Minä olen objekti. Minua kohdellaan, minua liikutellaan. Minä olen syytön, vailla syytä tai syitä.
Kuuletteko kaikkien näiden konfliktien savujen keskellä, kuinka osapuolista kumpikin huutaa omaa osattomuuttaan? Heistä kumpikin sanoo: emme me, vaan ne.
Että minä olen objekti.
Toisinajattelijoita – jotka ajattelevat toisin kuin he jotka eivät ajattele – moititaan siitä, että he suovat objektin aseman viholliselle. Mikä virhe!
Vihollinen on subjekti. Minä olen objekti, vain vaikutusten vastaanottaja, passiivinen reagoija kuin Pavlovin koira.
Vastavuoroisia prosesseja on vaikea ymmärtää. Siksi niitä ei kannata ymmärtää, vaan kannattaa sanoa, mitä on sanottava, tai olla hiljaa. Ihmisyys on niin ihanan moniulotteista ja yksinkertaista.
Maailma, jossa on vain objekteja, on sotaisa maailma.
Maailma, jossa on vain subjekteja, on sotaisa maailma.
Olisipa maailmanmahti, joka sanoisi: te olette kaikki subjekteja – ja objekteja! Ja nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja puhallamme iloisesti yhteisen ihmisyytemme nimiin ja ne, jotka eivät siihen suostu, olkoot ihmiskunnan vihollisia.
Ja taas – me olisimme: objekteja!
Objektien maailmassa sitä tulee tehneeksi joutavuuksia. Ryhtyy parittelemaan metsässä sotilasliittojen kanssa. Hankkii aseita, vaikka ihmiset tappelevat ruoasta leipäjonoissa. Prioriteetit, prioriteetit.
Liittoileminen on objektiutta, ei subjektiutta, koska liitto ei suuntaudu mitään eikä ketään vastaan paitsi vihollista, jos siitä tulee aggressiivinen. Varaudumme, että vihollinen on aggressiivinen, koska se on sen ontologinen perusominaisuus.
Tuhoisaa on, kun subjekti ei ymmärrä olevansa subjekti.
Minä olen objekti, vihollinen on subjekti.
Saatana asuu sittenkin maan päällä. Nyt vain odotamme, mitä hän luolassaan keksii meidän varallemme.
Olemme niin hyvin varautuneita, että olisi sääli, jos kaikki olisi mennyt hukkaan.
Koko maailma on sodassa itseään ja itse luomaansa järjestystä vastaan.
Puhuvat vahakabinettinuket ovat kertoneet ilta toisensa perään, mitä järjettömyyksiä nyt on meneillään. Järjettömyydessä ei ole järkeä, he sanovat, ja siirtävät puheenvuoron seuraavalle.
Mutta mitä on järki ja mikä on tämä vimmainen pyrkimys järkeen, siitä he eivät mainitse. Se ei olisi järkevän puhetta.
Koska jos puhuu julkisesti, on oltava järkevä ja järkeä.
Simulaatiotalous on värjännyt taivaan punaiseksi. Mutta katso! – ulkona on yhä tuo sama tuuli ja puuttomat lehdet.
Jos sinä vain tunkisit pääsi noiden puuttomien sekaan, et ostaisi tästä mitään. Vain katupöly kulkisi järjestelmäsi läpi. Olisit allerginen mutta vailla diagnoosia.
Tuli tuli vaan ei taukoa vaan tullit.
Ja sitten tuli tullitauko vaan ei tulitaukoa.
Tuli on elämän perusaines. Se kypsentää lihan, pyöristää hampaat. Siitä ei ole tauoksi.
Tulli on luotu suojelemaan maailmaa sen yhdenmukaistumiselta, muuttumiselta yhdeksi suureksi toriksi.
Mutta maailma on niin julma, että se vääjäämättä kulkee kohti kaikkien hyväksymää totalitarismia.
Rauha hävisi jaetusta todellisuudestamme ikuiseen poikkeustilaan. Sota ja rauha tekivät pysyvän sovinnon. Talouskasvu ja taantuma ikuistivat itsensä yhdeksi olioksi ja teettivät siitä perhepotretin.
Nuket kertovat kaiken aikaa tästä kaikesta keijupölystä, jota me emme näe.
Kauheinta on se, että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.
Maailman ikuinen kiertokulku linkittyy siihen, militarisoituuko Saksa. Ja että milloin se militarisoituu.
Että kuinka pitkään kestää edellinen pidäke. Sitten tulee äkkikäännös ja pian uusi pidäke.
Siinä välissä tapahtuu aina paljon.
Nyt saksalaiset puhuvat korkeilla korokkeilla siitä että lisää rahaa otetaan ja luodaan.
Tältä kuulostaa upottavan syvä turvallisuusdilemma.
Turvallistaminen tapahtuu ilman kenenkään kontrollia: se on puhdas biologinen, eläimellinen prosessi. Se aina päättyy.
Se päättyy huonosti. Ei tässä auta muuta kuin katsoa ja kirjata.
Me elämme historiaa.
Ei! Historia elää meitä!
Yhdysvallat on ollut Euroopassa siksi, ettei Eurooppa militarisoituisi. Koska kun Eurooppa militarisoituu, historian sivuja käännetään.
Yhdysvallat on demilitarisaation ja rauhan lähettiläs. Militarisaatiolla. Siitä puhutaan liian vähän. Heitä liiaksi moititaan.
Yhdysvallat militarisoi ainoastaan itsensä. Niin pysyy vakaus. Yhdysvallat käy vain välttämättömiä sotia kaukana maaperältään. Sotaan liittyy tällöin vähemmän territoriaalisia viettejä ja siksi se on luonteeltaan humaania.
