Sopimus ei ole vain paperia vaan se tarvitsee myös mustetta.
Oikeudenmukainen rauha Rauhanmukainen oikeus Rauha asuu alakerrassa ei tunne oikeuksiaan Oikeudet eivät koskaan tervehdi tai kosketa vaikea silloin tuntea Onko oikeuksia luonnossa vai papereissa Paperi on luonnontuote paitsi että ihminen on sen tehnyt Ihminen on luonnontuote ellei Jumala ole sitä tehnyt Luonto on luonto älä kyseenalaista Sota alkaa kun rauha muuttuu mahdottomuudeksi Rauha alkaa kun sota muuttuu mahdottomuudeksi Rauha edellyttää diplomatiaa Sota edellyttää kahta osapuolta jotka ovat kyvykkäitä käymään sotaa ja eturistiriitaa Oikeus juontaa sanasta oikea joka on vastakohta väärälle
Oikeudenmukainen rauha ei tarkoita mitään.
Miksi et jo lopettaisi tuota sotaasi Miksi et Rauhan oikeus on että pakottaa vastapuolen tilanteeseen jossa sillä ei ole kykyä käydä sotaa sille mielekkäällä tavalla tai ollenkaan Se on sodan oikeus mutta ei instituutio Jos oikeudenmukaisella rauhalla tarkoitetaan sitä silloin se tarkoittaa jotain eli sitä mitä on edellä kerrottu Onko siinä sitten kyse oikeudenmukaisuudesta Se vaatii sotaa ja voittoja rintamalla Se eskaloi tilannetta vastapuoli lisää kapasiteettiaan
Onko miehittämättömissä lennokeissa kuitenkin tilaa käyttökelpoiselle naiselle ja eikö se olisi käyttökelpoisen naisen syrjintää jos ei olisi ja käyttökelpoisen naisen haaskaamista jos olisi.
Jos miestä ei lähetetä kuolemaan lennokissa niin mihin tarvitaan miestä Rauhan ehdot asettaa sodan voittaja Historia kertoo että hävinnyttä ei kannata lyödä liiaksi Sodalla ei ole voittajaa paitsi toinen osapuoli joka pakottaa ehtonsa Kutsuttakoon sitä sodan voittajaksi Sotaa käydään siihen pisteeseen asti ellei sotaa todeta sitä ennen mielettömäksi Se piste on äärimmäinen piste Sotaa ei voida todeta mielettömäksi kun se on aloitettu eli siihen on investoitu Se tarkoittaisi tappiota ja tappio ei ole sodan voitto vaan hävitty investointi
Sodalla ei ole voittajaa.
On huonojakin investointeja niitä ei myönnetä siis tunnusteta Mihin väliin tulee oikeudenmukaisuus ja majoneesi Rauhanoikeus muka Nyt Suomikin on mukana historiallisissa harjoituksissa Mutta maailmanloppua ei voi harjoitella Ehkä kaikki on vain bluffia Ohjukset on vapautettava tukahduttavasta alistamisesta Ohjusten on annettava lentää vapaina täyttää tarkoituksensa Oikeudenmukaisuus tarkoittaa että on oikeus ja jotain joka on sen mukaista Tällöin on oltava myös jotain joka on oikeuden vastaista jos ymmärrämme kaksiarvologiikkaa Nyt oikeudenmukaisuus tarkoittaa sodan logiikan ymmärtämättömyyttä Sodalla ei ole logiikkaa paitsi sodan logiikka joka on politiikkaa ja politiikkaa on ihminen
Toinen osapuoli ei käy sotaa.
Tällöin toisella osapuolella ei ole oikeutta puolustautua jos toinen ei käy sotaa Mitään sotaa ei ole on vain toimia tavoitteita Joka puhuu interventiosta yrittää asettua yläpuolelle tietää Se voidaan tyrmätä ja sille voidaan nauraa Joka nauraa on kaiken yläpuolella jos nauru on uskottava Joka kiukuttelee on alistettu Paras tapa kääntää asetelmaa on sota ei diplomatia ellei diplomatia ole sotaa eli politiikkaa Jos operaatio on erikoinen voiko se päättyä oikeudenmukaiseen rauhaan Entä rauha päättyä oikeudenmukaiseen sotaan Voiko erikoinen operaatio aloittaa sodan tai päättää sen Mihin sota päättyy sopimukseen Sopimus on paperi joka on luonnontuote paitsi että ihminen teki sen
Sopimus ei ole vain paperia vaan se tarvitsee myös mustetta.
Tekeekö luonto mustetta Sopimus voi olla myös sähköinen eli sähköllä toimiva Sähköä tulee töpselistä ja sitä myydään pörssissä Pörssin väri ei ole tiedossa Sopimus ei sähköisenä ole tuhonnut raakkuja vaan on osa vihreää siirtymää joka on hyvä asia vastakohta pahalle Onko mustalla ja vihreällä eroa Sähköä vaaditaan ja mineraaleja Sähkö voi katketa Sähkö ei katkea vain sähkölinja voi katketa Paperi voi palaa tai kastua
Paperia voidaan olla uskomatta mutta se on silti todellinen se paperi ellei se ole palanut jolloin se olisi tuhkaa eli silti todellinen.
Sähkö on aina totta Sota ei pääty Mikä on oikeus ja kohtuus kenen mielestä Rauha mitä tästä kaikesta ajattelee
Te suloiset, te toisiinne käpertyneet, toisistanne onnea imevät hempeät madot.
Voi, kuinka viehkeää hehkeää on olonne, kuinka tietämätön sielunne, kuinka mitätöntä ymmärryksenne. Ja niin onnellista tuo kaikki, niin katoavaista kuin pöly.
Ettekö ole kuulleet, eikö posti ole teitä tavoittanut? Onko vihollinen katkaissut internet-linjanne? Vai onko disinformaatio jo turmellut mielenne?
Ihailen ja halveksin teitä: kuinka onkaan puutarhanne tunkeilijoilta suljettu. Vai oletteko päästäneet vieraat sisään ja kiellätte todellisuutenne?
Minä en usko suljettuihin puutarhoihin. Yksi maa, yksi pallo, yksi ekosysteemi –mikrobit löytävät pienimmätkin koloset, vieraslajit valtaavat tienreunukset, ne veneiden pohjassa eksyvät mantereelta toiselle. Mitä niitä kitkemään – kuka teistä on sanomaan, että mikä on se oikea luonto, jota suojelisitte?
Mutta on olemassa maata, jossa jotkin lajit pärjäävät huomattavasti paremmin kuin muualla. Näetkö ne lajit, jotka tästä maasta kasvavat uljaina kohti valoa? Ja näetkö ne kuolevat, riutuvat varret, jotka joskus tätä pintaa koristivat? Järkiperäistä on antaa luonnon tehdä tehtävänsä siihen puuttumatta, sitä vastustelematta!
Kulje kohti päämäärääsi, sinä, ja antaudu sille valtavalle virralle, joka sinua odottaa joka kulman takana.
Ja huomaatteko, vaikka kaivatte itseänne syvemmälle, seuraavana päivänä teidät taas löydetään. Ettekö ymmärrä: ette voi paeta tätä todellisuutta, ette näitä voimia. Ne kietoutuvat historianne ja ideoittenne kanssa yhteen ettekä voi asettua poikkiteloin telomatta itseänne!
Ettekö ole kuulleet: ihminen on kuollut, ja ihmisen on tappanut se, joka ihmisen kuolemasta kertoo.
Ei kuollut siitä kerro. Kuolleet eivät puhu, kuolleet eivät luo, he vain ottavat vastaan vaikutteita.
Miksi te rakastatte kuolleita? Miksi te kiellätte näkemästä eläviä? Ja miksi te, jotka eläviä näette, podette sairautta?
Antakaa itsenne elävien haltuun! Ei kuollutta kannata rakastaa. Ei kuollut vastaa pyyntöihinne, vaikka häntä tuskalla tökkisi. Ei kuollut luo silmienne eteen kauneutta.
Kuka tappoi ihmisen? Sinäkö tapoit ihmisen, elävän, hengittävän sielun viereltäsi? Olitko se sinä?
Murha tapahtuu aina vaiheittain, hitaasti, ja niin äkisti. He kaikki kävelevät murha-ase kädessään näkemättä taivasta, koskematta maata.
Ihminen oli tapettava, koska ihminen edustaa vaivaa, pysyvyyttä ja henkeä. Ihmisessä oli epävarmuus, kaaos, eläin. Ihminen oli se, joka odotti pitkän polun päässä, mutta sinne oli kaiken jälkeen niin pitkä vaiva kulkea. Älä kulje sinne, anna ihmisen kuolla odotukseen, nälkään, tuskaan.
Niin kuoli ihminen eikä mitään voinut. Nyt ihmisen kuolemasta kerrotaan harva se päivä – olethan siitä lukenut? Kuolleen kanssa ei saa aikaan keskustelua, ei aktiviteetteja, ei henkeä. Kuolleen kanssa eläminen tarvitsee jatkuvaa opastusta, jatkuvaa ohjausta, kuin olisitte jälleen lapsia.
