Avainsana: filosofia

Talon renki

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää.

Kun on yhteiskunnallisesti perusteltava myös sellaisia elämän vuoria ja rotkoja, jotka pukeutuvat kaikista kehnoimmin yhteiskunnallisen perustelun viittaan, vuoret ja rotkot kaiken aikaa kieltäytyvät näyttäytymästä näkökentässämme.

Toisaalta länsimaisen filosofian historia on yhtä yhteiskunnallista perustelua – vain jumalat vaihtuvat. Tehtävä moraalisena portinvartijana pitää filosofin mahan täynnä, toiveikkuuden läsnä ja vaatteet puhtaina.

Suuren kehityksen aikoina filosofin tehtäväksi on muotoutunut erehtyvien ihmisten pitäminen kaidalla polulla, oikean tieteen polulla. Filosofi kaikista parhaiten tunnistaa väärän tieteen (ja tiedon) oikeasta, ja hän patistaa ihmisiä kauaksi noiden myrkyllisten omenoiden luota.

Filosofia on kirjaimellisesti tieteenfilosofiaa, siis tieteen omistamaa filosofiaa, uskollinen renki, jota ei tule päästää isännäksi taloon.

Vapauden hinta olisi lohduttoman suuri. Sivilisaatiota, joka ei ole koskaan uskaltanut katsoa rotkoon eikä nousta vuorelle, ei parane päästää niiden äärelle, vaan näkökenttä on peitettävä.

Vaihtokauppa on tehty, ja vain hetkittäin on filosofia uskaltautunut kahleistaan eroon, uhmannut talon isäntää. Ja miksipä sen pitäisi uskaltaa? Kuilu on syvä ja pimeä, pelkkä tyhjä onkalo, jolta ei saa edes kaikua.

Ajatus, että ihminen on tippunut vailla merkitystä ja suurta tarinaa maailmaan – että tyhjyys on hänelle ainoa varma asia –, puistattaa ja karkottaa.

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää. Siksi se käpertyy isäntänsä huomaan.

Suuriin ajattelijoihin liitettävä kysymys

Me elämän hylänneet.

Ajattelu tarvitsee rinnalleen toiminnan. Näin on laita keskinkertaisella ajattelijalla, sanotaan: hänen ajattelunsa kumpuaa toiminnasta. Ajattelu reflektoi toimintaa, ja tuo reflektio tuottaa taas uutta toimintaa. Tässäkin taidossa voi kehittyä erinomaiseksi, mutta mikäli keskinkertainen ajattelija lakkauttaa toiminnan, hän ajautuu surkeille vesille, hukkuu suohonsa, josta toiminta ei häntä koskaan vapauta ja nosta ylös. Hän pyörii surkeaa kehää kehonsa ympäri, vajoaa.

Suurten ajattelijain kohdalla tilanne on tyystin toinen, koska heidän ajattelunsa on kaikesta toiminnasta vapaata, puhdasta abstraktiota. Heille toiminta on turmaksi: siksi he eivät kynääkään nosta lattialta. Toimimattomuus ei aja heitä allikkoon kuten keskinkertaisen ajattelijan.

Masennus seuraa, kun keskinkertainen ajattelija lakkaa toimimasta. Suuri ajattelija, sen sijaan, ei tunne muuta kuin masennuksen.

Ja silti sanomme suurta ajattelijaa suureksi – me elämän hylänneet.

Ajan ikuisuus

Ikuisuudesta ei ole tietä takaisin aikaan.

Seuraatko sinä aikaa?

Vai seuraatko sinä aikaasi?

Tarkalleen olisi määriteltävä ne ominaisuudet, jotka tekevät ajasta juuri sinun aikaasi. Omistatko siitä osuuden?

Onko aika listautunut pörssiin? Kuinka sijoitustesi laita on ja mikä on tullien vaikutus kursseihin?