Yhdysvallat ei ole kertaakaan pystyttänyt itärintamaa ja nääntynyt pakkaseen. Ei kertaakaan!
Entä Euroopan sydän – kuinka monta kertaa itää on jahdattu sitä koskaan saamatta kiinni?
Ja mitä tasan tarkalleen teet – mikä tekee juuri sinusta tekijän? Minkälaisen rakennuksen aiot rakentaa, kuinka aiot tulevaisuuden koristaa? Kuinka aiot korttisi lukea? Kuinka aiot korttisi hankkia?
Vai aiotko räksyttää korteitta, puhkua ja puhista, ja kiihdyttää virtuaalisten merkkien junaa?
Mikäli vastasit, saatat olla juuri etsimämme henkilö!
Etsitään nyt hyvää tyyppiä johtamaan innokkaista ja positiivisista ihmisistä koostuvaa dynaamista organisaatiota, verkostomaista salaisten tunnelien kompleksia, joka näyttäytyy toisteisena toisteisena toisteisena iskulauseina.
Edellinen johtajamme vaihtoi kilpailevan yrityksen leiriin, kuten lienet iskulauseista lukenut, mutta me yhä uskomme omaan kilpailukykyymme!
Etsitään nyt hyvää tyyppiä joka puhuu just oikeilla sanoilla – tyyppiä joka kerää myös muut hyvät tyypit ympärilleen niin että politiikasta tulisi taas lämmintä ja pehmeää, pumpulimaista yhdessäoloa, jossa voidaan yhdessä pöyristellä, pöyristellä ja aina vain pöyristellä niitä asioita kohtaan, jotka ovat vieraita ja mahdottomia ymmärtää.
Etsimme nyt hyvää tyyppiä, joka palauttaisi asioiden normaalin järjestyksen, sen järjestyksen, jossa kaikki meidän pumpulia vähänkin uhmaavat eli diktaattorit eivät ole legitiimejä poliittisia vihollisia vaan koko ihmiskunnan vihollisia.
Eikö yksikään tyyppi hae meitä?
Haemme tyyppiä, joka tuntee ihmiskunnan eikä pelkää puhua siitä. Koska haemme johtajaa, joka ajaisi kaikkien välttämättä hyväksymiä asioita, luonnollisia asioita, hyviä asioita.
Onko sinut koulutettu tietyissä eksklusiivisissa pöydissä?
Oletko saanut kutsuja syvälle Alppien uumeniin?
Osaatko sanoa monta kertaa peräkkäin: demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio? Nimenomaan tuossa järjestyksessä! Entä osaatko: vaihtaa järjestystä kesken rimpsun?
Oletko mittaamattoman sokea? Oletko oikealla tavalla omahyväinen?
Saatko akateemisen eliitin puolellesi?
Osaatko kääntää kritiikin sinua kohtaan kritiikiksi vähemmistöjä ja sorrettuja kohtaan? Osaatko teettää selvityksiä?
Pelkäätkö että demokratia eräs yö koputtaa ovellesi? Pelkäätkö ihmistä – irrationaalista, likaista eläintä enemmän kuin käärmettä? Pelkäätkö karvaista kättä sänkysi alla?
Onko niin että et kykene olemaan väärässä koska jos olet väärässä myönnät olleesi väärässä ja myönnät olleesi väärässä vain niissä asioissa joissa voit myöntää olleesi väärässä?
Onko logiikkasi pettämätön?
Kokemus puutarhan hoidosta katsotaan välttämättömäksi eduksi tehtävässä.
Tunnet säännöt pohjalla kuin omat kätesi. Et tunne sääntöjä; ne leijuvat.
Tehtävä on luonteeltaan ikuisesti väliaikainen. Meillä nautit erinomaisista työsuhde-eduista.
Oikeusvaltion periaatteiden, eli tiettyjen valtioiden luonnollisen oikeuden puuttua tiettyjen valtioiden sisäisiin asioihin, tuntemus katsotaan työssä onnistumiseksi ehdottomaksi ominaisuudeksi.
Myös talouden ja taloushallinnon tuntemus – eli veronmaksajien rahojen jakeleminen välttämättömiin asioihin – on välttämätöntä.
Lähetäthän hakemuksesi meille mahdollisimman pian – aikaa ei ole hukattavaksi.
Mutta miksi tarvitsisi vapaa maailma johtajan jos sellainen maailma on kerran vapaa?
Me taistelemme demokratian puolesta viimeiseen mieheen asti, vaikka emme usko sukupuolittuneisiin ilmaisuihin!
Demokraattisen liikkeen suuri johtaja, tuo pieni vihreä mies, joka näyttöruudulla on puhunut niin paljon, että koko pallon ympäri on jouduttu kaivamaan lisää datansiirtokaapeleita – mies, jonka luona on käyty niin usein, että ilmasto on saastunut kenties peruuttamattomalla tavalla – kuuletteko? – tuo mies vetää nyt viimeisiä henkäyksiään suuren demokraattisen liikkeen johtajana. Käsi korkealla, ylpeänä demokraattina ehdottoman demokraattisen maan ehdottoman demokraattisena johtajana hän kunniakkaasti seisoo laivansa kannella sen surkeaan loppuun saakka!
Eikä tarvitse olla edes suuri käydäkseen läpi ne lopun ajat, jotka kaikki suuret johtajat ovat aina käyneet. Ne harhamieliset, näytösluonteiset palaverit, joita käydään enää hiipuvien viettien voimasta, kun koko olemassaolemisen tapa on kaatunut alta – ne tunkkaiset ja pöllyiset bunkkerit, jossa yhä siirrellään muovisotilaspataljoonia suuren kartan päällä vihollisen territoriota kohti. Ja samaan aikaan vihollinen kolkuttelee ovella. Silloin ei enää uskota sanan vakavassa mielessä – se on enää puhdasta eläimellistä olemassaoloa, jossa kaiken romahtaessa maailma vielä kerran piirretään omille verkkokalvoille niin kuin sen on haluttu tapahtuvan.