Mutta mitä kohti te menette kaiken aikaa itse, luontaisesti kuin magneetti? Se ei tarvitse opettajaa.
Niin on henki osoittautunut myytiksi, emergenssi sen hienommaksi nimeksi. Te rakastavaiset, kun te puhutte liitostanne, mistä te puhutte? Se mitä liitoksi kutsutte, te rakastavaiset, ei ole muuta kuin kahden itsenäisen yksikön tilapäinen sopimus ja järjestely.
Myötä- ja vastoinkäymisissä on jo valittu uusi liitto, liitto, joka säilyy, liitto, joka kuulee huutonne yöllä.
Elävä ei ole kaaos vaan systemaattisesti organisoitunut organismi, jonka terve sydän sykkii veren käsiinne sitä pyytämättä.
Te rakastavaiset, te kysytte, mitä on rakkaus. Koska rakkautenne kuolleeseen ihmiseen saa teidät kysymään, onko rakkautta ollut alkuunkaan. Koska pohjimmiltanne te ette rakasta, kun te rakastatte.
Kuinka te voisitte rakastaa? Oletteko te koskaan rakastaneet?
Ja te rakastavaiset, puutarhanne ovet eivät näitä sanoja kestäisi. Pitäkää ovenne pystyssä, vahvistakaa niitä – ja pysykää onnenne kehdossa!
Mutta minä sanon teille, rakastakaa eläviä! Vain eläviä voitte rakastaa koko sielunne ulottuvuudella. Rakastakaa eläviä ja ette koskaan ole yksin. Rakastakaa kuolleita ettekä koskaan saavuta rauhaa.
Rakastakaa kuolleita ja paasatkaa rakkaudesta kuin se olisi kuollut. Rakastakaa eläviä ja ette enää koskaan puhu rakkaudesta!
Minä tiedän, mikä elää. Siihen on teidän tiputtava, sitä rakastamaan.
Olkoon kaipauksenne eläviä kohtaan suuri kuin halveksuntanne kuolleisiin!
Siihen ei tarvita suvereenia. Suvereeni ei siis ilmesty, kun määrätään poikkeustilaa. Suvereenin voima on jo tapahtunut, muuttuneissa olosuhteissa.
Suvereenin ominaisuuksiin kuuluvat kyky ja resurssit luoda poikkeustila. Poikkeustilan luominen on viimeisin ja nerokkain poliittinen keksintö, jolla suvereeni voi olla näyttäytymättä. Suvereenia ei ole immanenttina.
Mutta suvereeni on, aistit ylittävänä voimana.
Suvereeni on se, joka luo riittävät ja välttämättömät ehdot poikkeustilan julistamiselle. Poikkeustilan julistus on saatava aikaan, kun sille ilmenee tarve eli kun julkinen valta pitää oikaista.
Suvereeni ei voi kuitenkaan tyytyä tähän: suvereenin ollakseen suvereeni on omistettava sekä avaimet poikkeustilaan että lääke jolla luotu tila on mahdollista ylittää.
Suvereeni ei julista poikkeustilaa. Suvereeni ei päätä poikkeustilassa. Sen on tarjottava ja rajattava selviytymisvaihtoehdot. Se on suvereenin tehtävä.
Laillinen järjestys päättää poikkeustilassa annettujen työkalujen pohjalta kuinka se selviytyy poikkeustilasta. Onko mikään valinta vapaa?
Rajaamalla oikein ja taitavasti, suvereeni saa tahtonsa läpi ilman että paljastaa itseään. Suvereenin taitoa on pakottaa tahtonsa pakottamatta.
Suvereenia ei voi kaataa. Hän takaa vapaan tahdon.
Oikosulku siintää, mutta ei länneltä ole vielä viimeisiä temppuja nähty.
Länsi on voittanut!
Ukraina on voittanut!
Todellisuus on simulaatio! Venäjältä loppuivat aseet, ammukset, sotilaat, usko, toivo, rakkaus välittömästi, kun käynnistyi invaasio.
Länsi ja Ukraina voittivat jo ennen kuin koko sota alkoi, koska Putin ei valloittanutkaan koko Eurooppaa.
Ukraina oli ja on suvereeni, itsenäinen valtio! Katsokaa, kuinka hellyttävän viaton ja demokraattinen on sen ilme. Kuinka voitte olla antamatta sille lisää aseita?
Länsi ja Ukraina voittivat jo vuonna 2004. Ne voittivat 2014. Ne voittivat 2022. Ja ne voittavat 2024!
Presidenttien näytösluonteinen maailmankiertue on jälleen liikkeellä, osta lippusi nyt!
Simulaatio ei viittaa todelliseen, kuin nimellisesti, hakee siitä inspiraatiota. Simulaatiota ei voi päihittää.
Simulaatio tarkoittaa informaatiosta rakentuvaa ontologista tasoa, joka on irti tapahtumisesta mutta silti todellinen.
Siis sellaiseksi kuviteltavissa, informaation avulla, eli todellinen. Simulaatio ei valehtele, se valikoi.
Simulaatiota voi ohjata, hallita ja kontrolloida. Sen kanssa on oltava tarkkana.
Liiaksi simulaatio ei voi tapahtumisesta irrota, muuten se kokee oikosulun.
Kun tapahtumisessa ilmenee muutoksia, on simulaation seurattava tarkasti. Sitä on käännettävä uusiin asentoihin.
Putin valitsi väärin, valitsi tapahtumisen, mutta oikein hän ei olisi voinut valita. Länsi elää simulaatiossa, ikuisesti siihen kytkettynä, kuin näyttelijät, joiden maski on liimaantunut kasvoihin, se kulkee kohtauksesta seuraavaan, lausuu vuorosanansa, uhkuu ja puhkuu, vetäytyy sitten luolaansa ja teurastaa kokonaisen valtion.
Simulaation ohjaksiin Putin ei koskaan yllä. Väärään suuntaan juoksevat pääomavirrat.
Voitto ei merkitse, jos se ei tapahdu simulaatiossa.
Simulaatio on ainoa oleva, merkittävä oleva. Siksi Putin hävisi eikä voita.
Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet.
Mikä susta tulee isona?
Aikamme ja kulttuurimme tilaa voi kuvata eräällä tietyllä sanalla niin, että tuo sana kattaa kaiken sen, mitä tarvitsee tietää ja ymmärtää ajastamme ja kulttuuristamme.
Sana on ruinaaminen. Kulttuurimme tila on se, että ihmiset ruinaavat toisilta ihmisiltä rahaa ilmaisista ”tuotteista”, ”sisällöistä” tai ”palveluista” – toisin sanoen: peräkkäisistä, tyhjistä merkeistä –, jotka on sijoitettu siihen suureen likasankoon, jota internetiksi kutsumme. Myös raha sijaitsee internetissä. Rahaa ei ole.
Tapoja ruinata on monia, mutta kaksi niistä vaikuttaisi olevan kovin suosiossa. Ensimmäinen on se, että pyydetään kuulijoita taikka lukijoita tukemaan sisällöntuottajaa rahallisesti jonkinlaisella jäsenyysjärjestelyllä, joka perustuu kuukausilahjoitukseen taikka vastaavaan. Periaate vastaa sitä, mitä olemme nähneet esimerkiksi kehitysapuun lahjoittamisen yhteydessä.
Sääli.
Puuttuu enää vuosittain järjestettävä massiivinen tukikonsertti ja show, jossa kaikkien tuntema hassunhauska tv-hahmo vierailee vakavalla mielellä – otettuaan tietenkin tarvittavat rokotteet ennen reissua – ruinaajan arkielämässä, siis tämän kotona, ihmettelemässä ja säälimässä sitä, kuinka heikkoa on ruinaajan elämä.
Elämä ruinaajalle!
Sääli ja sääliä lietsova kulttuuri tuottaa voimattomuutta, voiman menetystä. Siitä me kärsimme. Nautitaan siitä.
Toinen tapa ruinata on se, että sisällöntuottaja esittelee vitamiineja, lisäravinteita, vitamiinivesiä, lisäravinnejuomia, proteiinipatukoita, vitamiinipatukoita, proteiinikapseleita, kasvoille suihkutettavia elektrolyyttivalmisteita, yön ajaksi kasvoille asennettavia proteiiniunimaskeja taikka muuta vastaavaa, hintavaa terveystilpehööriä osana sisältöään. Se kannattaa, koska sisällön kuluttajat ovat kauan sitten menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden syödä oikein ja ravitsevasti.
Laajassa mielessä kyse on mainostamisesta, siis manipuloinnista, mutta se muuttuu hirveän hyväksyttäväksi ja lähestyttäväksi, kun manipuloija on itse sisällöntuottaja, joka tuntee yleisönsä ja pystyy siksi kertomaan heille just sellaisista tärkeistä tuotteista, joita just hänen kuulijansa tarvitsevat. Mitä hyväntekijöitä!
