Eurooppa, itsesäilytys ja ikuisen sodan aika

Tuleva sota on jatkuvan ahdistuksen, pelon sekä taloudellisen, henkisen ja älyllisen kurjistamisen tila.

1.
Kerran aina toisinaan, silloin tällöin mutta kuitenkin riittävän usein ja ennen kaikkea tasaisesti kuin kellonlyömällä tietyin väliajoin ajautuu Eurooppa, Puutarha, sen kaltaisen hulluuden piiriin, että muu maailma katsoo ensin nauraen, pian huolestuneena ja lopulta kauhulla.

Naurunremakkaa on riittänyt jo vuosikausia, mutta nyt näyttäisi siltä, että naurun sekaan on ujuttautumassa sopiva sekoitus huolestumisen tuottamaa ahdistusta ja pelon liikuttamia kyyneleitä. Juna kulkee vauhtia, jota on vaikea pysäyttää. Kytkin vedettiin ääriasentoon, liian äkkipikaisesti, se jäi siihen jumiin ja nyt neuvotellaan siitä, kuinka tästä tilanteesta voidaan hyötyä, itse kukin.

Ei voi mitään: nyt yksinkertaisesti tarjoillaan niin mieletön määrä mahdollisuuksia Puutarhan yhdentämiseen, ettei niihin voi olla tarttumatta. Lopulta tämä kaikki käy meidän kaikkien hyväksi, siis eliitin korttitalon.

2.
Hyvää huomenta Puutarha! Joko kukat siellä kukkivat vai pommittivatko venäläiset jo nekin? Vai kenties tuhosiko Kremlin propaganda kukkanne jatkuvilla, ilkeillä valheillaan ja disinformaatiollaan? Sai kukat nuukahtamaan, pilasi niiden demokratiaa ja vapautta huokuneen fiiliksen? Eivät eurooppalaiset kukatkaan sellaista kestä – kuinka niitä voitaisiin suojella?

Joko Puutarhan inflaatio on taltutettu painamalla lisää rahaa ja energiakriisi ratkaistu räjäyttämällä kaasuputkia?

Ja näettekö, kuinka koko muu maailma katsoo teitä ylöspäin? – Ihailee tuota väreistä valtoimenaan purskahtelevaa kasvien, puiden, pensaiden ja köynnösten suloista iloa ja harmoniaa. Niistä kasvaa vuosisatojen ja -tuhansien perinne, traditio, jonka makuun Puutarhan kasvattamat hedelmät syöjänsä nukuttavat. Tuosta tilasta, kerran siihen päästyään, ei eurooppalainen ihminen osaa irtautua, eikä edes haluaisi.

Alistettunakin eurooppalainen ihminen joka aamu kävelee Puutarhaansa, kastelee nuutuneet kukat, katsoo luomustaan, kuvittelee kuinka se kukoistaa kuin menneinä vuosisatoina. 

Viidakko, se siintää tuolla horisontissa – ehkä sielläkin joskus Puutarha.

3.
Pari kertaa oli Puutarha tuhonnut itsensä maailmansodilla, siis ennen muuta sisäisillä sodilla. Moni piti sitä järjettömänä toimintana, mutta niin kuitenkin tehtiin, koska ei muutakaan voitu.

Rauhanprojekti, Euroopan unioni, lupasi taata rauhan. Tuo tavoite oli kaunis propagandalause, koska alusta asti, kuten kaikissa poliittisissa utopioissa, tavoite on ollut vallan keskittäminen. 

Sitä tavoitetta ei koskaan osata taikka uskalleta sanoa ääneen. Sitä ei kannata sanoa ääneen.

Mielentila alussa on aina vilpitön.

4.
Eurooppalaisen eliitin – ja nimenomaan eliitin, kansa on tässä nauttimassa maisemista, istuu kiltisti käskystä junan kyydissä, juo ravintolavaunussa olutta – kiertokulku noudattaa eräänlaista kaavaa. Se on syklistä toimintaa, joka kumoaa väitteen edistyksestä ja kehityksestä ja vahvistaa väitteen Puutarhan ikuisesta, pysyvästä olemuksesta.

Kiertokulussa on kolme päävaihetta seuraavassa järjestyksessö: sota, rauha, sotaan valmistautuminen. Nämä seuraavat toisiaan niin vastustamattoman deterministisesti, että rohkeimmat saattavat tulla siihen johtopäätökseen, että näitä voimia ei ohjaile ihminen vaan jokin korkeampi taho.

Sodasta kaikki on alkava. Riittävän pitkään kun sellaista toimintaa on harjoitettu, on tultava johtopäätökseen, että sellainen toiminta ei ole pidemmän päälle mielekästä.

Tehdään rauha, sen määrää voittaja. 

Rauhan aikana muistetaan, kuinka ikävää on sota. Sotaa ei haluta. Vaalitaan rauhaa. Rauha on hyvä.

Sitten sukupolvet, jotka ovat nähneet vain rauhaa, pääsevät valtaan. Kollektiivinen, sukupolvinen muistijälki on hävinnyt. Sota muistuttaa romanttisesti itsestään viihdeteollisuudessa. Sieltä katsotaan, millaista se oli.

Se oli hirveää.

Samaan aikaan rauhan sukupolvet alkavat ihastelemaan uutta aseteknologiaa. Se on hienoa, uutta, modernia. Fiilistellään sotaharjoituksia. Ne ovat mahtipontisia.