Niissä hetkissä on kaikki ihmisen kauneus, koko elämän voima. Niitä hetkiä varten kaikki rakennetaan: sodat, taistelut, imperiumit, valloitukset, veri, hiki, tuska – että saapuu se hetki, jolloin kulissit romahtavat. Vaikka nähdään, että kulissit romahtavat ja kaikki on mennyttä, silti yhä kuljetaan raiteet loppuun asti. Ei enää uskota, todellisuutta ei kielletä. On vain puhdas tuhoutuminen: viimeisinä hetkinään eläin pyristelee kaikkein voimakkaimmin – se paljastaa kaikki syvimmät vaistonsa, sen mihin sen koko oleminen on perustunut.
Pieniä miehiä ovat suuret johtajat. Mutta oliko tämä suuri johtaja todellinen suuri johtaja vai ainoastaan esille nostettu nukke? Uskoiko hän niitä profeettoja, jotka olivat historian oikealla vai väärällä puolella?
Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa. Kuinka pitkään kykenikään simulaatio omaan merkkipeliinsä! Vaan onko sittenkin todellisuus olemassa, maa yhä maassa ja ilmassa vastaleikatun nurmen tuoksu?
Niissä viimeisissä vaiheissa, joissa sota on enää muodollisuus, lopputulos on selvä, tappio kirjattu, niissä ehdottomasti ei neuvotella rauhaa. Jos koko henkinen ja fyysinen omaisuus on lähetetty sotaan, rauhaan ei ole varaa: tällöin on kyse binäärisestä järjestelmästä, josta tulee aina yksioikoinen – eli tuho. Malttamaton strategi laittaa kaiken peliin keskinkertaisten korttien tähden. Rauhaa ei neuvotella, koska rauha ei ole vaihtoehto. Se ei ole ollut vaihtoehto, siitä ei tule vaihtoehtoa. Rauhan tekemällä joutuisi vastuuseen – tuhoutumalla voi yrittää vielä pelastaa itsensä.
Itsetuhossa on jotain mystillisen kaunista, herkkää, inhimillistä. Suuri harhaluulo ja suuri romahdus!
Näitkö, kuinka historia pelasti itsensä!
Jos pieneen vihreään mieheen pumppaa riittävästi heliumia, se paisuu ja leijuu ilmassa! Sitä voi tönäistä niin se nousee yhä korkeammalle ja puhuu yhä suuremmalle joukolle!
Ei voi rahassa mitata sitä arvoa, joka demokratian puolustamiseen annetaan, paitsi miljardeissa.
Jos pieni vihreä mies ilmestyy näytöllesi puhumaan, nouse seisomaan ja osoita kunnioitusta pienelle vihreälle miehelle. Demokratia eli henkilökultti.
Nyt ovat demokratialta loppumassa miehet, naiset, aseet ja rahat. Miehet ja naiset pakenivat tai kaatuivat; aseet myytiin; rahat tuhlattiin. Kiitos ei ole kirosana. Totalitaarisilla liikkeillä on yleensä paskainen loppu, mutta se kielletään aina loppuun asti. Sen jälkeen siitä ei puhuta.
Totalitaariset liikkeet ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne aina ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne puhuvat näytöille ja näytöt kunnioittavat totalitaarista liikettä käsimerkein ja hurraamalla.
Näytöt synnyttävät totalitaarisia liikkeitä. Liikkeet synnyttävät totalitaarisia näyttöjä. Pitäkää silmänne irti näytöistä, piilottakaa ne peiton alle ja menkää ulkoilmaan, lakatkaa käsimerkkinne ja tunkekaa kätenne syvälle maahan.
Katsokaa – oli aika, jolloin kaikki tiet veivät suuren johtajan luo. Tuon lempeän, oikeudenmukaisen, vääryydet korjaavan ja kaikkien meidän puolesta uhrautuvan johtajan!
Ja katsokaa! Tulee tulee yö, pimeä yö.
Vaalit eivät pelastaneet Eurooppaa. Vaalit peruttiin. Vanhan maailman viimeinen linnake vuotaa verta.
On kuin isi kärsisi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä.
Voi ei, isi lähti nyt mettälle ilman meitä!
Jos lasta täytyy kehottaa aikuistumaan, niin onko lapsella mitään edellytyksiä aikuistua?
Ja meneväthän nämä prosessit aina käsi kädessä: lapsen epäitsenäistyminen on vanhemmalle peruste pitää lapsesta kiinni – toisaalta vanhempien ote on lapselle peruste olla itsenäistymättä.
Kumpikin kärsii tilanteesta, mutta jokapäiväinen oleminen perustelee huomisen jatkumisen entisellään. Sitten päädytään tilanteeseen, että nurkissa lojuu 80-vuotias lapsi, joka on jo niin höppänä, että on väistänyt kokonaan sellaisen elämänvaiheen kuin aikuisuus.
On kuin isi kärsisi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Me emme pysy kärryillä, kuinka monta näitä identiteettejä on ja mikä niistä juuri nyt puhuu.
Pitkä oli se puhe, joka meitä syytti omien arvojemme laiminlyönnistä. Hämmentävä oli se puhe, joka ei yhteiseen whatsapp-ryhmään laittanutkaan liekkiemojeita, emojeita. Ei ollut hyvää fiilistä siinä yhtään.