Mikä susta tulee isona?
Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet. Sitten ihminen luuli taas olevansa tärkeä. Luuli väärin, mutta älkää kertoko sitä ihmiselle – saattaa menettää mielenterveytensä, jota ei koskaan omistanut.
Ihminen alkoi täyttää internetiä sellaisella tahdilla, että uusia datakeskuksia nousi kuin sieniä sateella. Ei se internettikään mikään loputon ole eikä se missään pilvessä sijaitse!
Sitten tärkeä ihminen luuli, että hän tekee tärkeää työtä – että häntä kuunnellaan, hän on vaikuttaja, hän on merkittävä, hänellä on seuraajia, kukaan ei tunnista häntä kadulla, koska kaikki seuraavat häntä koko ajan somessa. Kyllä hänen pitäisi saada ansionsa mukaista rahallista korvausta, siis toimeentuloa, tekemästään työstä. Luuli väärin.
Ihminen alkoi ruinaamaan, internet täyttyi ruinaavista ihmisistä.
Hei! Tässäpä tänään tosi mielenkiintoinen podcast-jakso aiheesta filosofia, mutta sitä ennen kerron tällaisesta elektrolyyttijuomasta, jossa on kaikkea, mitä tarvitset (kun siis syöt huonosti) eikä mitään ylimääräistä! Ja nyt takaisin filosofiaan!
Ruinaamista voi nykyisin opiskella korkeakoulussa, jos on onnistunut ensin ruinaamaan riittävästi rahaa, siis paljon. Kovin korkealla ei koulu ole, eikä kulttuuri, mutta kukapa tässä olisi mitään tai ketään arvostelemaan. Aikamme on nyt tällainen, iloitkaa siitä.
Mikä susta tulee isona?
Ruinauskulttuuri paikallistuu siihen kehityksen huippupisteeseen, että mainosta ei enää erota ihmisestä. Ruinaaminen ja mainostaminen sulautuvat osaksi muuta sisällöntuottajan mönjää niin, että vitamiinivellien mainostaminen kuulostaa hyvin luontevalta osana podcast-jaksoa, jossa käsitellään uusliberalismia ja Marxin kapitalismikritiikkiä.
Mikään ei ole mitään.
Erottelukyky häviää. Menetämme kyvyn ymmärtää asioita, ilmiöitä ja niitä koskevaa kritiikkiä kirjaimellisesti. Ihminen täyttää aistinsa mönjällä ja jos kokee riittävästi empatiaa, siis sääliä, ryhtyy kuukausilahjoittajaksi. Järjestelmä sulauttaa kaiken itseensä, myös järjestelmää koskevan kritiikin ja tätä järjestelmää koskevan kritiikin kritiikin.
Peli on pelattu.
Mikään ei ole mitään.
Empatia, siis sääli, on vaikea laji, internetissä.
Poistukaa internetistä, poistakaa internet. Hävitkää, kadotkaa. Keksikää sitten jotain muuta tai lopettakaa kaikki. Ihan sama.
***
Pliis, harkitsethan ryhtymistä sisältöni tukijaksi, edes pienellä summalla. Alle 100 euron lahjoituksia en ota vastaan. Konserttia en ole järjestämässä. Kotiini en päästä ketään.
Kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui? Arvioi asteikolla 1–5.
Vallitsevaa poliittista järjestelmää on tarpeen kutsua demokratiaksi riittävän usein, muistuttaa siitä. Muutoin ihmiset saattaisivat asian unohtaa.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
He ensiksi päättävät, mistä asioista on päätettävä. He laativat päätettävien päätösten sisällöt ja lopputulemat sekä määrittävät toimeenpanoprotokollan. Näin asiat muuttuvat vähitellen olevaisiksi. Sen jälkeen kysytään kansalta gallupeissa päätösten suosiosta. Päätöksillä on suosiota.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Siinä vaiheessa, kun päätöksiä asioista ei ole vielä tehty, asioista vaietaan. On oltava hiljaa, jotta haluttu lopputulema saadaan varmasti aikaan, vailla vastustusta. Asioista voidaan alkaa puhua kriittisesti, kunhan päätökset on tehty, lopullisesti. Silloin voidaan hetki ihmetellä, kuinka asia tapahtui ilman keskustelua. Sekin ihmettely on lopetettava, jotta se ei ylly.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Vallitsevassa demokratiassa he ovat todenneet, että demokratia on uhka demokratialle. Toimia voidaan perustella näin, vastaan ei voi sanoa.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
He, jotka päätökset tekevät, tekevät ne reippaasti, kättelevät oikeita ihmisiä, juovat kahvia oikeissa pöydissä – samppanjaakin kehuvat! – ja varmistuvat siitä, että päätökset sopivat näihin pöytiin, ettei kukaan vain loukkaantuisi, ettei päätöksentekijöitä sysättäisi näistä pöydistä sivuun. Sitähän ihminen kaikkein eniten pelkää, että lauma hylkää.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Kun kahvit on juotu, pöydässä verkostoiduttu ja oikeat päätökset tehty, päätöksentekijälle avautuu uusia ovia, parempia ovia, joissa voi paremmalla palkalla olla tekemättä enää yhtään sellaista päätöstä, josta kansa saattaisi olla tietoinen. Kun näin tilivelvollisuus käännetään yltympäri, päätöksentekijää odottaa paratiisi, supervoittajien leiri.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
***
Hallintokoneisto mainostaa, brändää itseään, kuin korporaatio. Se valloittaa teiden reunukset, bussipysäkit, virtuaalimaailman. Mainostaminen tarkoittaa tietoista manipulaation harjoittamista. Se on toimintaa, jossa on vaikuttaja ja vaikutettu, siis manipuloija ja manipuloitu. Toiminnan tavoitteena on luoda tarve, myydä, yleensä sellaista, mitä kohde ei tarvitsisi.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Hallintokoneisto rakentelee asiakkailleen pikkunäppäriä palveluita, joiden avulla asiakkaat voivat toisinaan kokea olevansa tärkeä osa tätä vallitsevaa demokratiaamme. Kuluttaja-asiakasyksilö siis osallistuu demokratiaan vastaamalla samalla tavalla kuin mihin tahansa kuluttaja-asiakkaille suunnattuun Webropol-kyselyyn: kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui, arvioi asteikolla 1–5. Vastanneiden kesken arvotaan leffalippuja. Kiitos vastaamisesta!
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Hallintokoneisto itse tuottaa, tehtaantakuulla, ne ihmiset, poliitikot, joiden äänestäminen voidaan yleisölle sallia ja joiden äänestämistä saatetaan peräti suositella. Tuotantolinja on automatisoitu, standardisoitu, niin, että lopputuotteet ovat ennalta tiedettäviä. Tavoitteena on saada aikaan pienten erojen politiikkaa. Tavoite toteutuu. Muotti on sama mutta tarvittaessa muokattavissa. Tuotantolinjaston ulkopuolisista vaietaan tai heidän äänestämistä ei suositella.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Tehtaassa tuotetut poliitikot ovat nelikenttään sijoitettuja pisteitä. Nelikenttä on sama vuodesta toiseen, kaikkialla. Nelikentässä on mielekästä arvioida pisteitä ja niiden välisiä etäisyyksiä. Ostajaksi, kiltiksi ja tottelevaiseksi, koulutettu äänestäjä istutetaan sitten vaali toisensa perään näyttöpäätteen ääreen pelaamaan peliä nimeltä vaalikone. Siinä on koko demokratia puserrettu pariinkymmeneen kysymykseen – eikö olekin mahtava innovaatio? Vaalikoneen avulla ostaja voi vaivattomasti etsiä oikean, oikeilla ominaisuuksilla varustetun tuotteen. Ostaja ei joudu käyttämään liiaksi aikaa tähän demokratiaan. Ja mikä parasta: vaalikoneet tuottavat dataa, prosentteja, tuloksia, varmuutta – ja sen saman nelikentän.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Gallupit kertovat viikkoja ennen vaaleja vaalien tuloksen, vaalikone yksilölle ehdokkaan hyvin pienellä vaivalla, ajattelematta edes vahingossa, hetkeäkään. On hyvä, että näistä asioista ei ole tehty liian vaikeita. Kenties tulevaisuudessa osana vaalikonetta ihmisellä on ihonalaiset sensorit, jotka pystyvät fyysisten reaktioiden perusteella määrittämään kullekin sopivan ehdokkaan, kiistattomalla varmuudella. Ihminen voisi vain passiivisesti ottaa vastaan aistiärsykkeitä, sensorit ja tekoäly kyllä sitten tietäisivät, ihmistä paremmin.
Onnittelut valinnasta, olette valinneet laatua, kestävyyttä ja ylellisyyttä!