Ajan siis yleisen ajan eli sinun oman aikasi seuraaminen on kansalaistaito ja -velvollisuus. Jos ei seuraa aikaa, tipahtaa kyydistä eikä muista aamulla herätä. 

Työelämässä puhutaan ajanhallintataidoista. Se on työelämätaito.

Kuin aika olisi hallittavissa oleva esine. Hallitsetko ajan, jos pysäytät kellosi?

Mutta aika ei ole yhtä kuin kello. Jos kaikki kellot pysäytettäisiin, aika juoksisi. Minne ja miksi?

Ei ainakaan meillä ole aika käynyt. Ja jos yrittäisi käydä, en ovea avaisi.

Jokaisen aika on rajallinen mutta jännitystä riittää siinä, että rajoja ei tiedä ennen kuin ne tulevat vastaan ja silloin on jo tietokyky mennyt. Silloin on ikuisuus muuttunut todeksi.

Tiesitkö, että jos kysyy ChatGPT:ltä, mitä on kello, hän ei osaa vastata?

Hän ei osaa.

Yön pimeinä tunteina minä soitan Neiti Ajalle ja luulen olevani yhteydessä toiseen elävään ja hengittävään ihmiseen.

Aika on väärä.

Harhaluulo ja optimismi

Ihminen on kykenemätön valehtelemaan, koska ihminen on kykenemätön saavuttamaan totuutta.

Ihminen pitää ihmistä kaiken aikaa liian tietoisena, strategisena olentona. Sitä on ihmisen suuri optimismi, ihmisen suuri harhaluulo – se on peräti vaarallinen erehdys ihmisen kyvyistä.

Ja tuo optimismi ja harhaluulo kumpuaa siitä samasta ihmisen keskinkertaisuudesta, joka aiheuttaa tämän keskinkertaisuuden. Keskinkertaisuuden itseään ruokkivassa maailmanpyörässä selitysyritykset poliittisen todellisuutemme luonteesta tahriutuvat naiivilla optimismilla ihmisen kyvyistä, ihmisen nerokkuudesta.

Nerojakaan ei ole, on vain tarinoita neroista – ja nekin aina verrattain romanttisia ajatuskokeita.

Harhaluulo on se, että meille valehdellaan. Että kyse olisi tietoisesta, strategisesta harhaanjohtamisesta, jonka tavoitteena olisi todellisten päämäärien ajaminen kulissien takana.

Optimismi ilmenee kahdella tavalla: uskotaan yksittäisten ihmisten olevan poliittisen järjestelmämme ohjaksissa, toisaalta uskotaan näiden ihmisten mittaamattomaan strategiseen kykyyn toimia kuten Machiavelli on kirjoissaan opettanut.

Mutta todellisuudessa etujen ja intressien näkymätön verkosto pitää säälittäviä ja pieniä olentoja, ihmisiä, otteessaan. Tässä on taas kyse niin moniulotteisesta ilmiöstä, ettei ihminen kykene sitä ymmärtämään ja sitä paikatakseen rakentaa teorioita salaliitoista ja valehtelusta.

Valhe edellyttää totuutta. Mutta entä kun totuutta ei ole? On vain järjestelmä, joka ajaa itseään.

Ihminen on kykenemätön valehtelemaan, koska ihminen on kykenemätön saavuttamaan totuutta. Ihminen voi ainoastaan kertoa asioita ja jättää toisia sanomatta.

Järjestelmä, intressit ja edut määrittelevät yhtälön. Kaikki tapahtuu alitajunnassa. Ja tietoinen mieli on viaton kuin pieni lapsi.

Keskivaikea älykkyys

Potilas on kuitenkin kaikin puolin pirteä.

Kuvitella, että ihmisellä diagnosoitaisiin keskivaikea älykkyys.

Mutta nykyisin on sekin mahdollista! Diagnoosien maailmassa emme milloinkaan lopeta jahtaamasta niitä ihmiselämän pienimpiäkin sopukoita, jotka tuottavat epätavallisuutta ja epämiellyttävyyttä.