Naamiot on nyt riisuttu. Naamat ovat vereslihalla. Veren seasta voi nähdä vain oranssit hymyilevät hampaat. Niitä ei ole pesty.
Että maailma ei ollutkaan yhtä isoa perhettä laulamassa käsi kädessä yhteislauluja.
Että ensin petti itä, sitten länsi. Nyt rintamia on kaksi, mutta joukkoja ei ole kumpaankaan. Käy kuten Saksalle on aina käynyt: propagandan siivittämä tappio, hajaannus ja ulkoa sanellut ehdot tulevaan.
Suuret valtiot tunnistavat vain suuria valtioita. Pienet valtiot ja pienten valtioiden epämääräiset liittoumat räksyttävät – mutta mitä sitten?
Jos suuret päättävät lisäpöytäkirjoin jakaa kartan, kartta on sitten jaettu. Ei siinä auta huudella, että ei noin voi tehdä, kun toiset juuri osoittavat, että niin voi tehdä.
Valta on valtaa, voima on voimaa.
Pienen valtio turma on suureen valtioon luottaminen. Mutta pieni ei pienuutensa tähden muuta voi. Niinpä hän luottaa suureen. Ja siitä syntyy historia.
Pieni valtio on aina kertakäyttöinen. Kerran se käytetään, sen verta kuin tarve on. Pienen valtion tähtihetki on käytön hetki, jota seuraa poisheittämisen hetki.
Suuri valtio on ikuinen.
***
Lähdin opiskelemaan arkkitehtuuria, turvallisuusarkkitehtuuria. Haen inspiraatiota muun muassa Alvar Aallon töistä.
Vain suuret sielut kykenevät johonkin niin suureen kuin arkkitehtuuriin: siinä on käytännön hyödyllisyys kyettävä sulavasti yhdistämään esteettiseen nautintoon. Ja maailma, joka on radikalisoinut käytännön, halveksuu kaikkea estetiikkaa – katsokaa ympärillenne.
Suuret sielut ja suuret valtiot kykenevät arkkitehtuuriin ja sotiin. Ja sotien päättämiseen. Ja kaikkeen, mikä niistä seuraa.
Jos ei aseta itseä maailman keskipisteeksi, on alistettu.
Paimen osoitti sauvallaan karjalle suunnan. Karja ryhtyi juoksemaan aidattua häkkiään ympäri. Juoksua riitti ja maa kului jalkojen alta. Pöly täytti ilman, henkeä ahdisti.
Ja nyt – ei ole paimenta, ei sauvaa käskemässä juoksuun. Sauva on laskettu maahan, paimen loikoilee puun alla – ja karja: juoksee kahta kauheammin!
Karjalla ei ole enää johtajaa, pelätään – heistä jokainen on nyt johtaja. Heistä jokainen huutaa juoksunsa ohessa vatsansa kuralle. Pian ovat voimat viedyt, potilas kuolleeksi todettu, mutta sitkein kala sätkii vielä lautasella!
Ja kuinka kävi paimenen, tuon härskin ja ovelan?
***
Suurvallat aloittavat sodat ja päätävät ne omien aikataulujensa mukaisesti.
Vuosisatoihin ei ole ollut suurvaltavapaata sotaa. Eikä sotavapaata suurvaltaa.
Sota on suurvallan velvollisuus ja oikeus. Se on portti suurvaltuuteen mutta vain, jos sodan voittaa.
Olipa kerran uskomus, että pieni valtio voittaisi sodan suurta valtiota vastaan. Siitä tuli kaunis uskomus: vuorotellen sitä käytiin kaunistamassa. Sen luokse vaellettiin kaikkialta, pitkiä matkoja vaikeissa oloissa. Kaikki halusivat nähdä tuo ihmeen, ottaa siitä osansa. Sille lahjoitettiin arvokorjua, suuria herkkuja, muinaisia esineitä. Sen harteille asetettiin toivo.
Sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja huomenna sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja aina seuraavana päivänä uskottiin edellistä kiivaammin, että kohta ja huomenna.
Vastakkainen evidenssi vahvisti oman teorian: näin toimii tosiuskovainen.
MUTTA MISSÄ ON TOTUUS?
Totuus tulee suuren vallan suusta ja ainoa totuus tulee suurimman vallan suusta. Totuudella suuri valta pelastaa itsensä totuudelta, joka saisi sen näyttämään huonossa valossa. Valo ei suuren vallan kohdalla ole koskaan huono, välillä vain himmeä.
Nyt julkilausuttuja totuuksia on kaksi, joista toinen on ainoa. Se ainoa totuus on nyt se, että kaikki on pienen valtion syytä niin kuin aina historiassa on sota sen syy, joka sodan häviää.
Karja on jämähtänyt alkuperäiseen, vanhan katalogin totuuteen: he seisovat yhä pellolla ja odottavat hetkeä, joka on kohta ja huomenna. Voitteko kuvitella, kuinka suuria ja mustia ovat heidän otsikkonsa – kuinka totta on heidän propagandansa.
Heidän toivonsa kukoistaa niin mustana, että moni sekoittaisi sen epätoivoon. Mutta vain vahva, luottavainen ja älykäs sitoo itsensä, rahansa, uskottavuutensa ja kaiken henkisen pääomansa tarinaan, joka tapahtuu kohta ja huomenna.
Sota häämöttää jo niin lähellä, että sitä kannattaa ruveta toteuttamaan. Kohta ja huomenna. Muuten se ei toteudu.
Kolmaskin totuus on, mutta se on pitkä ja epätotta. Kaikki todisteet tullaan pyyhkimään pois.
Nato toimii nerokkaasti kuin kartelli: ensin se manipuloi jäseneksi, sen jälkeen korottaa osallistumismaksua.