Palataan kohtaan yksi. 

Ja lopulta viihdeteollisuus saa uutta raakamateriaalia.

5.
Sota ja rauha ovat olleet alusta asti Euroopan yhdentymisprojektille välineitä, työkaluja. Päämäärä on ollut aivan muualla: sulloa saman jaetun kapitalistis-korporatiivisen järjestelmän piiriin koko maanosa Venäjän rajoille asti, välittämättä demokratiasta, siis demokraattisesti.

Projekti on alusta asti ollut mielipuolisella tavalla irronnut minkäänlaisesta todellisuudentajusta. Todellisuus on olemassa, vaikka moni sen kiistää.

Sullominen palvelee yhdenmukaistamista, standardisoimista, mikä taas palvelee poliittisen ja korporatiivisen eliitin valtapyrkimyksiä. Näin näissä projekteissa aina käy, siksi politiikka on luonteeltaan vaarallista ja petollista. 

Ja maailma, ikuinen.

6.
Rauha työkaluna ei ole ollut tehokas aikoihin. Kyse on kylmästä opportunismista. On tartuttava niihin aseisiin, mitä eteen sattuu.

Keväästä 2022 lähtien edessä on ollut kaiken aikaa opportunistinen työkalu, jota on kuitenkin kaksi vuotta käytetty hyvin vaillinaisesti. Vasta pelko Yhdysvaltojen vetäytymisestä Puutarhan hoidosta on saanut puutarhurit kiihkeän opportunismin valtaan.

Mehän voisimme ottaa tämän Washingtonin aikaansaaman sotkun jatkossa täysin harteillemme. Sodasta voitaisiin tehdä ikuinen rauhanprojekti!

7.
Puutarhaa on revitty suuntaan jos toiseenkin 2000-luvulla. Sitä pakkovallalla integroidaan sisäisesti samaan aikaan kun se laajentumisen myötä on monimuotoistunut ja pirstaloitunut. Pakkomielteinen geopoliittinen valloitusprojekti haluaa mukaansa kaiken ja samaan aikaan olla yhtenäinen liittovaltio ja vaalia demokratiaa, rauhaa, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia, eläinoikeuksia ja muita hyviä asioita, joita ei tule kiistää. 

Kapinallisia kytee, he ovat demokratian vastaisia voimia, siksi pahoja.

Kenties putinisteja.

Puutarhan taloudelliset, poliittiset, demokraattiset pylväät murenevat silmissä. Simuloitu keskuspankkitalous on pysynyt tekohengitettynä jatkuvien kriisien ja morfiiniannosten myötä. 

Itse luotu inflaatio tarkoittaa varallisuuden siirtoa kuluttajilta taloudelliselle eliitille. Loputon rahan painaminen ja yhteinäistyvä unionin velka ovat luomassa Leviathania, jonka ainoa jäljellä oleva tarkoitus on itsesäilytys.

8.
Sota on uusi morfiini. Se on pakko, välttämättömyys. Sodan opportunismi voi jälleen pitää Euroopan jaloillaan, ja mitä pidempään sota jatkuisi, sen parempi.

Sota voi mahdollistaa niin paljon. Kuin orwellilaisessa maailmassa, sitä tarvitaan oman suuralueen sisäisen propagandan välineenä. 

Ollaan pisteessä, jossa vain ulkoinen uhka tarjoaa riittävän voimakkaan annoksen sisäisiin ongelmiin. Sota on ihan todella: rauhaa.

Sota voisi tehdä unionista yhtenäisemmän, siis totalitaarisemman, kuin koskaan aiemmin. Yhteinen velka, sotabondit (ei kyse uudesta elokuvasta) ja unionin verotusoikeus vankistaisivat keskitetyn keskuspankkitalouden otetta kansalaisistaan.

Omaan aseteollisuuteen satsaaminen isoilla rahasummilla loisi itsestään rullaavan, amerikantyylisen rahankierrätyskoneen poliittis-kapitalistiselle eliitille. Tavoite on: ikuinen sota, ikuinen kone.

Sota mahdollistaisi ennennäkemättömällä tavalla sisäisen demokratian vahvistamisen. Siis vallan keskittämisen komissiolle, kiristyvän internet-sensuurin ja ajatusrikosten kirjaamisen unionin lakeihin. Petturit, sisäisen rauhan horjuttajat, voitaisiin sulkea vankiloihin.

Samaan aikaan järjestettäisiin vaaleja ja mainostettaisiin omille kansalaisille omaa demokratiaa, sen erinomaisuutta.

9.
Rauhan aika on ohi, sodan aika on käsillä. Sota on ennen muuta simulaatio- ja propagandasota. Sen tuottaa informaatio.

Se on jatkuvan ahdistuksen, pelon sekä taloudellisen, henkisen ja älyllisen kurjistamisen tila, jossa uusia vaatimuksia hyväksytään edellisten nojalla itsestäänselvällä tavalla, koska on käynnissä totaalinen sota, joka vaatii poikkeuksellisia toimia.

Kun poliittinen järjestelmä elää poikkeuksellisista toimista toisiin poikkeuksellisiin toimiin, ei pidä väheksyä sitä, kuinka pitkälle se on valmis poikkeuksellisissa toimissa menemään.

Hulluutta seuraa itsetuho.