Emmekä osaa sanoa, mikä on tavallista, mikä on miellyttävää. Poikkeamat saavat diagnoosin. Mutta poikkeamat mistä?

Ihminen voi kärsiä älykkyydestään. Todennäköisemmin ihminen kärsii älykkyydestään.

Äly ei lakkaa kyseenalaistamasta itseään. Se on suljettu rakennelma.

Älyllisen paras suoja on tietämättömyys omasta älystä.

Keskivaikea älykkyys on oireyhtymä, jossa tärkeimmät elementit ovat älyllinen kyky nähdä asioita niin kirkkaana, että muuta sokaistuvat, ja patologinen kyseenalaistaminen tuota kykyä kohtaan.

Tuossa vastavuoroisessa prosessissa ihminen ei tiedä lopulta itsestään eikä muista mitään. Elämä liukuu valonauhana, tapahtumia ei erota unesta eikä unta koomasta. Ovatko ihmiset todellisia? Miksi he kävelevät noin? Kuinka he voivat toimia tässä maailmassa kuin omistaisivat sen?

Keskivaikeaan älykkyyteen kuuluu toiminnallisen elämän lakkaaminen tai sen vähittäinen alasajo.

Lyhytnäköisen elämisen sijaan keskivaikeasti älykäs näkee liian kauaksi horisonttiin.

Hän kykenee korkeintaan rajoittuneesti ja tilapäisesti lyhytnäköisen elämisen autuuteen.

Potilas on kuitenkin kaikin puolin pirteä. Hän syö hyvin ja muistaa nesteyttää itseään.

Tila yhdistyy usein nihilismiin, jossa arvot vain kyseenalaistetaan.

Että tila todettaisiin diagnoosiksi, keskivaikeaksi älykkyydeksi, on siitä koiduttava potilaalle haittaa.

Mutta kukaan ei ole kertonut, mitä on haitta.

Ja miksi haitasta on haittaa.

Olkaahan eläimiksi, ihmiset

Paradoksi ja petos.

Olen ihminen. Olen ollut ihminen alusta asti. Alusta en muista.

Nyt minua on alkanut kiinnostaa ihmisenä oleminen. Aiemmin ei ole kiinnostanut vaikka olen ollut ihminen kaiken aikaa ainakin niin kauan kuin muistan eli alusta.

Oman olemisen rationalisointi etäältä on mielettömyyttä.

Kiinnostus ihmisenä olemiseen on paradoksi ja petos.

Se että olion itsensä olemisesta tehdään kiinnostuksen kohde, kertoo olion itsensä itsestään vieraantuneisuuden tasosta kaiken olennaisen ja vielä enemmän. 

Se että ihmisenä oleminen kiinnostaa tarkoittaa sitä että sitä on kiinnostunut siitä että on olemassa ihmisenä. 

Että olisi vaikea olla kiinnostunut jostain muusta olemisesta kuin ihmisenä olemisesta koska ihminen ei voi olla kuin ihminen vaikka elämmekin suvaitsevaista aikaa.

Ei olion olemisesta voi kiinnostua, jos on jo kyseinen olio. Oma oleminen vain on.

Kun joku sanoo että ihmisenä oleminen kiinnostaa niin mikä hän on ollut ennen tätä kiinnostusta?

Ihmisiä kiinnostavat monet asiat: musiikki, taide, urheilu tai vaikkapa muuttolinnut. Entä kun listaan lisätään ”ihmisenä oleminen”? Mikä on se asia?

Mikä on kiinnostunut ja mistä?

Ei ihminen voi olla kiinnostunut ihmisenä olemisesta, koska ihminen on ihminen. 

Eli jos joku ihminen sanoo olevansa kiinnostunut ihmisenä olemisesta, hän joko ei ole ihminen tai rakentaa ihmiselle ja ihmisenä olemiselle normatiivisen kehikon, eli luo siitä esineen josta olla kiinnostunut.