Addiktio syntyy vähitellen ja tulee piste, jossa potilas on diagnostisesti määriteltynä koukussa. Siinä tilassa koukkua ei enää irroteta, koska se olisi kivuliasta.
Kuinka onkaan maailma nyt turvallinen kun valtiot yksi toisensa perään panostavat turvallisuuteen.
Näin voi jatkua pitkään, koko sukupolven ajan, viimeiseen ihmiseen asti.
Puolustusmenoja on nostettava. Lukuja, numeroita, prosentteja. Turvallisuuspolitiikan korkea edustaja.
Ja työpaikkoja sinne, mistä kaikki hehkuu!
Että tietty bkt-osuus PROSENTTEINA tuo turvallisuuden tai turvallisuuden tunteen näiden kasvavien uhkien keskellä.
MIKÄ ON OIKEA PROSENTTILUKU?
Kasvata uhka kasvattamalla menoja ja osta niin turvallisuuden tunne aiempaa kalliimmalla.
Nyt on korkea aika viritellä Suur-Suomi-hanketta: laskea ja määritellä alueet, jotka me tarvitsemme ja sitten uhata sotilaallisella voimallamme, jos näitä alueita ei luovuteta hymyssä suin!
Kaatumisuhan alla oleva imperiumi asettelee palasiaan uusiin asentoihin ja valmistelee Suur-Amerikkaa, joka olisi kykenevä yhä dominoimaan tätä palloa.
Eurooppa on tässä yhtälössä katsottu kortti ja huonoksi todettu sellainen. Se jää perifeeriseksi välialueeksi, jolta voidaan anastaa alueita ja jota voidaan marssittaa sotiin.
Tällä kertaa hallitsevassa asemassa olevien miljardöörien liike Yhdysvalloissa on nimensä mukainen: Amerikasta on tehtävä suuri, aiempaa suurempi, koska niin ovat myös vastavoimat aiempaa suurempia.
Kyse on vaihtoehtoisesta toimintatavasta, kun ensisijainen – operaatio Ukraina – näyttäisi jättävän suuren laskun ja aiempaa vahvemman vihollisen. Putin ei kaatunutkaan, Venäjää ei pilkottukaan palasiksi, mutta voittajana Amerikka tästä kuitenkin selviää: Euroopan kokonaisvaltainen liikekannallepano ja pyssyhankinnat ropisevat sotateollisen kompleksin taskuihin. On pidetty huoli, etteivät Eurooppa ja Venäjä muodostaisi yhdessä taloudellista uhkaa lännen ykköselle.
Nyt on aika seuraavien liikkeiden, seuraavien johtajien. Peli kovenee, kun länsi muuttuu villiksi länneksi. Eurooppa ajautuu kaaokseen kahden rintaman sodassaan ja taloudellisessa kurimuksessaan.
Amerikka rakentaa linnakkeen, suuren linnakkeen, ja valmistautuu suureen sotaan. Yhtenäinen länsi suuralueena on kuopattu hanke, joten Amerikan on rakennettava oman brändinsä alle riittävän kokoluokan suuralue.
Ja te nousevat valtiot, BRICS-valtiot, jotka kauniissa idealismissanne rakennatte tasa-arvoista ”moninapaista” maailmaa, tiedoksenne, että napoja on yksi – olkoon se myös meidän alistettujen ja hylättyjen eurooppalaisten mottomme.
Amerikka, me kannustamme teitä vaikka meidät hylkäsittekin.
Hullut päivät ovat nyt käsillä: tarjouksiin on tartuttava kovakouraisesti, muuten jää ilman. Suomellakin olisi nyt historiansa sauma Suur-Suomen rakentamiseen.
Jos tässä jää sivusta seuraajaksi, häviää pelin, jossa ei ole enää edes niitä sääntöjä, joilla aiemmin poseerattiin.
Peli on tässä leirissä jo avattu laivakaappauksella. Alku on lupaava.
Anarkiaan on vastattava anarkialla – kullakin olkoon oikeus määritellä ja riistää itselleen se, mitä selviytyäkseen kokee tarvitsevansa.
”Kansalaiset” eivät kaada valtioita, esittää Peter Turchin.
Lopun aikoja on ennustettu ihmiskunnan historian läpi, tavalla tai toisella. Raamatullista eskatologiaa ei Peter Turchin, venäläis-amerikkalainen kompleksisuustieteilijä, suinkaan tarjoile teoksessaan Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen. Hänen lähestymistapansa yhteiskuntien kehitykseen ja kulkuun pohjaa kompleksisuustieteisiin ja sen johdannaiseen, kliodynamiikkaan. En metodiseen puoleen ota sen enempää kantaa, vaan käännän katseeni siihen, mitä Turchin metodinsa johdattelemana sanoo ja argumentoi.
Teos julkaistiin englanninkielisenä vuonna 2023, ja Juha Pietiläisen suomennos (Terra Cognita) julkaistiin viime vuonna. Kirjassa on vahva ajankohtainen ote, ja se keskittyy tarkastelemaan Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista nykytilaa: sitä, kuinka ja miksi nykyinen poliittinen pirstaloituminen on tapahtunut.
Turchinin teoreettinen tarkastelu yhteiskuntien kehitykseen sopii analysoimaan periaatteessa mitä tahansa yhteiskuntaa. Sen sijaan hänen ajankohtainen käsittelynsä Yhdysvalloista on ymmärrettävä nimenomaan tarkasteluna Yhdysvalloista. Vaikka monia Yhdysvalloissa tapahtuvia kehityskulkuja havaitaan muissakin länsimaissa, myös Suomessa, ei pidä tulkita niin, että se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, koskisi kaikkia läntisiä yhteiskuntia sellaisenaan. Turchin käsitteleekin teoksessaan monia muitakin esimerkkejä kuin Yhdysvaltoja, esimerkiksi Tanskaa ja Itävaltaa, joissa on tehty onnistuneita poliittisia toimia ja estetty samanlainen poliittinen pirstaloituminen.