Rakkaat näköradion kuulijat, olen saanut paljon vihaista ja turhautunutta kansalaispalautetta siitä, että valtio ei ole toimittanut vauvojen mukana käyttöohjeita. Että ihmisnisäkäs tulla tupsahtaa maailmaan ilman mitään, on vallankäyttöä ja eriarvoistavaa. Pitäisikö minulla mukamas olla jossain DNA:ssa koodattuna se, mitä nisäkkään kanssa tulisi tehdä, te kysytte – ja aivan aiheesta!
Vanhemmuuden oletetaan olevan jotain, jonka ihminen osaisi luonnostaan. Nämä ovat just niitä rakenteita, rakenteita, rakenteellisia rakenteita, joista puhutaan ja jotka ovat niin kovin vahingollisia, meille kaikille. Voitteko kuvitella, luonnostaan! Voi olla mahdollista, että ihan lähihistoriassa se ohjekirja on jostain syystä tipahtanut sieltä äitiyspakkauksesta pois. Että aiemmin se olisi siellä ollut – nimittäin jollain ihmeellisellä tavallahan ihminen on selvinnnyt ja lisääntynyt tällä maapallolla, ilmeisesti melko pitkään.
Mutta onneksi teillä on minut. On aika korjata nämä valtion vääryydet, joten minäpä kerron teille vauvankäyttöohjeet!
Ihmisnisäkkään jälkeläinen on surkea olento, pitkään, ja parhaimmillaankin koko ikänsä. Onnittelut valinnasta, olette valinneet laatua, kestävyyttä ja ylellisyyttä!
Päättymättömäksi projektiksi minä sitä kutsuisin. Päivästä toiseen jälkeläinen ottaa sen, minkä antaa. Se syö mutta ei osaa käyttää mikroa. Se nukkuu mutta itkee. Se konttaa, kun sen pitäisi kävellä. Se makaa, kun sen pitäisi seistä.
Sitä koulutetaan, leiritetään, sivistetään, uudelleenkoulutetaan, eikä siitä ikinä tule valmis, mutta vanhempiaan hän jaksaa hävetä. Siinä palkka.
Surkeaksi ovat sairaat, katkerat ja yksinäiset journalistit onnistuneet vauvan ja vauva-arjen brändin rakentaa. Kannattaako heitä kuunnella – noita elämästä vieraantuneita, syntetisoituja kaupunkilaiskyklooppeja, jotka majailevat lasisessa talossa, syövät kalliita lounaita ja esiintyvät niin kovin tärkeinä?
***
Mistä vauvoja saa, saako niitä Prismasta ja saako niistä tuplabonukset, te pohditte. On syytä huomata, että yleensä vauvoja ei hankita Prismasta, sillä pakastealtaat on varattu mm. kokonaisille broilereille ja kalkkunoille. Vauvaa ei yleisesti ottaen ole kannattavaa hankkia pakastettuna – niiden vitamiiniarvot pysyvät parempina tuoreena.
Ja vaikka vauvoja voisikin toisinaan hankkia Prismasta, niistä ei saisi tuplabonuksia, kuten ei Veikkauksen arvoista, yli 1,2% alkoholia sisältävistä juomista eikä tupakkatuotteista.
Parhaiten vauva säilyy valolta ja kosteudelta suojattuna huoneenlämmössä. Huoneen lämpö riippuu huoneesta, josta lämpö mitataan. Tarkemmin: huoneen lämpötilasta! Ja se ei ole vakio!
Vauvaa ei saa missään nimessä kuivattaa mikroaaltouunissa taikka uunissa. Uuni voi kärsiä vaurioita!
Mutta en minä kohdista kritiikkiäni suinkaan vauvoja kohtaan – pehmeitä, suloisia vaahtokarkkejahan he ovat. Jätän kritiikin vauvoja kohtaan ihmisvihaajille, noille alhaistakin alhaisemmille, luolissaan kyräileville selkäänpuukottajille.
Surkea kohtalo on kuitenkin tuottaa jälkeläisiä maailmaan, joka ei tarvitse ihmistä. Se on taakka valtiontaloudelle: johonkin nämä ihmiset lohduttomine päämäärineen on sijoitettava, jotain heille on keksittävä. Vauva ei ole halpa ja riskitön projekti, investointinakin se on hyvin riskialtis! Lasta varten on romantisoitava tulevaisuudesta, vannottava väärä vala, rakennettava kulissit ja palkattava ihmisiä pitämään ne pystyssä. Ja kuitenkin: reunat repsottavat, talous murenee!
Vauvaa ei tule vahingossa pestä astianpesukoneessa kattiloiden kanssa – vaikka äkkiseltään tämä kuulostaisi veden ja luonnon säästämiseltä.
Vauvaa ei tule pestä pyykinpesukoneessa värillisten pyykkien kanssa – vauvan luontainen väri saattaa kärsiä vaurioita.
Vauvaa ei tule siirtää jääkaappiin, mikäli vauvalle kehittyy kuumetta – jääkaapin kylmälaitteistoa ei ole suunniteltu kuumeisia vauvoja varten.
***
Vauvaa on alusta pitäen opetettava yrittäjämäiseksi, joustavaksi, resilientiksi. Sitä on heiteltävä seinään kuin superpalloa, jotta se kehittää kyvykkyyttään palautua takaisin muotoonsa – jotta se kehittää kyvykkyyttään ottaa iskuja vastaan – jotta se kestää iskut, joita tyhjyys ja merkityksettömyys aamuöisin sängyn alta uusliberaalia ihmistä kohtaan kohdistavat.
Se on mahtavin palvelus, mitä vauvalle voi tehdä.
Vauvan verkostoitumiskyvykkyyttä on vaalittava: on opetettava tarttumaan kaikkiin liaaneihin ja roikkumaan niissä pelkän peukalon varassa, takertumaan kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin laajentaa verkostoa, on kuljetettava vauvaa foorumista toiseen, tehtävä sille LinkedIn-tili, opetettava se puhumaan lempinimillä ja huonolla suomen ja englannin sekoituksella.
Se on mahtavin palvelus, mitä vauvalle voi tehdä.
Vauvalle on opetettava heti alusta alkaen keinoja, joilla vauva voi muodostaa itsestään mielenkiintoista ja merkityksellistä dataa, jota korporaatiot voivat sitten hyödyntää ja josta vauva voi kuvitella itse hyötyvänsä. Spotify Wrappedista on hyvä aloittaa – uuh, ihanaa dataa minusta, on vauva saatava fiilistelemään mieluiten mahdollisimman varhain. Näin vauvasta voi kasvaa vähitellen tehokas datasubjekti korporaatioiden hallitsemaan maailmaan.
Kuudessa päivässä korporaatio luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.
On olemassa kahdenlaisia entiteettejä. Muita entiteettejä ei ole.
On korporaatioita ja yrittäjiä. Korporaatiot ovat aikoinaan olleet yrityksiä, yrittäjät ihmisiä. Mutta markkinat ovat tehneet tehtävänsä, kehitys kehittyy, näet, ja nyt olemme tässä.
Ihmisvihamielisessä hyvinvointivaltiossa hyvin voivat korporaatiot ja niiden liitännäiset, huonosti ihmiset.
Korporaatio on näkymätön voima, käsi, jalka, ruumis, ikuisuus. Kuudessa päivässä se luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.
Niin etevä on korporaatio!
Korporaatioihin uskotaan, mutta korporaatioita ei voi nähdä. Harhaiseksi kutsuttakoon sitä, joka sellaisen on kertonut nähneensä. Niitä ei voi koskettaa, niiden kanssa ei voi keskustella. Niiden apua voi rukoilla – ja ehkä ne kuulevat. Mutta eivät ne kuuntele!
Korporaatio on ikuinen, pysyvä, totuus, tieto. Korporaatio vedättää, luo ongelmia ja ratkaisee niitä – ja silloin sitä ylistetään: oi korporaatio, kuinka ylevästi ratkaisit tämänkin ongelman!
Yrittäjä on muuttuva, muuttuja, kohde, luulo ja erhe.
Yrittäjä on aistein havaittavissa. Ja kyllä yrittäjän havaitsee aistein: yrittäjä on levoton, se hyppii ja pomppii, juoksee, tekee kuperkeikkoja levottomuutensa hillitsemiseksi. Mutta levottomuus ei jätä yrittäjää koskaan rauhaan – öisinkin on yrittäjän herättävä kertomaan korporaatiolle olemassaolostaan.
Näetkö, miten upeasti yrittäjä siinä yrittää – pitäisikö häntä palkita?
Yrittäjä on korporaation hengenruokaa. Yrittäjän levottomuus pitää korporaation vireänä, saa aikaan sen hengenliikkeet ja mielenliikutukset. Yrittäjä ja korporaatio muodostavat erottamattoman liiton – ja yrittäjä, hän kokee suurta tyytyväisyyttä tässä liitossa.
Historia päättyi ja nyt sekoitellaan aineksia, jotka ovat olemassa.