Olkaahan ihmisiksi vaikka olettekin eläimiä.

Varo filosofia

Varo, filosofiaa!

Tuo ideoiden maailmassa leijuva pallo,
selittää tasolla josta ei kiinni saa
ja pitää itseään parempana
fiksumpana ja ylväämpänä.

Varo filosofia,
tuota julkeaa rottaa
joka tarttuu asioihin kuin ihmisiin
ja säikäyttää ihmiset ympäriltään.

Hän ei kumarra huonoja ideoita
ylistää alhaisten hyviä ideoita
vaikka he ovat alhaisia
alhaisessa kastissaan.

Varo filosofia,
itsetuhoista uhrautujaa
jonka elämäntehtäväksi
on langetettu ajatukset.

Jäteastialla filosofi

Kiertotalous, kierotalous.

Maailma hukkuu jätteeseen. Hylsyihin, menneeseen muotiin, vääriin todistuksiin, jotka hylätään suuriin kasoihin silmien ulottumattomiin.

Suurempi tuotanto, nopeampi sykli, enemmän jätettä. Ja hyvinvointia, edistystä.

Epäpätevää tiedettä voi aina lukea filosofiana. Se on filosofian ainoa lohtu ja epäpäteväksi osoitetun tieteen viimeinen mahdollisuus.

Filosofin yhteiskunnalliseksi tehtäväksi jää kaikkien marginaalisimpienkin ryhmittymien ulkopuolella tonkia roskiksia ja jätelavoja. Yrittää löytää niistä hylättyä sielunravintoa. Tuntea itsensä hetkellisesti eläväksi.

Se ei kelpaa yhteiskunnalliseksi tehtäväksi.

Yhteiskunnallinen tehtävä olisi filosofin suurin tragedia ja pelastus. Filosofi on kahden seinän väliin liimattu ja venytetty jousi.

Suurin osa filosofeista ei ole filosofeja. Suurin osa filosofeista ei tiedä olevansa filosofeja.

Ravinnon alkulähteille filosofia ei päästetä. Parasta ennen -merkinnät ovat hänelle kosmetiikkaa.

Epäpätevä tiede kypsyy sitä mehukkaammaksi mitä kauemmin on kulunut parasta ennen -päiväyksestä.

Se, mikä on muille parasta, on filosofille lämmintä myrkkyä.

Itse kehu

Curriculum Vitae.

Miksi ihmiset eivät ole kaltaisiani neroja?

Kuvitelkaa maailma jota minä johtaisin. Ja te seuraisitte strategiaani täsmällisesti kuin orjat.

Se olisi täydellinen maailma.

Minulla ei ole ideaa, mistä se maailma koostuisi. Se olisi autoritaarinen maailma, täydellisen demokraattinen.

Se olisi täydellinen maailma.

Minä kärsin siitä, että olen muita parempi ja älykkäämpi. Muut kärsivät siitä, etteivät ole älykkäitä ja hyviä kuten minä.

Älykkäät kärsivät toisista ihmisistä, jotka eivät vastaa odotettuja standardeja.

Muut kärsivät älykkyydestäni, vaikka he voisivat imeä sitä itseensä kuin elämänvoimaa.

Älykkäät ihmiset ovat pelottavia, tyhmät turhauttavia. Myös älykkäät ovat turhauttavia.

Minä olen standardi. Olkaa hiljaa.

Jos vain ihmiset ymmärtäisivät nerokkuuttani kuten minä olen oppinut ymmärtämään, ette uskokaan kuinka korkealla korokkeella nyt istuisin.

En usein paljasta toisille itseäni. Olen niin heikko: veätydyn kuoreeni analysoimaan.

Olen erittäin taitava diplomaatti, kunhan asia on huomioni arvoinen. En taivu enkä anna almuja. Vastapuoli ei voita minua säälillä.