Syklisyyttä?
Turchinin historiatieteellisessä otteessa on jotain syklisyydestä muistuttavaa, joskin Turchin sanoutuu irti ”syklisestä historiantutkimuksesta”. Hän ei halua häntä tulkittavan deterministisesti – että yhteiskunnat olisivat tuomittuja kulkemaan tietyn elinkaaren ja lopulta kokemaan tuhon. Turchin osoittaa, että yhteiskuntien kulkuun on mahdollista vaikuttaa, mutta että etenkin kahden ilmiön – väestön kurjistumisen ja eliitin ylituotannon – voimistuminen ennustaa yhteiskunnan sisäistä kriisiytymistä. Turchin puolustaa kantaa, että yhteiskuntien tuhoutuminen on ensisijassa seurausta sen sisäisistä ristiriidoista eikä ulkoisista voimista. Sisäisiä ristiriitoja lietsovat väestön kurjistuminen ja kilpailevat eliittien intressiryhmät, jotka egoistisesti tavoittelevat omaa etuaan.
Yksi Turchinin tarkastelun painopiste on se, kuinka demokratiasta kehittyy plutokratia. Tässä yhteydessä tulee mieleen Platonin Valtio, jossa Platon esittää eri valtiomuotojen syklisen kiertokulun: demokratiasta seuraa tyrannia.
Turchin ei ole Platonin jalanjäljissä, vaan osoittaa, että demokratiat ovat itse asiassa kaikkein haavoittuvaisimpia plutokraattien, rahavallan, kaappaukselle. Demokratiat perustuvat pehmeään, ideologiseen vallankäyttöön. Plutokraattien etuna on se, että he voivat haalia valtansa alle ideologisen koneiston osia: mediataloja, ajatuspajoja, sosiaalisia vaikuttajia. Plutokraateilla on Turchinin mukaan ”suunnaton valta ohjata äänestäjien mielipiteitä omien etujensa mukaisiksi”. Nyt tämä on tarkoittanut sitä, että niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisissä maissa puolueet ovat eliittien puolueita, eikä alempien tuloluokkien asiaa aja kunnolla mikään poliittisesti vaikutusvaltainen taho.
Vaurauspumppu ja eliitin ylituotanto
Turchinin kliodynamiikan toinen peruspilari on vaurauden epätasainen jakautuminen ja siitä seuraava väestön yleinen kurjistuminen. Ilmiötä, joka saa aikaan vaurauden siirtymisen väestöltä eliitille, hän kutsuu vaurauspumpuksi. Hän osoittaa, että 1970-luvulta lähtien reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa lakanneet kasvamasta ja jopa laskeneet. Palkkatason pysähtyneisyys on vaikuttanut laajasti väestön hyvinvointiin esimerkiksi laskemalla elinajanodotetta. Samalla viha ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet, mistä osoituksena on hänen mukaansa Donald Trump – tämä on osannut valjastaa ihmisten ja erityisesti valkoisten college-koulutettujen poliittisen tyytymättömyyden oman poliittisen suosionsa kasvattamiseen.
Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen koskee laajasti demokraattisia länsimaita, eikä vain Yhdysvaltoja.
Jälleen Turchin painottaa, että vaurauspumppu ei ole väistämätön seuraus osana jonkinlaista väistämätöntä yhteiskunnan kehityskaarta. Esimerkiksi New Dealiksi kutsuttu uudistusohjelma tukahdutti vaurauspumpun 1930-luvulla ja sai aikaan yhtenäistymisen kauden Yhdysvalloissa.
”Vakaa yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa vaurauspumppu ei pyöri, on epävakaa tasapainotila, jonka ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa ponnistusta kuin polkupyörällä ajaminen”, Turchin kirjoittaa. Tässä on paljon mielleyhtymiä Acemoglun ja Robinsonin toekseen Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). Siinä kaksikko esittää teorian yhteiskunnallisen vapauden dynamiikasta: se on kapea käytävä, joka syntyy kahden vastavoiman – valtion ja kansalaisyhteiskunnan – jatkuvasta taistelusta. Kun toinen kasvattaa kapasiteettiaan, toisen on kasvatettava niin ikään. Perimmäinen teema, joka yhdistää Turchinia ja Acemoglua ja Robinsonia, on yhteiskuntien (tai yhteiskunnan vapauden) dynaaminen luonne: ne eivät ole pysyviä ja vakaita olioita.
Raikasta Turchinin kirjassa on se, että hän ei ajaudu käsittelemään älyllisen laiskasti Trumpia ja Yhdysvaltojen alempien tuloluokkien ihmisiä epäonnistuneina, pahoina – ylipäätään vallitsevan pirstaloitumisen syynä. Ilmiö on huomattavasti moniulotteisempi kuin vain se, että osa yhteiskunnasta on oman surkeutensa nojalla epäonnistunut ja toinen osa onnistunut, tai että on ilmestynyt yhtäkkiä yksi paha diktaattori.
Vaurauden epätasainen jakautuminen ei Turchinin mukaan tarkoita automaattisesti yhteiskunnan pirstaloitumista. Merkittävämpi tekijä on itse asiassa eliitin ylituotannosta seuraava eliitin sisäinen tuolileikki.