10.
Mitään syitä sodille ei todellisuudessa ole. On vain sisäisiä tuhoutumiskulkuja, joita pyritään hallitsemaan ulkoisella toiminnalla. Sodalla. 

Sodan ulkoiset ”syyt” seuraavat niistä.

Putin, naiivi hölmö, uskoi ihan tosissaan lopettavansa erikoisoperaatiollaan kymmenen vuotta Ukrainassa jatkuneen sodan. Ei tiennyt minkälaisen hulluuden ja itsetuhoisuuden kanssa tässä ollaan tekemisissä.

Putinille sodassa on kyse valtapelistä ja moninapaisen maailmanjärjestyksen alkunäytöksestä, Euroopalle brutaalista itsesäilytyksestä. Ja koska jälkimmäinen on vieteistä voimakkain, se saa yliotteen.

Ikuinen sota asettuu luontevasti ikuisten kriisien ja päättymättömän poikkeustilan jatkumoon.

Ei-poliittiset lakot on sallittava

Kilpailukyky on kaikki, ainoa. Vain toimeenpanovallan diktatuuri voi tässä maailmassa toimia ja onnistua.

Kielletään kaikki. Etenkin poliittiset lakot, siis lakot.

Koska niillä uhkaa olla sellaista poliittista vaikutusta mitä ei niille voida suoda.

Koska demokratiassa ainoa poliittista valtaa käyttävä taho saa olla lain toimeenpanovalta, siis laillinen väkivaltakoneisto. 

Siis hallitus, joka päättää luottaako se eduskuntaan, kansanedustajiin, kansalaisiin, kansalaisyhteiskuntaan, ihmisiin, ihmisyyteen, Jumalaan.

Yleensä ei luota. 

Oikeuksia, lakko-oikeuksia, ihmisoikeuksia, oikeutta ajatteluun, oikeutta politiikkaan, oikeutta hulluuteen, on rajattava. Kilpailukyvyn nimissä.

Kilpailukyky on kaikki, ainoa. Vain toimeenpanovallan diktatuuri voi tässä maailmassa toimia ja onnistua.

Perustuslain mukaan valtaa maassa käyttää kansa. Se tarkoittaisi sitä että kansalla ja kansalaisyhteiskunnalla olisi oikeus ja kyvykkyys määritellä, milloin lakoille on aihetta, milloin ei.

Jos tämä päätösvalta siirretään väkivaltakoneistolle, demokratiaksi järjestelmää ei pitäisi kutsua. Jos päätetään, että kansa ja kansalaisyhteiskunta ovat liian tyhmiä, tietämättömiä ja itsekkäitä määrittelemään, demokratiaksi järjestelmää ei pitäisi kutsua.

Siksi sitä kutsutaan.

Kun kerran poliittiset lakot olisi määrä kieltää, kysymys kuuluu, minkälaisia lakkoja voidaan sallia.

Poliittinen lakko on tautologia.

”Ei-poliittinen lakko” sen sijaan kontradiktio. Koska lakko pyrkii vaikuttamaan ja on siksi olemuksellisesti poliittinen luonteeltaan. 

Vain ”ei-poliittiset lakot” eli mehukerhot voidaan sallia. Ne on järjestettävä työajan ulkopuolella, niissä ei saa puhua hallituksesta ja niissä on kuunneltava Abbaa.

Informaatio eli simulaatio

Oikosulku siintää, mutta ei länneltä ole vielä viimeisiä temppuja nähty.

Länsi on voittanut!

Ukraina on voittanut!

Todellisuus on simulaatio!
Venäjältä loppuivat aseet, ammukset,
sotilaat, usko, toivo, rakkaus
välittömästi, kun käynnistyi invaasio. 

Länsi ja Ukraina voittivat jo ennen kuin koko sota alkoi, koska Putin ei valloittanutkaan koko Eurooppaa.

Ukraina oli ja on suvereeni, itsenäinen valtio! Katsokaa, kuinka hellyttävän viaton ja demokraattinen on sen ilme. Kuinka voitte olla antamatta sille lisää aseita?

Länsi ja Ukraina voittivat jo vuonna 2004. Ne voittivat 2014. Ne voittivat 2022. Ja ne voittavat 2024!

Presidenttien näytösluonteinen maailmankiertue on jälleen liikkeellä, osta lippusi nyt!

Simulaatio ei viittaa todelliseen, kuin nimellisesti, hakee siitä inspiraatiota. Simulaatiota ei voi päihittää. 

Simulaatio tarkoittaa informaatiosta rakentuvaa ontologista tasoa, joka on irti tapahtumisesta mutta silti todellinen. 

Siis sellaiseksi kuviteltavissa, informaation avulla, eli todellinen. Simulaatio ei valehtele, se valikoi.

Simulaatiota voi ohjata, hallita ja kontrolloida. Sen kanssa on oltava tarkkana.

Liiaksi simulaatio ei voi tapahtumisesta irrota, muuten se kokee oikosulun.

Kun tapahtumisessa ilmenee muutoksia, on simulaation seurattava tarkasti. Sitä on käännettävä uusiin asentoihin.

Putin valitsi väärin, valitsi tapahtumisen, mutta oikein hän ei olisi voinut valita. Länsi elää simulaatiossa, ikuisesti siihen kytkettynä, kuin näyttelijät, joiden maski on liimaantunut kasvoihin, se kulkee kohtauksesta seuraavaan, lausuu vuorosanansa, uhkuu ja puhkuu, vetäytyy sitten luolaansa ja teurastaa kokonaisen valtion.