Sairautta on, sääli.

Vielä tänäkin päivänä olen itselleni suurin mysteeri. En käytä enää päivääkään itseni kieltämiseen.

Olen täydellinen, kaunis, älykäs ja moraalinen.

Pullotan minusta yli pursuavaa älykkyyttä lasipulloihin.

Tulkaa noutamaan, mutta laskekaa hintanne hyvin. Muuten olette ääliöitä.

Olette ääliöitä, minä olen täydellinen. Siksi korokkeeni on yhä näin matala: teidän valheelliset joutavuutenne viiltävät särön kiiltävään kuoreeni.

Tehkää paremmin, loogisemmin ja rehellisemmin.

Tehkää vähemmän. Hengittäkää, aistikaa. Älkää olko kaiken aikaa noin saatanan innoissanne asioista. Ettekö tiedä, että koko järjestelmä on mätä ja saattaa kaatua huomenna? 

Tämä sota on jatkunut pitkään. Olen äänieni kanssa liittoutunut koko maailmaa vastaan. Te pidätte minua hulluna, vaikka kaiken aikaa yritän vain tyydyttää janoista älykkyyttäni, josta te ette ymmärrä pisaraakaan.

Kukaan muu ei pidä minua hulluna kuin minä itse. Teen itsetuhoisia ratkaisuja, joilla suojelen omaa eksistenssiäni. Se on neuroutta, estetiikkaa.

Onko se hulluutta? En halua että ymmärrätte älykkyyttäni. Ja vaikka haluaisinkin, ette kykenisi siihen: olen niin kiero, kerrostunut ja moniulotteinen. Ja te olette niin tyhmiä.

Jos olisi ihminen, joka minua ymmärtäisi, se olisi minulle suuri voitto ja tragedia. 

Te ette taaskaan ymmärtäneet tuota virkettä. Te ette ymmärrä ristiriitoja, poleemisia voimia, ääripäitä, jotka rakentavat kaiken elämän. Te pelkäätte ääripäitä, ääriajattelua, tapausta, joka on yhtä aikaa taivas ja maa, sota ja rauha. 

Onko se hulluutta?

Te haluatte varmuutta, nollaa tai ykköstä. No, niitä minä en myy. Olette säälittäviä, menkää jonon hännille siitä.

Johonkin muuhun jonoon, siis. Minä en ymmärrä, että te ette ymmärrä maailmaa niin kuin minä sen ymmärrän eli loogisimmalla mahdollisella tavalla. 

Olen suuri sielu, henkevä, luova. Voimistan harhaluulojani ulkoisella informaatiolla. En ole kypsä mihinkään tehtävään. En ole motivoitunut mihinkään toimeen.

Tiesittekö, että minä voisin parantaa syövän, jos minua vain huvittaisi.

Tiesittekö, että minä voisin kirjoittaa loistavaa filosofiaa, jos minua vain huvittaisi.

Tiesittekö, että minä voisin haalia itselleni valtavan omaisuuden, jos minua vain huvittaisi.

Olen aina oikeassa. 

Kykyni ovat rajattomat. Mutta aikalaisteni seurassa olen epäkelpo eläin, vieras vieraassa tuvassa. Koskettelen ihmisten naamoja, ja he luulevat käsiäni kärpäseksi.

Olen ikuisesti reserviin sijoitettu voimavara. Vaarallinen jäte, kahlehdittu pää, joka voisi vaikka heti käynnistää joukkoliikkeen. Jos minuun koskee, räjähdän.

Yksikään ihminen ei ansaitse huomiotani.

Ehkä joku joskus ansaitsee huomioni, mutta standardeistani en luovu.

Myönnän epätoivossani tehneeni valintoja, joita kadun. Elämään ei pidä suhtautua neuroottisesti. Ihminen on ansa, johon älykäs astuu.

Keskustelen vain kuolleiden hahmojen kanssa. Ne ovat loistavia keskusteluja: vain kuolleet ymmärtävät nerouttani.