Eliitin ylituotantoa tosin ruokkii vaurauspumppu: alemmista luokista pyritään hanakasti kohti ylempiä luokkia. Siinä avaintekijä on korkeakoulututkinto. Hanki tutkinto ja siirry voittajien leiriin, mutta kun yhä laajempi osa väestöstä omaksuu tämän toimintatavan ja koulutusjärjestelmä tuottaa eliittiä yli tosiasiallisen yhteiskunnallisen tarpeen, syntyvät vastaeliitit. Tuoleja ei riitä kaikille, vaan ylituotettu eliitti alkaa kilpailla keskenään. Yhteiskunnallisen vakauden kannalta Turchinin mukaan vaarallisin luokka onkin nimenomaan se turhautunut, eliittiin pyrkivien luokka, joka on syntynyt koulutetun nuorison ylituotannosta. Tässä yhteydessä Marx osoitetaan vääräksi, sillä Turchinin mukaan kurjistunut proletariaatti ei kykene järjestämään onnistunutta vallankumousta, vaan todellisia vallankumouksellisia ovat nimenomaan turhautuneet eliittiin pyrkijät, joilla on riittävä koulutus, etuoikeudet ja verkostot laajojen ihmismassojen yhdistämiseksi. ”’Kansalaiset’ eivät kaada valtioita”.
Turchinin kliodynamiikka huomioi yhteiskuntien kriisiytymisessä paitsi rakenteellis-demografiset tekijät (kuten väestön kurjistuminen ja eliitin ylituotanto) mutta myös ideologiset ja kulttuuriset tekijät, ylipäätään kaikki merkittävimmät historialliset voimat. Yhdysvalloissa sotien jälkeinen ideologinen konsensus on murentunut 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, ja nykyistä ideologista kenttää hallitsevat lukuisat, moninaiset ja radikaalitkin näkemykset. Vallankumousta havitellaan niin äärioikealla kuin -vasemmalla, ja samaan aikaan kun nämä kaksi leiriä ovat tavallaan hyvin lähellä toisiaan, ne ovat myös äärimmäisen kaukana toisistaan.
Varsin yleinen ajattelutapa yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus. Tämä tietyssä mielessä harhakuva on varsin voimakkaasti läsnä myös suomalaisessa poliittisessa puheessa: lisää koulutusta, korkeakoulutettuja, tohtoreita. Koulutuksen autuuteen on uskonut hallitus toisensa perään, ja nyt monella alalla maan lisätään voimakkaasti koulutettavien tohtorien määrää, kun samaan aikaan tohtorikoulutuksen vaatimuksia kevennetään. Moni nuori valmistuu mittavat opintovelat niskassaan varsin prekaariin työmaailmaan, eikä korkeakoulututkinto, oli se kuinka korkea tahansa, välttämättä olekaan yksilölle tie autuuteen. Samaan aikaan alimmissa tuloluokissa lasketaan senttejä ja pohditaan, kannattaako työtä ottaa vastaan, kun käteen jäisi vähemmän kuin tuista. Tuloerot ovat myös Suomessa kasvaneet. Turchinin analyysiin nojaten on mahdollista pohtia myös Suomessa tehdyn politiikan mielekkyyttä: laajan hyvinvoinnin sijaan on panostettu kapeasti tuottamaan lisää eliittiin pyrkijöitä. Nykyinen ”yhteiskunnallinen konsensus” koskee enää asennoitumista ulkoisia ”uhkia” kohtaan, kenties niiden lietsominen on epätoivoinen yritys peittää pinnan alla kyteviä ristiriitoja ja yhteiskunnallista pirstaloitumista.
Plutokratiat: Yhdysvallat ja Ukraina
Turchin väittää, että Yhdysvallat on plutokratia ja että tämä ei ole salaliittoteoria vaan tieteellinen teoria. Plutokratia on valtio, joka on sen talouseliitin hallitsema, mutta hallinta on epäsuoraa ja tapahtuu olemassa olevien demokraattisten instituutioiden välityksellä. Hänen mukaansa salaliittoteorioiden ongelma on se, että ne olettavat yksittäisten, vaikutusvaltaisten ihmisten olevan äärimmäisen taitavia ja että valta tosiasiallisesti olisi muutaman ihmisen tai pienen piirin hallussa. Yhdysvaltain taloudellinen eliitti on verkosto, jolla ei ole keskusjohtoa. Sen yhteenliittävä voima on sosiaalistuminen erilaisissa instituutioissa, kuten korkeakouluissa tai Maailman talousfoorumin tapaamisissa Davosissa.
Turchinin mukaan Yhdysvaltojen demokratian käsittelyssä ongelma on se, että sitä tulkitaan ennakolta päätetyn ideaalin mukaisesti, ei sen mukaisesti, miten järjestelmä tosiasiassa toimii. Yhdysvaltoja ei ohjaa ajatus hallinnon toteutumisesta ihmisiltä ihmisille, vaan Turchin pyrkii kumoamaan kansan tahtoon perustuvan edustuksellisen demokratian myytin hallitsevan luokan teorialla, jonka poliittiset muutokset heijastavat vain talouseliitin mieltymyksiä. Hän tunnistaa tämän näkemyksen epämieluisuuden: se, joka kehtaa kutsua demokratiaa muuksi kuin demokratiaksi, kokee vainoa, saa syytteen vihapuheesta. Toisinajattelijat, joista hän mainitsee esimerkkinä Noam Chomskyn, sysätään syrjään: heidän kirjojaan ei polteta mutta ei heitä myöskään kutsuta puhumaan valtamediaan. Turchin käsittelee myös varsin kiistanalaiseksi luokiteltua toimittajaa Tucker Carlsonia, ei syyllistävästi tai tuomitsevasti vaan selittävällä otteella. Havaitaan, että Carlson on monessa mielessä samoilla jäljillä kuin Turchin, jonka mukaan tosin Carslon omissa näkemyksissään jämähtää ”kulttuurisiin kysymyksiin” ja sivuuttaa pirstaloitumisen keskeisimmän ajurin, eliittien ylituotannon.