Simulaation ohjaksiin Putin ei koskaan yllä. Väärään suuntaan juoksevat pääomavirrat.

Voitto ei merkitse, jos se ei tapahdu simulaatiossa.

Simulaatio on ainoa oleva, merkittävä oleva. Siksi Putin hävisi eikä voita.

Kilpailukykyeläimet, tuhat uutta

Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Globaalin pääoman varareservaatti, konkurssiaallon kourissa rypevä, idänkaupan ja -suhteet tyystin lopettanut, traumatisoitunut, militarisoitunut, itsetunto-ongelmista kärsivä, liian monta rakennemuutosta liian nopeasti kokenut, liian monta kertaa hulluuden esiintymismuotoa liian nopeasti muuttanut valtio, kansakunta – siis Suomi – on nyt pääomakilpailukykyhallituksensa johdolla päättänyt parantaa maan kilpailukykyä.

Hallitusta ei tule palkita innovatiivisuudesta vaan alistumisesta. Siitä ei tule palkita.

Kilpailukyvyn parantaminen – liukas, mitääntarkoittamaton käsitemato – on nykyään ainoa tehtävä, joka hallituksille voidaan myöntää. Siinä paikataan laivaa aina kerrallaan yhdestä kohdasta.

Ja katso! – Laiva on puolillaan vettä! – Ja se kelluu!

Korporaatiot ovat alistaneet valtiot nöyriksi, kuuliaisiksi yrittäjiksi, joiden toimeksi on määrätty uudenlaisen, ravinteikkaamman perusravinnon tuottaminen korporaatioille. Sen on oltava luomua, mielellään ilmastoneutraalia ja suolistolle hyväksi.

Parempi ravinto auttaa korporaatioita hallitsemaan maailmaa, yhä kokonaisvaltaisemmin, tehokkaammin ja huomaamattomammin. Naamioimaan sen ”kehitykseksi”, ”tieteellisiksi läpimurroiksi”, jotka pelastavat ihmiskunnan varmalta tuholta.

Maan pääomakilpailukykyhallitus on vastannut tähän haasteeseen: Suomeen tuhat uutta kilpailukykyeläintä!

Näin on tiede valtionuskonto, myös valtion uskonto. Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Siksi on kuunneltava korporaatioita.

Lisää koulutusta, nopeammin, enemmän tohtoreita, nopeammin! Kyse on tuotannosta ja tuotannon lait vaativat: tuotannon on tehostuttava. Näin sanoo tehtaan johtaja.

Tiede – yhtä kuin tutkimus- kehitys- ja innovaatiotoimintaa. Etenkin kahta jälkimmäistä. Ensimmäinen on niille alisteinen: tutkimus vailla innovaatioita – ja nimenomaan pääomaa palvelevia innovaatioita – on luokiteltu hyödyttömäksi, pahimmillaan jopa vaaralliseksi.

Sellainen voisi kasvattaa ihmistä, auttaa näkemään tämän kaiken yläpuolelle.

Mutta miksi olisi sellainen itsetuhoisuus mielekästä, kun tiede vallitsevassa järjestelyssämme voi tuottaa todellisuuden, onnellisen tietoisuuden, teknologian, leivän ja sirkushuvin?

Parhaimmillaan jopa: tarkoituksen, merkityksen.

Siis pahimmillaan.

Keskushallinto ja vaalit

Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

1.
Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

Demokratia on määrätty tapahtumaan keskushallinnon alaisuudessa. Siinä tilassa on mahdollista järjestää vaaleja, joita voidaan kutsua vapaiksi.

Vapaus seuraa, kun todellisuuden rajoista on ensin päätetty. Missä, miten ja milloin päätökset tehdään, siitä ei tiedetä, ei puhuta.

Mutta päätöksiä valvoo – keskushallinto. Siitä ei tiedetä, ei puhuta. 

2.
Uusi maailmanjärjestys on suuralueiden aikaa. Ne ovat poliittisesti ja maantieteellisesti liian moninaisia, abstrakteja kokonaisuuksia demokratialle.

Suuralueiden aika tarkoittaa teknokraattista keskushallintoa ja riittävän innovatiivista uuskieltä. Siksi meillä on yhä demokratia.

Suuralueiden maailmassa näkymätön keskushallinto seuraa välttämättä vallitsevista olosuhdetekijöistä. Peli pakottaa mukautumaan, sopeutumaan.

Uuskieltä opetetaan – yliopistoissa, televisiossa. Siitä ei tiedetä.

3.
Uuskielen innovatiivisuuden aste kulkee suorassa kausaalisuhteessa hallinnollisen sopeutustarpeen voimakkuuden kanssa. Sitä on ilmennyt.

Oman suuralueemme ja sen keskushallinnon pulmaksi koituu välitila. Siinä entinen lipuu yhä kauemmaksi ja uusi tavoittamattomaksi. 

Sisäisen eheyden nimissä sotatila ilmenee jatkuvana, pysyvänä asiaintilana. Pysyvä sotatila tapahtuu rauhan nimissä, itsepuolustuksen nimissä.

Että vihollinen on kuin me – yhtä ja samaa. Siitä ei puhuta.