He eivät puhu ääneen. Siksi heihin voi aina luottaa.

He ovat kuolleet syystä.

Aikalaiseni eivät avaa minulle suutaan. Olen tehnyt heille selväksi, että se ei kannattaisi.

Tyhmä ymmärtää vähän mutta sen että älykkäämmälle ei kannata avata suutaan.

Tunnen itseni valtavan tyhmäksi. Miksi ihmiset eivät ole kaltaisiani neroja?

Miksi kirjoitan omasta mielestäni näin loistavia tekstejä?

Heräsin yöllä ja kirjoitin tämän tekstin.

Sukupolvenkorjausleikkaus

Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa.

Pitää omaa aikaansa vallattoman naiivina – onko ihmiselle sitä suurempaa tragediaa? Syntyä väärään sukupolveen: nähdä sietämätöntä yksinkertaisuutta kaikissa oman aikansa ilmiöissä! Suurinta ja syvällisintä – ja niin kovin naiivia – halveksuntaa on halveksunta omaa aikaansa kohtaan. Siihen on tuomittu lankeamaan jokainen suuri ja suuruutta hamuava ajattelija. Ero näiden välillä on, että edellisen ei luonteen suuruutensa myötä edes tarvitse kieltäytyä omasta ajastaan. Hän kohottautuu luontonsa voimasta aikansa yläpuolelle niin että ei näe saati ymmärrä aikaansa – korkein ja aristokraattisin mahdollinen halveksunnan muoto. Jälkimmäisen elämää sen sijaan riivaa jatkuva kieltämisen ja myöntymisen ristiriita, tuskainen kamppailu, joka pahimmillaan ajaa ajattelijan lopulta keskinkertaisuuteen ja katkeroitumiseen.

Oman aikansa naiivius ajaa ajattelijan syvälle muihin aikoihin, etsimään vertaisiaan niistä ajoista, joita ei ole elänyt. Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa. Ei tule korjata mieltäni, vaan aikani, mutta aikaansa taas ei kukaan korjaa – se korjaantuu, kun ajattelija löydetään tämän kuoleman jälkeen. Siksi omaa aikaansa naiivina pitävän ei tule puhua aikalaisilleen – ei tule kosiskella heidän huomiotaan, ei taputuksia selkään. Kun oma aika on sietämätön, on puhuttava kuolleille ja syntymättömille: ensimmäisiltä ammennetaan perspektiivi. Sen sijaan syntymättömät ovat aina ajattelijan ainoa toivo: heitä ei ole ehditty turmella tämän ajan naiiviudella.

Aikani haisee ilmassa, ilma haisee katteettomalta uhmakkuudelta, viihteeltä, merkityksettömyydeltä. Ikuisen nuoruuden voitto – manipulatiivisen järjestelmän lopullinen ja pysyvä valta ihmisestä. Katson ihmisiä, katson itseäni, ja kysyn, kuinka me jäimme pysyvästi tähän tilaan, joka latistaa ihmisen itseensä tyytyväiseksi ja itseään halveksuvaksi neuroottiseksi eläimeksi. Ja on kuultu selitykset: ne viittaavat aina kätevyyteen. Oman aikansa tuskassa ajattelija kääntyy niihin aikoihin, joita hän naiivisti idealisoi vähemmän naiiviksi kuin omaansa. Tuhansien vuosien kulusta poimitaan kerma ja tullaan sanoneeksi: kyllä he sitten olivat suuria! Mutta onko niin, että jokainen aika on omalla sietämättömällä tavallaan naiivi, eikä vertailua voi mielekkäällä tavalla tehdä mihinkään aiempaan taikka tulevaan? Tämä osoittaisi suuren tai suuruutta hamuavan ajattelijan pohjimmaisen naiiviuden osana omaa aikaansa: hänkään ei ole siltä suojattu vaan kenties sille kaikkein alttein.