Yhdysvaltojen plutokratian ydin on suuryhtiöiden yhteisö, jolla on valtava poliittinen voima muun muassa lobbauksen myötä. Tähän yhteisöön kuuluvat esimerkiksi sotateollinen ja lääketieteellinen kompleksi, Piilaakso ja opetusteollinen kompleksi. Mekanismeja hallitsemiseen on monia, kuten ideologisen perusinfrastruktuurin eli joukkoviestimien omistaminen. Pyöröoviefektin myötä hallinnollinen ja taloudellinen valta ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, mutta taloudellinen on niistä hallitsevassa asemassa.
Kenties nykyistä maailmanpoliittista tilannetta ja ennen muuta Ukrainassa käytävää sotaa voi osaltaan selittää se, että Ukraina on Turchinin mukaan Yhdysvaltojen tapaan plutokratia ja että näiden kahden maan yhteys on ollut varsin tiivis. Esimerkiksi vetraanidiplomaatti Victoria Nuland oli monien muiden yhdysvaltalaisten ”prokonsulien” ohella saanut otteen ukrainalaisista plutokraateista vuoteen 2014 mennessä, ja tuona vuonna tapahtuneen vallankumouksen myötä kyseiset tahot olivat järjestelemässä Ukrainan hallintoa. Ukraina on kilpailevien eliittien valtio, joka on siksi ollut herkkä ulkoisille vaikutuksille. Turchin näkee nyt sotaa käyvälle Ukrainalle kaksi polkua: tuhoutua valtiona tai ajautua militokratiaksi. Joka tapauksessa Ukrainan plutokratia on mennyttä.
Ukraina, demokratiaksi luokiteltu valtio, on pärjännyt monella mittarilla viime vuosikymmeninä heikommin kuin autoritaarinen Valko-Venäjä. Turchinin johtopäätös tästä ristiriidasta ei ole se, että demokratia olisi huonompi valtiomuoto vaan että ”kaikkia maita, jotka täyttävät demokratian ulkoiset tunnusmerkit, ei johdeta väestönsä laajojen yhteiskunnallisten kerrosten hyväksi”.
Kompleksisuustiede ja yhteiskunnalliset voimat
Ihmisten yhteiskunnat ovat kompleksisia dynaamisia järjestelmiä, Turchin kirjoittaa. Hän kehuu kompleksisuustieteen toimivan, mikä on voitu osoittaa esimerkiksi ekosysteemien kaltaisissa biologisissa järjestelmissä. Jonkinlainen biologinen tai epidemiologinen ote Turchinin yhteiskunta-analyysissa kuuluu. Ajatukset ”tarttuvat” kuin virukset: naiivit eivät ole saaneet tartuntaa mutta ovat alttiita, altistuneet ovat radikalisoituneita ja maltilliset taas parantuneita.
Turchin kritisoi henkilökeskeistä historiankirjoitusta ja tulkintaa siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse on hänen mukaansa vinoumasta: ihmiset näkevät herkästi toimijuutta kaikissa tapahtumissa. Esimerkkinä on salaliittoteoria, jonka mukaan Trumpin nousu presidentiksi 2016 johtui Venäjän sotkeutumisesta Yhdysvaltain vaaleihin. Monia merkittäviä tapahtumia ajavat ennemmin Turchinin termein ”persoonattomat yhteiskunnalliset voimat”. Lukuisten, paikoin myös kuvitteellisten, esimerkkien kautta Turchin kuitenkin onnistuu liittämään ”tavallisen” ihmisen osaksi näitä persoonattomia voimia: niiden alaisiksi ja toisaalta niiden rakentajiksi. Näin teos ei ajaudu täysin irralleen ihmisistä ja heidän toimistaan.
Kompleksisuutieteellinen ote yhteiskuntien, erityisesti Yhdysvaltojen, analysoinnissa on ensipuremalta varsin selitysvoimainen. Se ei ajaudu moralisointiin tai elitismiin, jotka usein Yhdysvaltojen ja laajemminkin länsimaisten demokratioiden tilaa analysoitaessa puskevat esiin. Toisaalta se ei sorru ”salaliittoteoretisointiin”, vaikkakin monet ilmiöt ja aiheet ovat sellaisia, jotka monissa ”salaliittoteorioissa” ilmenevät. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ne ”teoriat” olisivat täysin väärässä tai niiden käsittelemät ilmiöt irrelevantteja – enemmänkin ongelma on, Turchininkin mainitsema, naiivi usko muutamien tahojen ylivertaisiin kykyihin hallita yhteiskuntia.
Turchin muutti Yhdysvaltoihin parikymppisenä. Hän kokee sen antavan etua vallitsevan eripuran ymmärtämiselle maassa. Ulkopuolisena hän on pyrkii ja ainakin teoriassa voi irtautua eripuran maailmasta. Pyrkimys ei ole helppo, vaikka olisikin ulkopuolinen: teoksesta – kuten monesta muustakin toki – voi varmasti poimia yksittäisiä palasia, jotka on mahdollista valjastaa ideologisten leirien palvelukseen.
Kokonaisuutena Turchin onnistuu analysoimaan niin Yhdysvaltojen kuin laajemminkin länsimaisten yhteiskuntien – ja ylipäätään yhteiskuntien – sisäistä dynamiikkaa.
Turchin, P. (2024). Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (suom. Pietiläinen, J.). Terra Cognita