Kun tekoäly tekee ihmisellä ihmisen tekemää, niin se kierrättää merkkejä, lajittelee niitä kuin neuroottinen perheenisä taloutensa jätteitä.
Ihminen kuoli mutta hänelle ei ole vielä omaa kierrätyspistettä. Siihen asti voi ihminen vaeltaa sieluttomana, harhaisena, harhailevana.
Kiertotalous pelastaa maapallon, joka ei välitä siitä, pelastetaanko se vaiko ei.
Maapallo ei ole oikeustoimihenkilö eikä moraalinen olento vaan pieni piste, jonka Jumala loi krapulapäivänään.
Elvis elää.
Joka aamu nyt televisiossani Albert Einstein kertoo, että elämä on ruokaa. Yläkulma muistuttaa todellisuudesta, jossa elämme: AI.
Informaatio on informaatiota.
Teollisesti prosessoitu informaatio maistuu yhtä hyvältä kuin Grandiosa inspired by Taffel Broadway -pakastepizza, kiviuunissa paistettu, sisältää sour cream -kastiketta.
Se on se että mihin ihmiset totuttaa, siitä he pitävät. Ihminen alistuu ehtoihinsa, ei tämä ole mitään marxilaista dialektiikkaa.
Ei tähän pysty vaikuttamaan.
Mix & match. Historia päättyi ja nyt sekoitellaan aineksia, jotka ovat olemassa.
Onko jalkapallo leikkiä vai sodankäyntiä? Minun väitteeni on, että jalkapallon vakavuutta ei ole otettu riittävän vakavasti. Syksyllä 2025 julkaistussa pro gradussani on kunnianhimoinen pyrkimys lähteä vakavimmasta vakavuudesta käsin ja koettaa ymmärtää peliä konfliktitilanteena. Kyse on eräänlaisesta ajatuskokeesta: mihin filosofinen tarkastelu ajautuu, jos otamme leikin sijaan lähtökohdaksi aidon, vakavan konfliktitilanteen kahden yhteisön välillä?
Motivaatio ja aiempi tutkimus
Työn taustalla vaikutti monta eri motivaatiotekijää. Ensinnäkin minulla heräsi uteliaisuus lähteä tarkastelemaan jalkapallopeliä konfliktitilanteena, joukkuetta yhteisönä ja valmentajan valtaa poliittisen filosofian käsiteapparaatein. Poliittisten yhteisöjen ja sodankäynnin olemusta on filosofiassa ja eri kulttuurien filosofiassa käsitelty vuosituhansia. Ehkä voisimme ymmärtää sen tradition avulla joukkuetta, pelaajien välisiä suhteita, valtaa ja yhteenoton luonnetta.
Toinen merkittävä motivaatiotekijä työn taustalla oli urheilun filosofian ankkuroituminen Johan Huizingan leikin määritelmään, vaikka Huizinga itse omassa Homo Ludens -teoksessaan jo 1930-luvulla toteaa, että moderni urheilu on kadonnut leikin piiristä. Kun urheilun filosofia on ontologisesti kiinni leikissä, tuloksena on usein ristiriitainen ontologia, jossa pikemminkin toivotaan urheilun olevan jotain muuta kuin mitä se on.
Joukkueurheilun dynamiikasta ja joukkueesta ontologisena oliona on jonkin verran aiempaa filosofista tutkimusta. Jyri Puhakaisen maineikas väitöskirja Kohti ihmisen valmentamista (1995) keskittyi urheilijan ontologiseen analyysiin Lauri Rauhalan filosofian avittamana. Joukkueesta oliona on jonkin verran niin suomalaista kuin kansainvälistäkin tarkastelua mutta lähinnä yksittäisten artikkelien tasolla. Lähtökohtaa, jossa joukkuetta tarkasteltaisiin poliittisena yhteisönä sillä tavoin kuin itse otin lähtökohdaksi, ei tutkimuskirjallisuudessa tullut vastaan.
Suomalaisesta jalkapallofilosofisesta kirjallisuudesta mainittakoon Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama teos Sokrateen syöksypusku, jossa yhdessä artikkelissa Jani Hakkarainen on tarkastellut jalkapallojoukkuetta sosiaaliontologisesti. Kansainvälisesti jalkapallofilosofian perusteos on Steffen BorgenThe Philosophy of Football (Routledge).
Filosofinen tutkimusmetodi
Filosofinen tutkimusmetodi – mikäli sellaisesta on mielekästä puhua – eroaa perustavanlaatuisesti empiiristen tieteiden tutkimusmenetelmistä. Filosofiassa jo rajat sen välillä, mikä on vakavaa akateemista tutkimusta, mikä runoutta, aforistiikkaa tai jotain muuta taidetta, saattavat hämärtyä. Omassa työssäni paikoin koettelen näitä rajoja, ja säilytin työtä tehdessäni jonkinasteisen leikillisen ja taiteellisen ulottuvuuden. Jää lukijan arvioitavaksi, missä määrin kyse on vakavasta tieteellisestä yrityksestä väittää todellisuuden luonteesta jotain. Toisinaan tosin nimenomaan leikki ja taide paljastavat ihmisyydestä jotain sellaista, mihin tiede ei omin metodein koskaan pääse kiinni.
Se, missä filosofinen tutkimusmetodi keskeisesti eroaa empiirisestä, on, että filosofiassa ei ole empiiristä aineistoa vaan keskustelukumppaneita. Hyvin usein he ovat jo kauan aikaa sitten kuolleita, kuten tässäkin tapauksessa.
Filosofinen tutkimus toimii käsitteellisellä tasolla: siinä järkeillään, arvioidaan ja punnitaan kriittisesti käsillä olevaa aihetta suhteessa siihen, miten sitä on aiemmin käsitelty.
Omassa työssäni metodina oli rakentaa argumentti eli toisin sanoen väittää jotain sekä perustella ja oikeuttaa väite. Ajatuskoe tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että lähdemme vakavasti punnitsemaan jalkapallopeliä kahden poliittisen yhteisön välisenä konfliktitilanteena, siis sotatilanteena.
Huizinga ja Schmitt: keskustelu leikistä ja vakavuudesta
Työssäni rakennan leikin ja vakavuuden (poliittisen) välistä jännitettä kahden ajattelijan, Johan Huizingan ja Carl Schmittin, kautta. Heistä Huizinga, historioitsija, edustaa ja puolustaa leikkiä ja leikin tärkeyttä kulttuurin aineksena. Kulttuurin vakavoituminen ja leikkiaineksen katoaminen esimerikiksi sodankäynnissä (totaalinen sota) tai urheilussa (moderni urheilu) on hänen mukaansa tragedia.
Carl Schmitt, politiikan teoreetikko ja natsijuristi, edustaa ajattelussaan leikin poleemista vastakohtaa, poliittista ja vakavuutta, joka viime kädessä tarkoittaa elämän ja kuoleman kysymystä. Poliittiseen (ystävä/vihollinen-erotteluun) kytkeytyy aina aseellisen konfliktin mahdollisuus yhteisöjen välillä, siis uhka siitä, että vihollinen fyysisesti tappaa minut. Schmitt asettui puolustamaan poliittisen sfäärin vakavuutta leikiltä: poliittinen on viime kädessä vakavinta vakavuutta – elämän ja kuoleman kysymys – ja siitä on leikki kaukana.
Kaksikon välinen kiista kohdistui etenkin sodankäyntiin. Huizingalle sodan alkuperä on leikissä ja sota on pohjimmiltaan leikkiä, kun taas Schmitt näkee sodan eksistentiaalisena ilmiönä. Huizinga ja Schmitt kävivät eräänlaista dialogia 1930-luvulta alkaen, ja kiinnostavalla tavalla heidän ääripäistään lähtenyt ajattelu monessa kohdin lankesi yhteen.
Kaksikon dialogi on ymmärrettävä osana historiallista kontekstiaan, kun totalitaariset liikkeet saivat Euroopassa jalansijaa.
Kumpi voitti tässä tapauksessa?
Modernin jalkapallon kohdalla schmittiläinen argumenttilinja tyssää siihen, että jalkapallopeli on pohjimmiltaan fiktiivinen maailma, mielikuvitusmaailma. Vaikka peli on terrritoriaalista, siinä ei siirry yksikään valtion raja. Pelissä ei tapeta vihollista. Maali on niin ikään täysin mielikuvituksen tuote: se on pelkkä sopimus siitä, että kun pallo ylittää maalilinjan tolppien välissä, siitä saa pisteen. Siten peli siis ei ole sotaa.
(Vasta-argumenttina voitaisiin esittää, että itse asiassa arkaainen sodankäynti oli tavallaan jotain tämäntapaista: yhteenotto sovittiin johonkin tiettyyn paikkaan, sitten otettiin yhteen ja homma oli selvä. Sota oli ennemmin kunniakas kaksintaistelu, siis leikkiä, kuin elämän ja kuoleman kysymys. Tämä noudattelisi toki Huizingan käsitystä sodankäynnistä, jota vastaan Schmitt jyrkästi asettui.)