Äänestämisestä

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden.

Äänestäminen tarkoittaa eräänlaista joukkokäyttäytymistä, joka tekee ajattelusta ja demokratiasta loogisia mahdottomuuksia.

Äänestäminen lukitsee ihmisen. Äänestäminen muuttaa demokratian ostotapahtumaksi, ihmiset fanaatikoiksi.

Osa äänestäjistä osoittautuu brändiuskovaisiksi.

Kun demokratialla ei ole muuta tarjottavaa, ihmiset huumaantuvat äänestämisestä. Siihen sidotaan oma persoona, mieli, todellisuus. Se saa aikaan tunteen kuin kansanvalta toteutuisi.

Ja toteutuuhan se!

Kun mitään eroja ei ole, demokratia vaipuu gallup- ja numeropeliksi. Katsojalle se ilmenee penkkiurheiluna, jossa hän voi kuitenkin kokea olevansa yksi pelin pelaajista. Kuin hänellä olisi vaikutusta pelin lopputulokseen.

Ja onhan hänellä!

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden. Se alentaa ihmisen passiiviseksi sirkushuvien vastaanottajaksi.

Ja vaaleissa kaikki ovat voittajia!

Mutta pian peli päättyy, huomenna on työpäivä, on hankittava toimeentuloa. 

Mika Aaltola ja sotapäällikkövaalit

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija.

Kaksi vuotta sitten Mika korvasi edellisen Mikan puhuvana päänä telkkarissa. Tapahtui systemaattinen paradigman muutos: vanha Mika oli kulutettu loppuun, vanhasta psykoosista olivat patterit loppuneet.

Vanhan Mikan hyvinvoinnista kukaan ei nyt tiedä.

Uudella psykoosilla riittää yhä virtaa.

Kuuleman mukaan uusi Mika istui aluksi useita kuukausia samassa studion penkissä, poistumatta siitä. Lähetysten välissä hänelle ainoastaan syötettiin lihapullia ja hänen niskansa asentoa korjattiin.

Ihmisiä, joiden pää taipuu taaksepäin kuin Mikalla, on syytä pelätä.

Koska lineaaritelevisiota kuluttava väestönosa ei moneen kuukauteen nähnyt muuta kuin uutta Mikaa, joka oli edellistä kuitenkin paljon komeampi, rohkeampi ja ryhdikkäämpi, Mikasta tuli nopeasti hyvin suosittu. Keski-ikäiset naiset alkoivat kilpaa kehua virtuaalimaailmassa, kun Mika paljasteli yläkroppaansa Instagram-kuvissaan.

Mika jakeli innokkaasti kuvia myös pojastaan. Pojan nimi on Geo. Mika on geopolitiikan tutkija ja asiantuntija.

Minkäs vuoksi niitä lapsia nyt ylipäätään hommataankaan?

***

Liki jo uuden sotapäällikön asemaan Mikan nostanut korporaatiomedia alkoi itse kysellä, tuleeko Mikasta uusi sotapäällikköehdokas tämän vuoden sotapäällikkövaaleihin. Ei tarkoitti kyllä.

Virtuaalimaailman lumo – se vääristää mittasuhteet ja ajaa ihmisen hölmöksi. Mutta se on kuulkaa demokratiaa se, että ihminen voi vaikkapa tutkijataustasta, ilman poliittista pääomaa, lähteä sotapäällikkövaaleihin!

Demokratia näytti voimansa: 1,5%. Kliiniset, siistityt, huolitellut poliittiset broilerit tulivat ja veivät voiton. Vaalien sketsihahmokisassa menestys olisi ollut parempaa, mutta kyllä siinäkin ainakin yksi oli Mikaa edellä.

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija. Poliittista uskottavuutta ei ollut edes alkuun, mutta siitä ei puhuta.

”Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla mennä yhdestä asiasta toiseen, eli palata tutkijaksi”, Mika aprikoi. Juuri tällaista demokraattista ihmistä olisi Platon halveksinut, syvästi.

Mutta mitä Mikalla oli tälle demokratiallemme tarjottavana?

Ahtaan voimapoliittisen todellisuuden elinkautisvanki Mika totesi lentävän virkkeen sotapäällikkövaalitentissä: ”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.”

Virkettä on mahdollista tulkita monella tavalla. Tärkein tulkinta on se, että tutkijana ja poliitikkona Mika tuli lyöneeksi uudet noteeraukset politiikan perimmäisestä uskonnollisesta luonteesta.

”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.” Tästä meidän on jokaisen pidettävä huoli: on oltava yhtenäinen, yhtämielinen, siis demokraattinen. Tarvitaan lisää pyssyjä, niitä tarvitaan.

Sitten paha pysyy poissa.

***

Kello on käynyt, kaksi vuotta on pian täynnä. Mikan elinikä on kaksi vuotta.

Kuka on uusi Mika?

Tätä he kutsuvat demokratiaksi

Kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui? Arvioi asteikolla 1–5.

Vallitsevaa poliittista järjestelmää on tarpeen kutsua demokratiaksi riittävän usein, muistuttaa siitä. Muutoin ihmiset saattaisivat asian unohtaa.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

He ensiksi päättävät, mistä asioista on päätettävä. He laativat päätettävien päätösten sisällöt ja lopputulemat sekä määrittävät toimeenpanoprotokollan. Näin asiat muuttuvat vähitellen olevaisiksi. Sen jälkeen kysytään kansalta gallupeissa päätösten suosiosta. Päätöksillä on suosiota. 

