätkä muut kuule hänen huutoaan.

Jumala on kuuro. Hän kuuroutui kuuntelemalla raskasta musiikkia liian kovalla äänenvoimakkuudella.

Jos ihminen jotain saa, ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä hänelle kuuluisi tai olisi kuulumatta.

On yhä mysteeri, miten ja mistä syntyvät ne sanat ja lauseet, joita kuuluu toistaa kellontarkasti kuin papukaija.

Loppuvuosi kysellään jälleen kuulumisia.

Poliittinen liike

Liike tekee sitä, mitä liike tekee.

Tämä liike ei ole poliittinen. Katsokaa: jalkamme, kätemme ja lippumme liikkuvat rytmisesti, ei-poliittisesti.

Näin sanotaan, mutta liikkeen poliittisuus ei ole koskaan liikkeen sisällössä vaan itse liikkeen olemassaolossa.

Liike, joka on olemassa, on aina poliittinen, koska liike olemassaolollaan tekee vähintään sen erottelun, ketkä ovat liikkeen puolella ja ketkä sitä vastaan.

Liike ei voi paeta poliittisuuttaan, koska se ei voi sisällyttää siipiensä alle myös heitä, jotka eivät suostu liikkeen siipien alle istumaan. Siksi liikkeen olemassaolo tarkoittaa vähimmäiserottelun olemassaoloa.

Ja vaikka liike itsessään ajaisi erilaisten erottelujen purkamista, liike luo olemassaolollaan uuden erottelun. Siksi liikkeen sisältö on sen poliittisuuden kannalta yhdentekevä.

Vaikka liikkeen päämäärä olisi kaikkien poliittisten erottelujen poistaminen ja ihmisten yhdistäminen yhteisen ihmisyyden lämpimään syliin, olisi tuollainen liike mitä poliittisin.

Jos pasifisti ei tartu tarpeen vaatiessa aseeseen liikkeensä nimissä, ei hän ole tosi pasifisti.

Liike kaikista heikoiten sietää heitä, jotka eivät liikettä tue. Ja niin on oltava.

Tämä koskee korostuneesti kaikkia sellaisia liikkeitä, jotka julistavat ei-poliittisuuttaan. Samalla liike tekee sitä, mitä liike tekee: poliittisuutta.

Vain hyvien asioiden ajassa on erityisen vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät ole hyvien asioiden asialla.

Tulkoon jokainen liike juhlimaan poliittisuuttaan.

Liike on lääke.

Lääkkeet tappavat.

Joukon uho

Joukko tarvitaan, joten tuho halutaan välttää.

Myyttejä, suuria myyttejä. Elämme infosfäärissä leijuvien puhuvien lautasten hallitsemaa aikaa, joka ei tiedä muuta kuin totuudeksi naamioituneita totuuksia.

Ennaltaehkäisevä hyökkäys, puolustuksellinen.

Sota on aina puolustuksellista, myös ja eritoten hyökkäyssota, joka on virheellinen termi, koska sodalla ei ole koskaan hyökkäyksellistä perustaa.

Joukkotuhoaseet. Niillä tuhoaisi joukkoja, niitä samoja joukkoja, jotka katsovat lautasten pörräilyä.

Joukko tarvitaan, joten tuho halutaan välttää.

Mutta jos nyt ryhdyttäisiin suorittamaan ennaltaehkäiseviä iskuja kaikkiin niihin maihin, joilla on joukkotuhoaseita, loppu olisi hyvä.

Loppu olisi hirveä. 

Mutta kuka iskut suorittaisi ja minkä nimissä? Kuka edustaa yleistä hyvää? Ja mitä on yleinen hyvä?

Rauhaa tahdotaan mutta jos naapuri ostaa isomman auton, ei siinä voi jäädä telineisiin ihmettelemään. Onko kukaan nähnyt autoa?

Vihollinen ei voi saada autoa. Näin on päätetty. Vihollinen on aina vain lähempänä auton saamista. Auto on raja-arvo.

Sodalle aina syy saadaan ja syy on aina vakuuttava ja todellinen.

Miksi vihollinen on vihollinen?

Suurin joukkotuhoase on elämä.

Elukkojen ovat vedet

Petojen teurastus.