Vaikka peli on fiktiivinen ja pohjimmiltaan leikillinen maailma, ei Schmittiläistä ajattelua sovi heittää tyystin roskakoriin, koska poliittisen vakavuuden avulla voidaan löytää jalkapallosta uusia puolia.
Saamme työkaluja tarkastella pelaajien välisiä suhteita ja joukkuetta poliittisena instituutiona. Schmittiläisessä poliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka (konfliktin mahdollisuus) ja sisäpolitiikka kietoutuvat tiiviisti yhteen, ja sama ilmiö tapahtuu jalkapallojoukkueessa. Schmittin Thomas Hobbesilta omaksuma periaate Protego ergo obligo paljastaa myös valmentajan vallan olemusta. Schmitt käsittelee myös paljon vihollisuuden olemusta ja territoriaalisuutta. Ne molemmat ovat keskeisiä aspekteja jalkapallossa.
Yhteenveto gradustani
Argumenttini jalkapallopelin vakavasta siis poliittisesta luonteesta perustuu neljästä osasta, jotka ovat gradun pääluvut: 1. Jalkapallo on peli, jossa on paljon erilaisia jännitteitä. 2. Totaalinen urheilu saattaa joukkueiden välisen vastakkaisuuden antagonistiseksi. 3. Valmentajan valta perustuu kykyyn suojella yhteisöä, joka on olemukseltaan ulossulkeva. 4. Peli on väkivaltainen yhteenotto territoriaalisessa tilassa suhteellista vihollista vastaan
Työni sisältää olemuksellisesti tiettyjä kannanottoja. Puolustan sitä, että jalkapallojoukkueessa päävalmentajalla tulee olla suvereeni valta päättää keinoista ja tavoista suojautua vastustajaa vastaan. Tätä ei tule ymmärtää mielivaltana tai siten, että valmentajan kannattaa tehdä mitä vain päähän pälkähtää. Protego ergo obligo tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että valmentajan toiminnan on suuntauduttava tositilannetta (Ernstfall) kohti. Urheilussa valta saattaa kadota teknologian, datan ja byrokratian uumeniin, ja siksi työssäni puolustan schmittiläistä desisionismia.
Puolustan jalkapallojoukkueen kohdalla schmittiläistä ajatusta ”suvereenista kansanvallasta”. Schmittille demokratia ja liberalismi olivat kaksi eri asiaa: demokratia perustuu suvereeniin kansanvaltaan, liberalismi suvereeniin yksilöön. Moderni jalkapallojoukkue ulossulkevana poliittisena yhteisönä ei voi perustua yhteisön sisäiseen pluralismiin. Sen sijaan jalkapallojoukkueiden välinen maailma on ”pluriversumi”, jossa erilaiset tavat ja näkemykset pelistä kohtaavat jännitteisesti yhteisellä areenalla.
Työn arvo ja hyöty
Kyseessä on ensimmäinen Suomessa julkaistu jalkapallofilosofinen opinnäytetyö. Jalkapalloa on käsitelty ilmeisimmän eli urheilu- ja valmennustieteiden lisäksi paljon esim. politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden alueella. Näissä ei kuitenkaan ole tehty samanlaista perustavaa ontologista työtä pelin olemuksesta. On siis niin, että urheilu- ja valmennustieteet ovat keskittyneet tutkimaan peliä tai valmennusta, ja yhteiskuntatieteet jalkapallon yhteiskunnallisia ilmiöitä. Linkki näiden kahden maailman (peli–yhteiskunta) on puuttunut.
Omassa työssäni on kunnianhimoinen (joskin puutteellinen ja keskeneräinen) pyrkimys rakentaa siltaa näiden maailmojen välille.
Miksi se on tärkeää?
Ensinnäkin valmennukselliselta kannalta pelin ja joukkueen ontologinen analyysi on perustava asia. Valmennus ei voi toimia ilman, että se sitoutuu joihinkin oletuksiin joukkueesta ilmiönä. Tarkasteluni siinä mielessä sitoutuu siihen traditioon, jonka voidaan katsoa alkaneen Lauri Rauhalan filosofiasta. Rauhala teki elämäntyönsä filosofisen ihmistutkimuksen parissa, ja hänen pyrkimyksenääm oli luoda ontologinen analyysi ihmisestä eri ihmityön ja -tieteiden perustaksi. Puhakainen jatkoi Rauhalan linjalla ja kysyi, mikä on urheilija ja mitä ovat valmennuksen vaikuttamisen kanavat.
Toisekseen urheilun ja valmennuksen etiikkaa ei voi rakentaa mielekkäästi, jos urheilun olemus omalakisena inhimillisen toiminnan alueena sivuutetaan. Työssäni olen nimenomaan puolustanut sitä, että urheilulla on oma toimintalogiikkansa ja mielekkyytensä, joka voi olla arkielämällemme paikoin vieras. Se on kamppailun ja vastakkainasettelun maailma. Tämä näkemys voidaan asettaa perustellun kritiikin kohteeksi ja voidaan myös kysyä, onko tämä mielekäs maailma ja pitäisikö urheilun todellisuusperiaate uusintaa.
Jalkapalloon liittyy paljon erilaisia lieveilmiöitä ja poliittista vastakkainasettelua. Monessa maassa esimerkiksi eri seurat ja/tai niiden kannattajat ovat kytkeytyneet johonkin tiettyyn poliittiseen suuntaukseen. Suomessakin vallitsi urheilukentällä poliittinen jako työlaisiin ja porvareihin pitkälle 1900-luvulla.
Kannattajakulttuuri on maailma, jossa schmittiläinen ystävä/vihollinen-erottelu on perustavasti läsnä, ja nykyisen huippuunsa kaupallistetun ja tehostetun huippu-urheilun maailmassa on enemmänkin niin, että nimenomaan kannattajien välillä (eikä niinkään joukkueiden) tuo erottelu on akuutti. Se johtaa usein väkivaltaisiin yhteenottoihin kannattajayhteisöjen välillä.
Esitän työssäni, että mitään näitä lieveilmiöitä ei voida ymmärtää perusteellisesti ilman, että käsitämme jalkapallopelin olemukseltaan poliittiseksi.
Huizinga, J. [1938] (1947). Leikkivä ihminen: Yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseen (suom. Salomaa, S.). Helsinki. WSOY
Puhakainen, J. (1995). Kohti ihmisen valmentamista: Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta. Tampere. Tampereen yliopisto.
Rauhala, L. (2014). Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus.
Saarinen, J. A. & Melan, M. (toim.) (2014). Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa. Jyväskylä. Docendo.
Schmitt, C. [1932] (2015). Poliittisen käsite (suom. Kuusterä, A. & Palmusaari, J.). Helsinki. Tutkijaliitto.
Ajattelu pelastetaan lakkauttamalla ajattelu ja tuottamalla päivityksiä.
Ihmisen tekemä kuva joka on tehty tekoälyllä joka on ihmisen tekemä.
Vain rampa tarvitsee tukea mutta ei tuki kasvata rammalle raajaa takaisin ja siksi ramman paras ratkaisu on proteesi
Artesaani-informaatio tunnelmoi eri tavalla ja tuoksuu aidommalta, se kohoaa pitkän ajan ilmavaksi kuohkeaksi
Suomalaisen ajattelun eliitti julistaa nyt että some on turmeltunut ja sinne pitää palauttaa ihminen ja ovat nyt keksineet hankkeen ”Ihmisen tekemää” jota tukee myös säätiö kuten kaikkia hyviä kulttuurihankkeita ja hankkeeseen voi osallistua osallistumalla somessa
Minä perustan hankkeen nimeltä Tekoälyn tekemää ja vastustan sillä ihmishälyä.
”Vastavoima analyyttiselle hälylle”
Mistä johtuu tämä kaikki häly? Mikä on tämä paniikki? Miksi sisältö on ainoa sisältömme?
Me maaorjat täällä täytämme informaatiotilaa somekampanjoilla ja pelaamme korporaatioiden ehdoilla peliä jota ei voi voittaa
Sillä että omistamme kaupungin ei ole merkitystä jos kaikki tiet ovat yksityisiä
Rauhoitutaan siis ja otetaan kitara käteen ja ryhdytään soittamaan nuotteja peräkkäin
Niinhän voi edelleen tehdä ilman että asiaa tarvitsee julistaa
***
Että ihminen on aito ja alkuperäinen on aksiooma josta ei ilmeisesti poiketa
Kun filosofit ottavat tällaisia kantoja katoaa ajattelu eli juuri se minkä puolesta he kadulla ohikulkijoille hädissään julistavat
Ihmisen tekemäkin on tehty tekoälyllä joka on hyvä renki mutta huono isäntä
Suomessa on tätä nykyä kolme filosofia joista vain kaksi pukeutuu hassusti. Heistä toinen on eläköitynyt ja kirjoittaa muille eläkeläisille ja on siten varsin harmiton. Sitten kun hän kuolee, tekoäly voi jatkaa teosten kirjoittamista eläkeläisille.