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Siinä vaiheessa, kun päätöksiä asioista ei ole vielä tehty, asioista vaietaan. On oltava hiljaa, jotta haluttu lopputulema saadaan varmasti aikaan, vailla vastustusta. Asioista voidaan alkaa puhua kriittisesti, kunhan päätökset on tehty, lopullisesti. Silloin voidaan hetki ihmetellä, kuinka asia tapahtui ilman keskustelua. Sekin ihmettely on lopetettava, jotta se ei ylly.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Vallitsevassa demokratiassa he ovat todenneet, että demokratia on uhka demokratialle. Toimia voidaan perustella näin, vastaan ei voi sanoa.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

He, jotka päätökset tekevät, tekevät ne reippaasti, kättelevät oikeita ihmisiä, juovat kahvia oikeissa pöydissä – samppanjaakin kehuvat! – ja varmistuvat siitä, että päätökset sopivat näihin pöytiin, ettei kukaan vain loukkaantuisi, ettei päätöksentekijöitä sysättäisi näistä pöydistä sivuun. Sitähän ihminen kaikkein eniten pelkää, että lauma hylkää. 

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Kun kahvit on juotu, pöydässä verkostoiduttu ja oikeat päätökset tehty, päätöksentekijälle avautuu uusia ovia, parempia ovia, joissa voi paremmalla palkalla olla tekemättä enää yhtään sellaista päätöstä, josta kansa saattaisi olla tietoinen. Kun näin tilivelvollisuus käännetään yltympäri, päätöksentekijää odottaa paratiisi, supervoittajien leiri.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

***

Hallintokoneisto mainostaa, brändää itseään, kuin korporaatio. Se valloittaa teiden reunukset, bussipysäkit, virtuaalimaailman. Mainostaminen tarkoittaa tietoista manipulaation harjoittamista. Se on toimintaa, jossa on vaikuttaja ja vaikutettu, siis manipuloija ja manipuloitu. Toiminnan tavoitteena on luoda tarve, myydä, yleensä sellaista, mitä kohde ei tarvitsisi.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Hallintokoneisto rakentelee asiakkailleen pikkunäppäriä palveluita, joiden avulla asiakkaat voivat toisinaan kokea olevansa tärkeä osa tätä vallitsevaa demokratiaamme. Kuluttaja-asiakasyksilö siis osallistuu demokratiaan vastaamalla samalla tavalla kuin mihin tahansa kuluttaja-asiakkaille suunnattuun Webropol-kyselyyn: kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui, arvioi asteikolla 1–5. Vastanneiden kesken arvotaan leffalippuja. Kiitos vastaamisesta!

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Hallintokoneisto itse tuottaa, tehtaantakuulla, ne ihmiset, poliitikot, joiden äänestäminen voidaan yleisölle sallia ja joiden äänestämistä saatetaan peräti suositella. Tuotantolinja on automatisoitu, standardisoitu, niin, että lopputuotteet ovat ennalta tiedettäviä. Tavoitteena on saada aikaan pienten erojen politiikkaa. Tavoite toteutuu. Muotti on sama mutta tarvittaessa muokattavissa. Tuotantolinjaston ulkopuolisista vaietaan tai heidän äänestämistä ei suositella.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Tehtaassa tuotetut poliitikot ovat nelikenttään sijoitettuja pisteitä. Nelikenttä on sama vuodesta toiseen, kaikkialla. Nelikentässä on mielekästä arvioida pisteitä ja niiden välisiä etäisyyksiä. Ostajaksi, kiltiksi ja tottelevaiseksi, koulutettu äänestäjä istutetaan sitten vaali toisensa perään näyttöpäätteen ääreen pelaamaan peliä nimeltä vaalikone. Siinä on koko demokratia puserrettu pariinkymmeneen kysymykseen – eikö olekin mahtava innovaatio? Vaalikoneen avulla ostaja voi vaivattomasti etsiä oikean, oikeilla ominaisuuksilla varustetun tuotteen. Ostaja ei joudu käyttämään liiaksi aikaa tähän demokratiaan. Ja mikä parasta: vaalikoneet tuottavat dataa, prosentteja, tuloksia, varmuutta – ja sen saman nelikentän.

Tätä he kutsuvat demokratiaksi.

Gallupit kertovat viikkoja ennen vaaleja vaalien tuloksen, vaalikone yksilölle ehdokkaan hyvin pienellä vaivalla, ajattelematta edes vahingossa, hetkeäkään. On hyvä, että näistä asioista ei ole tehty liian vaikeita. Kenties tulevaisuudessa osana vaalikonetta ihmisellä on ihonalaiset sensorit, jotka pystyvät fyysisten reaktioiden perusteella määrittämään kullekin sopivan ehdokkaan, kiistattomalla varmuudella. Ihminen voisi vain passiivisesti ottaa vastaan aistiärsykkeitä, sensorit ja tekoäly kyllä sitten tietäisivät, ihmistä paremmin.

Tätäkin he kutsuisivat demokratiaksi.

EU:n digitaalinen identiteettilompakko – Uudenlainen infrastruktuuri tiellä kohti ”datavaltiota”?