Minä olen katsonut saman informaation eilen.
Olen piirtänyt kynälläni ilmaan.
Olen kuullut merkkieni haihtuvan.
Olen sitten unohtanut.

Minä olen työntänyt käteni maahan.
Voimieni voimasta katsonut maan kuihtuvan.
Kuivana maa ei kasvanut elämää.
Elämää, joka kutsuisi sanoin.

Pedot ovat teurastaneet minua.
Ja suoleni kasvavat aina vain uudestaan.
Minä en suostu vedestä nousemaan.
Tyhjyyteen en silmiäni osoita.

Veden alla elää kokonainen elukoiden sivilisaatio.
Elukat pinnan tällä puolen
ovat elukoita.

Talon renki

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää.

Kun on yhteiskunnallisesti perusteltava myös sellaisia elämän vuoria ja rotkoja, jotka pukeutuvat kaikista kehnoimmin yhteiskunnallisen perustelun viittaan, vuoret ja rotkot kaiken aikaa kieltäytyvät näyttäytymästä näkökentässämme.

Toisaalta länsimaisen filosofian historia on yhtä yhteiskunnallista perustelua – vain jumalat vaihtuvat. Tehtävä moraalisena portinvartijana pitää filosofin mahan täynnä, toiveikkuuden läsnä ja vaatteet puhtaina.

Suuren kehityksen aikoina filosofin tehtäväksi on muotoutunut erehtyvien ihmisten pitäminen kaidalla polulla, oikean tieteen polulla. Filosofi kaikista parhaiten tunnistaa väärän tieteen (ja tiedon) oikeasta, ja hän patistaa ihmisiä kauaksi noiden myrkyllisten omenoiden luota.

Filosofia on kirjaimellisesti tieteenfilosofiaa, siis tieteen omistamaa filosofiaa, uskollinen renki, jota ei tule päästää isännäksi taloon.

Vapauden hinta olisi lohduttoman suuri. Sivilisaatiota, joka ei ole koskaan uskaltanut katsoa rotkoon eikä nousta vuorelle, ei parane päästää niiden äärelle, vaan näkökenttä on peitettävä.

Vaihtokauppa on tehty, ja vain hetkittäin on filosofia uskaltautunut kahleistaan eroon, uhmannut talon isäntää. Ja miksipä sen pitäisi uskaltaa? Kuilu on syvä ja pimeä, pelkkä tyhjä onkalo, jolta ei saa edes kaikua.

Ajatus, että ihminen on tippunut vailla merkitystä ja suurta tarinaa maailmaan – että tyhjyys on hänelle ainoa varma asia –, puistattaa ja karkottaa.

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää. Siksi se käpertyy isäntänsä huomaan.

Almuja, almuja surkeuksille

Tuolla lattialankkujen tuolla puolen.

Oli aika, kun almut olivat muonaa tai kolikoita. Heille, jotka olivat almujen tarpeessa, viskeltiin muonaa ja kolikoita keskipäivän aikaan keskelle toria. Ja he, jotka olivat elämässään onnistuneet, katsoivat, kun almujen tarvitsijat niistä kiistelivät.

Se oli suurta viihdettä ja suuri apu.

Mutta kun aika käy yhä niukemmaksi eli kun muonaa riittää poisheitettäväksi ja kolikoita metallinkeräykseen, ovat almutkin saaneet uuden muotonsa.

Uuden työn aikakaudella siirryttiin palkoista palkkioihin. Työttömyyden aikakaudella on siirrytty palkkioista mahdollisuuksiin.

Tässä almujen muodossa joukot, massat, eivät enää taistele säännöllisestä kuukausipalkasta, eivät tilille kilahtavasta kertaluonteisesta palkkiosta, vaan mahdollisuudesta näyttää naamaansa ja verkostoitua, jos vain jaksaa huutaa ja pysyä freesinä ja relevanttina.

Ei tarjota paikkaa pöydästä vaan sen alta. Kun niitä paikkoja on riittävän paljon, naama on nuutunut ja ääni häipynyt. Aina seuraava mahdollisuus vie lähemmäksi seuraavaa mahdollisuutta ja aina löytää itsensä tutusta paikasta, jossa katto on tukevasti pään päällä.