”Mutta ihmisen tekemän sisällön takana on tilastollisten todennäköisyyksien sijaan oikea persoona.
Miten persoona eroaa tilastollisista todennäköisyyksistä?
Onko nyt niin että kirjailija kaivetaan haudastaan vuosikymmeniä hautajaisten jälkeen?
Johan on ummehtunutta
Kuulostaa siltä että hanke yrittää epätoivoisesti pelastaa ihmisen informaation markkinassa joka on hävitty vuosia ellei vuosikymmeniä sitten
Mutta miksi yleisö olisi kiinnostunut kirjailijasta, kuolleesta? Miksi ihminen olisi kiinnostunut toisesta ihmisestä jos hänellä on merkkejä?
Suurkaupunki on jo tehnyt ihmisestä blasén
Ei ihminen enää elä välittäen ja välittömästi
Hänellä on informaatiota ja hän käy terapiassa
Yleisö on osa merkkien jonoa joka ei ala mistään eikä pääty minnekään
Kirjailijan täytyy ymmärtää asemansa ja opetella kirjoittamaan: itselleen, itse
Siinä on hänen yleisönsä
***
Pascalin vaaka: kannattaa uskoa ihmiseen huolimatta siitä onko ihmisessä mitään mitä tekoälyssä ei ole tai voisi olla, koska näin saavutetaan jonkinlainen palkinto eli että ihminen pitää itse itseään arvossa eli että se ei suorita eksistentiaalisessa kriisissään joukkoitsemurhaa
Onhan siinä arvoa kerrakseen kaiken hädän keskelle
Uskoon ei voi kuitenkaan noin vain ryhtyä
Jos ei usko ihmiseen on kuitenkin parempi ryhtyä elämään kuin uskoisi ja toivoa että käyttäytymisen muutos kumuloituu vähitellen uskoksi
Usko tarkoittaa ajattelun lakkauttamista eli jotta nyt voidaan vaalia ajattelua on ensiksi lakattava ajattelemasta
En lupaa että tämä teksti on aito. Tämä on ennemmin vimma, mielensairaus, joka työntyy ulos merkeiksi merkkien avaruuteen
***
Kaikkein irvokkainta on tukea itsenäistä ajattelua mutta sellainen hanke ei voisikaan syntyä milloinkaan muulloin kuin nyt ja saa siksi loistavasti huomiota ja kiitosta koska me kaikki nyt pelkäämme miten meidän käy
Ja sitten kun irvailee tällaista hanketta kohtaan niin ei saa hankkeen tukea koska irvailu asettaa naurunalaiseksi hankkeen eli hanketta johtavien ihmisten aseman eli heidän valtansa koska valtaahan me täällä huudamme kurkku suorana itse kukin
Tekoälyä vaarallisempaa on vain järjestelmällisesti tuettu itsenäinen ajattelu
Näin siitä tehdään synteettistä hälyä, synteettinen artesaanileipä
Ja tekoäly voittaa jälleen tässä pelissä
Hankkeen tekijät asian ymmärtävät vai ymmärtävätkö
Siis itsenäisen ajattelun luonnetta että eihän sille voi tehdä näin, tämä on rikos ihmisyyttä kohtaan
Ja juuri edellä sanottu olisi sitä mitä hanke yrittää huutaa
Miten siihen asiaan suhtautuvat, on kaikkein kiinnostavinta
Ihmiset jotka pelkäävät itsenäisen ajattelun puolesta, eivät ajattele itse
Ihminen joka ajattelee itse, ei pelkää, koska hänellä on aina ajatuksensa vaikka muu maailma muuttuisi tekoälyksi
Minä ryhdyin kysymään älyltä sitä että kuinka ihminen nyt voisi selättää eksistentiaalisen kriisin
eli olotilan siitä että mainittu äly on tyystin vienyt olemiseni funktion
ja että postpostmoderni tarkoittaa sitä että kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja vanhanakin eikä koskaan vanhene kun yhä kirjoittaa nuoruuden päiväkirjoja
vaan leijuu kepeästi koskettamatta mitään jotteivät pöpöt tartu
elää jatkuvan itsen määrittelyn tilassa jossa kaikkien persoona on yhtä ja samaa eli jatkuvaa itsen määrittelyä
siirtelee huonettaan aina vuoden vaihtuessa uuteen samanlaiseen kolhoosiin
tilaa ovelleen kuljetettuna kylmetettynä norjalaista lohta, uusia perunoita, kasvismakkaraa, älykkään television ja kolme litraa pepsimaxia joilla selviää yön yli
seuraavaan päivään jota en huomenna muistanut katsomatta kalenteriani kelloani älyäni dataani että olinko muistanut hengittää jooga-asennossa ja kirjoittaa päiväkirjaani merkintöjä ahdistuksesta ja ihmisistä
olinko täyttänyt aktiivisuustavoitteeni, osoittanut järjestelmälle olevani valmis mihin tahansa mihin vain se saattaa minua tarvitakaan
ja kun työhaastattelussa oli kysytty että osaatkohan käyttää älyä etkä älynnyt kysyä että kenen älyä ja mitä on äly oletko osannut sitä mitata
ja kun et sitten osannut dynaamisesti sanoa käyttäväsi arjen ruokalistan suunnittelussa ruokien laitossa roskien viennissä seitsemää eri tekoälyagenttia varmistamassa kaiken toiminnan riittävän älykkyyden dynaamisuuden resurssiviisauden hygieenisyyden ja dynaamisuuden
niin sitten sitä järjestelmä alkaa pitämään sinua vaikeana jähmeänä että siksi sinuun ei kannata investoida edes sinun itsesi
investointi tarkoittaisi sitä että varmistaa oman ja jälkeläisten tulevaisuuden riittävillä vakuutuksilla ja vakuuttaa myös kaiken tavaran jonka tilaa ovelle toimitettuna tunnissa että koska mitä tahansa voi aina tapahtua eikä turvallisuuden tunne saa silloin horjua eikä turvallisuuskaan kun makselee niitä kaikkia vakuutuksia
Niin, sitä aloin kyselemään älyltä ja kysyin myös että kirjoittiko Heidegger Camus Sartre juuri tällaisesta eksistentiaalisesta kriisistä että sitä vain ihminen tippuu maailmaan eikä häneltä kysytä mitään
Ja kun ihminen kohtaa ahdistuksensa hän vasta tulee tietoiseksi itsestään ja omasta tilanteestaan joka on aina hirvittävä
mutta että vasta sitten voi ihminen tulla persoonaksi, elää varsinaisesti eikä epäautenttisesti siis olla rauhallinen eikä reagoida kaikkiin ärsykkeisiin tässä ja nyt ja myös huomenna
koska kaikista epätoivoisin on ihminen joka ei tiedosta omaa epätoivoaan, on Kierkegaard sanonut
mutta sehän vain kuulostaa lohdutukselta jonka tietoisesti epätoivoinen on itselleen keksinyt
on ihmeteltävä että miten joku kykenee vielä tulemaan uskoon – jo Kierkegaard oli hankkeessaan naurettavan epätoivoinen
miten se on teknisesti edes mahdollista?
usko ei pelasta vaan ihminen on teljetty surkeaan vapauteensa kaikkien näiden kahleiden ja koneiden keskellä
hän voisi tehdä mitä vain ja silti ei mitään
viimeinen uskon kohde on oma itse, oma sairaus, oma parantuminen, itsensä narsistinen kehittäminen
sitten me luemme kaikki Liisa Keltinkangas-Järvistä ja sitä kuinka narsismi kukkii ympärillämme ja koemme suurta valaistusta siitä kuinka olen nyt itse tämän asian havainnut ja koska olen lukenut keltsua niin en ainakaan itse ole
sitten keskustelemme narsismista ja jaamme somessa linkkejä kuinka narsismi on vaarallista ja että kyllä nyt on mennyt kaikki tämä some ja kaikki tämä liian pitkälle että nyt minä ainakin lopetan tämän vähäksi aikaa ja haluan olla taas AITO siis AITO minä
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHH
aina sunnuntait alkavat eksistentiaalisella kriisillä joka ei laannu ei vaikka juo kolme kuppia kahvia energiajuomaa pepsimaxia silliä blenderissä sekoitettuna samalla huutaen
ÄÄÄÄÄHH
minulla on parvekkeella kolme lavallista energiajuomaa ja viisi laatikollista nikotiinipusseja tärisen kuin kärsisin Huntingtonin taudista
minä haluaisin olla JOTAIN siis JOTAIN tiedättekö sillee vaikuttaa ja kaikista eniten että olisi RAHAAAA että voisi asua silleen ja matkustella ja ei olis JOKA SUNNUNTAI TÄTÄ EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ
luen taas keltinkangasta eli keltsua kuuntelen podcasteja samalla kun kuuntelen musiikkia kuuntelin musiikkia sporify wrappedin mukaan viime vuonna 49 000 minuuttia
haluaisin koiran kaksi koiraa matkustaa paljon mutta kuitenkin juurtua jonnekin ettei sitä vaan kadota itseään vaan on jalat maassa tietää mitä haluaa ja haluaa mitä tietää pyrkii onneen onnellisuuteen hitaisiin sunnuntaiaamuihin ILMAN EKSISTENTIAALISTA KRIISIÄ haluaa löytää rakkauden jotain aitoa oikeaa sellaista mikä tuntuu hyvältä just tässä nyt mutta sellainen myös joka tietää mitä haluaa ja haluaa samoja asioita mutta ei liiaksi että täytyy myös omaa tilaa ja omia asioita ja omaa elämää ja omia kriisejä olla ja myöskin että ei oo sellanen joka alkaa stalkkaamaan ja vainoamaan sit ku erotaan ja sillei
ootteko miettiny että jos kadottaa itsensä niin kuka katoaa ja minne ja keneltä
Joka on yhdyshenkilö, yhdistää, toimii rajojen pinnoilla, ihmisten, eläinten, ilmiöiden, asioiden.