Tie on kovin näyttävästi auki kohti yhä syvenevää ja lisääntyvää datan keräämistä ja sen hyödyntämistä.

Euroopan unioni on saattamassa käytäntöön EU:n digitaalista identiteettilompakkoa. Valtiovarainministeriön mukaan ”lompakkosovellus helpottaisi arjen asiointia sekä digitaalisissa palveluissa että perinteisessä käyntiasioinnissa”. Sitä voisi käyttää käyttäjän identifioimiseksi niin viranomais- kuin yksityisissäkin palveluissa, verkossa ja sen ulkopuolella. Euroopan komissio mainostaa digitaalisen identiteetin vahvistavan sekä turvallisuutta että yksityisyyttä.

Onko kyseessä Troijan hevonen? Usein turvallisuus ja kansalaisten yksityisyys on nähty vastakkaisina voimina: kun lisäämme turvallisuutta, joudumme jollain tavalla heikentämään kansalaisten yksityisyyttä taikka vapautta. Kyse ei tietysti ole täysin kategorisesta nollasummapelistä.

Toistaiseksi asian suhteen joudutaan liikkumaan paljon spekulaation tasolla, sillä tarkemmin se, miten uutta digilompakkoa implementoidaan käytännössä, on vielä hämärän peitossa. On kuitenkin syytä suhtautua uudenlaiseen julkisen hallinnon digitaaliseen infrastruktuuriin kriittisesti, sillä digitalisaatio ja datan kerääminen myös mahdollistavat uudenlaisia, tehokkaampia hallinnan muotoja, jotka voivat kutistaa ihmisten yksityisyyttä.

Kun geopoliittiset palaset ovat viime vuosikymmeninä liikahdelleet, ja Yhdysvaltojen asema heikentynyt suhteessa Kiinaan, moni on alkanut näkemään Kiinaa kaikkialla. Kuin jonkinlainen ”Kiinan malli” olisi levittäytymässä globaalisti.

Kiinan sosiaalista luototusjärjestelmää (social credit system) käsittelevässä artikkelissa Cheung ja Chen (2022) määrittelevät ”datavaltioksi” (datastate) hallinnon mallin, joka ”mahdollistaa valtiolle kokonaisvaltaisen kansalaisten valvonnan, arvioinnin ja kontrolloinnin datafikaation kautta ja joka jättää kansalaisille vähän tilaa puolustaa omaa autonomiaa”. Kirjoittajat huomauttavat, että kiinalaista luototusjärjestelmää, joka on heidän mukaansa liukumassa kohti datavaltiota, ei tulisi pitää vain erillisenä ääriesimerkkinä, joka ei voisi toistua muualla. Sen sijaan Cheung ja Chen huomauttavat, että kontrolloimaton, dataan pohjaavan valvonnan kehittyminen voi johtaa sellaiseen ekosysteemiin, joka tarjoaa datavaltiolle suotuisaa maaperää.

Joitain pelkoja ja arvioita on jo esitetty, että Euroopan unionin identiteettilompakko olisi kylvämässä tällaista maaperää. ”Kiinan malli” leviää! Euroopan parlamentin jäsen Mikuláš Peksa esittää, että ratkaisevaa on kyseisen infrastruktuurin arkkitehtuuri. Yhteen, keskitettyyn tietokantaan perustuva infrastruktuuri voisi mahdollistaa kansalaisten profiloinnin Kiinan tapaan. MEPit Rob Rooken ja Rob Roos ovat huolissaan siitä, että eri palveluntarjoajat saisivat käsiinsä enemmän tietoa kansalaisista kuin tällä hetkellä, mikä heikentäisi kansalaisten voimaa suhteessa hallituksiin ja suuriin yrityksiin.

Kuten Roos, myös poliittisen filosofian tutkija David Thunder The Freedome -blogissaan pohjaa huolensa parin vuoden takaiseen koronapassiin. Thunder spekuloi sillä, että uusi infrastruktuuri ruokkisi ns. tuuppauspolitiikkaa (nudge), jolla hallinto pysyisi ohjaamaan kansalaisia toimimaan hallinnon haluamalla tavalla. Yli 500 tieteilijän ja tutkijan ryhmä puolestaan esitti kirjeessään niin ikään ongelmakohtia muun muassa yksityisyyden ja kansalaisten profiloinnin kannalta.

Tietystä utilitaristisesta näkökulmasta digitaalisen identiteettilompakon implementoiminen voisi vaikuttaa järkevältä. Hyötyjä ovat muun muassa turvallisuus, yhtenäistäminen, standardisoiminen ja käyttäjän kannalta ”kätevyys”. Siis on kyllä niin, että digitalisaation jyrätessä viime vuosina varsin nopeasti eri toimintoihin ja palveluihin, tietyt standardit ovat kenties puuttuneet.

Mutta kun tätä yksittäistä digitaalista infrastruktuuria katsotaan laajemmassa perspektiivissä, esiin nousee perusteltuja kysymyksiä. Datan keräämisen ja hyödyntämisen imperatiivi on vallitsevassa datataloudessa ja -yhteiskunnassa hyvin voimakas. Toisaalta houkutus erilaisten käyttäytymispsykologiaan perustuvien hallinnanmuotojen suuntaan on ollut nähtävissä aiemmin myös Suomessa (ks. Ylöstalo & Otonkorpi-Lehtoranta 2021). Kun tähän yhtälöön ynnätään ylipäätään Euroopan unionin demokratian liukuminen yhä enemmän kohti ”Kiinan mallia” (Eskelinen 2019), teknokratian digi-innovaatioihin on syytä suhtautua varauksella.