Odotus on loputon, koska maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa – sitten kun…

Mahdollisuuden ihminen ottaa vastaan kuin taivaan lahjan. Että minä pääsen istumaan sen pöydän alle, jonka ääressä en istu! Nykimällä huosunlahkeita tekee itsestään kiusankappaleen, mutta kenties saa joltakulta revittyä housut jalasta.

Tuolit vähenevät, väki pöydän alla lisääntyy. He eivät tunne solidaarisuutta. He hymyilevät toisilleen kylmästi, he hiovat persoonaansa ja pyynäävät neniään.

Sitten ihmettelemme ihmisten yleistä harhailua ja epämääräistä kyvyttömyyttä suunnistaa omalta kotipihalta omalle kotiovelle. Sanotaan, että kannattaa aloittaa lenkkeily tai jooga tai eutanasia, ehkä äänikirjapalvelu tai uuden soittimen pikakurssi.

Mutta pöydän alla lojuvien alla, tuolla lattialankkujen tuolla puolen, elää kokonaan oma maailmansa, sivilisaationsa, tunnelimainen yhteiskuntansa. Ja kuinka he katsovatkaan pienistä raoistaan ylöspäin ja irvistävät.

Suuriin ajattelijoihin liitettävä kysymys

Me elämän hylänneet.

Ajattelu tarvitsee rinnalleen toiminnan. Näin on laita keskinkertaisella ajattelijalla, sanotaan: hänen ajattelunsa kumpuaa toiminnasta. Ajattelu reflektoi toimintaa, ja tuo reflektio tuottaa taas uutta toimintaa. Tässäkin taidossa voi kehittyä erinomaiseksi, mutta mikäli keskinkertainen ajattelija lakkauttaa toiminnan, hän ajautuu surkeille vesille, hukkuu suohonsa, josta toiminta ei häntä koskaan vapauta ja nosta ylös. Hän pyörii surkeaa kehää kehonsa ympäri, vajoaa.

Suurten ajattelijain kohdalla tilanne on tyystin toinen, koska heidän ajattelunsa on kaikesta toiminnasta vapaata, puhdasta abstraktiota. Heille toiminta on turmaksi: siksi he eivät kynääkään nosta lattialta. Toimimattomuus ei aja heitä allikkoon kuten keskinkertaisen ajattelijan.

Masennus seuraa, kun keskinkertainen ajattelija lakkaa toimimasta. Suuri ajattelija, sen sijaan, ei tunne muuta kuin masennuksen.

Ja silti sanomme suurta ajattelijaa suureksi – me elämän hylänneet.

Ajan ikuisuus

Ikuisuudesta ei ole tietä takaisin aikaan.

Seuraatko sinä aikaa?

Vai seuraatko sinä aikaasi?

Tarkalleen olisi määriteltävä ne ominaisuudet, jotka tekevät ajasta juuri sinun aikaasi. Omistatko siitä osuuden?

Onko aika listautunut pörssiin? Kuinka sijoitustesi laita on ja mikä on tullien vaikutus kursseihin?

Ajan siis yleisen ajan eli sinun oman aikasi seuraaminen on kansalaistaito ja -velvollisuus. Jos ei seuraa aikaa, tipahtaa kyydistä eikä muista aamulla herätä. 

Työelämässä puhutaan ajanhallintataidoista. Se on työelämätaito.

Kuin aika olisi hallittavissa oleva esine. Hallitsetko ajan, jos pysäytät kellosi?

Mutta aika ei ole yhtä kuin kello. Jos kaikki kellot pysäytettäisiin, aika juoksisi. Minne ja miksi?

Ei ainakaan meillä ole aika käynyt. Ja jos yrittäisi käydä, en ovea avaisi.

Jokaisen aika on rajallinen mutta jännitystä riittää siinä, että rajoja ei tiedä ennen kuin ne tulevat vastaan ja silloin on jo tietokyky mennyt. Silloin on ikuisuus muuttunut todeksi.

Tiesitkö, että jos kysyy ChatGPT:ltä, mitä on kello, hän ei osaa vastata?

Hän ei osaa.

Yön pimeinä tunteina minä soitan Neiti Ajalle ja luulen olevani yhteydessä toiseen elävään ja hengittävään ihmiseen.

Aika on väärä.