Joka on häirintäyhdyshenkilö, yhdistää ihmisen tätä korkeampaan eettis-hygieeniseen verkostoon, ottaa vastaan sen, minkä ihminen on menettänyt.
Toimii rokotteena, sosiaalisesti rakennettuna immuunijärjestelmänä maailmassa, jossa yksilö on liian voimaton toista yksilöä kohtaan.
Mitä vähemmän ihmisen immuunijärjestelmää kuormittaa, sitä vähemmän se sietää, sanovat immunologit.
Virukset, ajatukset, ihmiset.
Siksi nyt elämme proteesien aikaa: injektioiden, sensuurin, turvavälien. Eräs ajanjakso yhdisti nämä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi.
Tällaista on elää kuplalapsena, päättymättömässä nuoruuden tilassa, ikuisesti kehkeytyvässä aikuisuudessa.
Hygienia, digitaalinen hygienia, sosiaalinen hygienia.
Hygienia.
Viimeisimpänä innovaationa on häirintäyhdyshenkilöiden määrä kasvanut radikaalisti. Heistä ei ole vielä olemassa virallisia rekisterejä tai ammattiliittoja mutta ei ole olemassa asiaa johon ei olisi jo ehditty kouluttaa ihmisiä.
Ihmisen sosiaalisen immuunijärjestelmän romahdus on tapahtunut niin nopeasti, että on vielä epäselvää, miten pääoma tästä kaikesta hyötyy.
Koulutettu valkoinen suomalainen ei muka suostu siivoamaan, puhdistamaan pintoja. Ja mitä vielä!
Yksi aikamme suurista epäjohdonmukaisuuksista on luonnonsuojelijoiden vimmainen pyrkimys suojella luontoa. Keitä te olette ja mitä te tarkalleen ottaen suojelette?
Suojeletteko te itseänne, kun suojelette luontoa? Kuinka ihminen voi suojella jotain joka on ja jolle ei ole olemassa muuta?
Yhtäällä te sanotte: ihminen on yhtä liito-oravan kanssa. Te hyveelliset antihumanistit, te elämän kieltäjät: te sanotte, että ei ole Jumala, ei ole tietoisuus, ei ole älykkyys eikä mikään muukaan antanut ihmiselle mitään sellaista ensisijaista asemaa tässä järjestelyssä – ei vaikka ihminen on sellaiseen uskonut vuosituhansia.
Ja toisaalla te sanotte: ihminen on kuitenkin jotain muuta kuin luonto, kuitenkin jotain sen yläpuolista, ulkopuolista, jolle luonto on objekti, jota käsitellään ja teidän mielestänne käsitellään nimenomaan väärin.
Te sanotte yhtäällä, ettei totuutta ole, mutta toisaalla, että luonto on totuus.
Te menette metsään ja katsotte ihaillen, kun Kanadasta tänne meidän luontoomme istutettu majava on nakertanut puut metsästä nurin ja rakentanut itselleen pesän, infrastruktuurin omaa elämäänsä varten. Te sanotte: siinä on luonto, johon emme saa puuttua!
”Ooh!” te ihailette, kun näette järven rannassa hauen hyökkäävän pienen salakan kimppuun, ”kyllä luonto on sitten julma!”
Te pidätte luonnollisena sitä, kun lintu rakentaa itselleen pesän, koska lintu osaa ja voi; te pidätte luonnollisena sitä, kun puu kasvaa iduistaan vuosikymmenien ajan kurottautuen yhä korkeammalle kohti taivasta, koska puu osaa ja voi.
Mutta te ette sano, että nämä oliot tuhoaisivat luontoa. Vaan jostain syystä ihminen siihen kykenee, vaikka ihminen on yhtä luonnon kanssa.
Kun ihminen pistää metsän matalaksi ja rakentaa sinne ison ökytönön ja Teslan latauspisteen, siis infrastruktuurin elämäänsä varten, koska osaa ja voi, pidätte tätä luonnottomana tai luonnon vastaisena.
Missä kulkee siis raja? Onko se siinä, että ihminen tässä tapauksessa kuluttaa yli todellisten tarpeidensa? Jos ihminen rakenteisi majansa oksista ja kävyistä, olisiko se silloin luonnonmukaista? Mitä ovat nämä todelliset tarpeet ja kuka ne määrittelee? Entä jos majava kaataakin omaa tönöään varten turhan paljon puunrunkoja tai syö itsensä ähkyyn – tuhoaako majava tällöin luontoa?
Koko luonnon käsite kärsii mielettömyydestä. Yhtä lailla on mieletöntä sanoa, että ihmisellä jokin käyttäytyminen olisi ”epäluonnollista” tai ”luonnotonta”.
Miten ihminen voisi ylittää luontonsa ylittämällä luontonsa?
Kaikki selitykset, että ihminen on ylittänyt luontonsa, voidaan kumota sillä, että tämä ”ylittäminen” on itsessään luontoa. Mitä muuta se voisi olla?
Kaikissa selityksissä ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta olisi lopulta tukeuduttava uskonnollisiin eli ei-rationaalisiin argumentteihin. Luonnonsuojelijat lopulta vetoavat johonkin sellaiseen: on olemassa ”puhdas”, syntisestä ihmisestä vapaa luonto, jota on suojeltava syntisen ihmisen turmelukselta.
Jos sanotaan että jokin on luonnollista sen perusteella että ihminen ei ole ehtinyt sitä turmella, tullaan sanoneeksi että ihminen on jotain luonnolle vastakkaista, ulkopuolista.
Mutta missä milloin ja miten tämä siirto tapahtui että ihminen siirtyi luonnosta luonnottomaksi? Oliko kyse syntiinlankeamuksesta? Vai tietoisuuden kehittymisestä?
Mutta mikä olisi saanut aikaan tuollaiset tapahtumat? Muu kuin luonto? Jumala?
Miksi luonto olisi luonut jotain joka olisi sille vastaista? Kuinka se olisi edes mahdollista?
Emme pääse karkuun: mitään luonnotonta ei ole olemassa. Luonto on yksinkertaisesti jotain joka on riippumatta siitä, mitä ihminen tekee tai on tekemättä.
Kaikki loput ovat aina luonnollisia niissäkin tapauksissa kun eliö tuhoaa itsensä tuhoamalla luontonsa eli itsensä.
Kaikki informaatio kiihottaa kansanryhmiä ekstaattiseen tilaan.
Se on muuttunut uudeksi normaaliksi, kaikkien aistien surkastuneeksi ylivireydeksi, pysyväksi valvetilaksi, polyrytmihäiriöksi.
Siihen nähden että informaatiota on niin paljon rikoksia jaetaan niin vähän.
Jokaisella kansalla on omat ryhmänsä, enemmän tai vähemmän mielikuvitukselliset.
Kansa on osa kollektiivista mielikuvitusta.
Kun jokin kiihottuu, hänen silmänsä muuttuvat punaisiksi, näkökenttä sumeaksi.
On informaatiota joka on omiaan lietsomaan kansanryhmät toisiaan vastaan kaduilla turuilla ja toreilla.
Me kaikki kuulumme kansanryhmään jolla on psykososiaalinen kehityshäiriö.
Sitten me kuuntelemme aiheesta podcastin.
Anna anteeksi heille jotka ovat meitä vastaan kiihottaneet, kiihottuneet.
Me olemme kansanryhmänä, osa tätä kansaa, ryhmänä.
Jos on lukenut kaiken, kuullut lentokoneiden jylinän, nähnyt seitsemältä ruudulta samanaikaisesti kahdeksan eri viestiä jokaiselle aistille kohdennetusti
niin mikä tässä kaikessa pystyy yhä ketään kiihottamaan.