Acemoglu ja Robinson (2020) kirjoittavat Kapea käytävä -teoksessaan vapauden tilasta ja sen ehdoista yhteiskunnassa. Heidän mukaansa yhteiskunnan on juostava pysyäkseen mukana valtion kasvavan vallan rinnalla – muutoin kahlehdittu Leviathan voi muuttua despoottiseksi.

Mistä tässä suhteessa EU:n digilompakossa on lopulta kyse? Vahvistuuko keskusvallan asema suhteessa kansalaisiin vähitellen tavalla, joka kaventaa kansalaisten vapauksia? Vai onko kyseessä vilpitön yritys uuden infrastruktuurin avulla todella parantaa kansalaisten asemaa vallitsevassa digitalisoituneessa yhteiskunnassa esimerkiksi suhteessa yrityksiin? Mikä tässä kaikessa on suurten yritysten asema: kenen leirissä ne peliä pelaavat?

Datatalouden ja -yhteiskunnan moottoreina ja vallitsevan infrastruktuurin portinvartijoina suuryritykset tuovat klassiseen poliittiseen teoretisointiin – joka, kuten Acemoglulla ja Robinsonilla, usein tarkastelee valtiovallan ja yksilön suhdetta – uusia sävyjä ja uutta dynamiikkaa.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Tie on kovin näyttävästi auki kohti yhä syvenevää ja lisääntyvää datan keräämistä ja sen hyödyntämistä. Imperatiivi on vahva, ja se vetää mukaansa kaikenlaisia toimijoita. Yksittäinen kansalainenkin imperatiivin edessä polvistuu, hymyssä suin: kyllähän data kertoo kaikkea jännittävää ja mielenkiintoista, minusta itsestäni.

Lähteitä

Acemoglu, D. & Robinson, J. A. (2020). Kapea käytävä: Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. (suom. Pietiläinen, K.) Terra Cognita.

Cheung, A. S. Y., & Chen, Y. (2022). From Datafication to Data State: Making Sense of China’s Social Credit System and Its Implications. Law & social inquiry, 47(4), 1-35. https://doi.org/10.1017/lsi.2021.56

Eskelinen, T. (2019). Demokratia utopiana & sen vastavoimat. Vastapaino.

Euroopan komissio. (2023). European Digital Identity. Luettavissa: https://commission.europa.eu/strategy-and-policy/priorities-2019-2024/europe-fit-digital- age/european-digital-identity_en

Valtiovarainministeriö. (2023). EU:n neuvosto ja parlamentti ovat päässeet sopuun eurooppalaista lompakkosovellusta koskevasta lainsäädännöstäLuettavissa: https://vm.fi/- /radet-och-parlamentet-har-natt-overenskommelse-om-lagstiftningen-om-en-europeisk- digital-planbok

Ylöstalo, H. & Otonkorpi-Lehtoranta, K. (2021). Politiikkakokeilut psykologisena hallintana. Teoksessa: Brunila, K., Harni, E., Saari, A. & Ylöstalo, H. (toim.) Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino.

Kansan kroonisesta sairaudesta

Suomi, tuo pohjolan joutomaa, jonka yli tasaisin väliajoin kävellään muina miehinä, isompien tahojen nimissä.

Kun kansakunta sairastui, syyksi paljastui Hollywood-elokuvista leviävä patogeeni. Rokotettakaan ei ole, se ei kannattaisi, taloudellisesti.

Mutta patologiat ulottuvat syvemmälle, itsetunto-ongelmiin. Siihen, että tämä maanpahanen ei ole muuta kuin heikko keksintö, kirjoihin kirjattu tarina. Suomi, tuo pohjolan joutomaa, jonka yli tasaisin väliajoin kävellään muina miehinä, isompien tahojen nimissä.

Sillä aikaa joutomaa luulee olevansa iso, tärkeä, merkittävä. Se on väärin. Joutomaa on joutomaa.

Traumatisoituneesta lapsesta ei voi kasvaa kuin traumatisoitunut, ikuinen nuori. Kaksi ministeriä kilpailee, kumpi pääsee estradille keräämään irtopisteet, nostamaan valheellista itsetuntoaan.

Lopulta siellä ovat molemmat, toinen näyttää sihteeriltä, kokonaisuus sketsiltä. Joutomaa lensi meren tuolle puolen, häpeän sai aikaan. Mutta ehkä kaksikon työura on tulevaisuudessa taattu, ei tarvitse hanttihommia tehdä. Ovia on auki, jumankauta, Amerikkaan.

Tunkekaa perseeseen se amerikkanne!

Ilmoittauduimme vapaaehtoisesti sodan uudeksi eturintamaksi, turvallisuuden nimissä. Valtiomme johto ei läpäisisi PISA-testiä. 

Sopimus allekirjoitettiin, hymy oli leveä.

Tällaista itsetuhoa voi esiintyä vain maassa, joka on ollut kroonisesti sairas vuosikymmeniä ja joka siksi ei kykene muuhun kuin itsensä vahingoittamiseen. Mielenterveyden kriisi on käsin kosketeltavissa.

Miksi psykoterapeuttien kouluttaminen on niin kallista?