Oli aika, kun almut olivat muonaa tai kolikoita. Heille, jotka olivat almujen tarpeessa, viskeltiin muonaa ja kolikoita keskipäivän aikaan keskelle toria. Ja he, jotka olivat elämässään onnistuneet, katsoivat, kun almujen tarvitsijat niistä kiistelivät.
Se oli suurta viihdettä ja suuri apu.
Mutta kun aika käy yhä niukemmaksi eli kun muonaa riittää poisheitettäväksi ja kolikoita metallinkeräykseen, ovat almutkin saaneet uuden muotonsa.
Uuden työn aikakaudella siirryttiin palkoista palkkioihin. Työttömyyden aikakaudella on siirrytty palkkioista mahdollisuuksiin.
Tässä almujen muodossa joukot, massat, eivät enää taistele säännöllisestä kuukausipalkasta, eivät tilille kilahtavasta kertaluonteisesta palkkiosta, vaan mahdollisuudesta näyttää naamaansa ja verkostoitua, jos vain jaksaa huutaa ja pysyä freesinä ja relevanttina.
Ei tarjota paikkaa pöydästä vaan sen alta. Kun niitä paikkoja on riittävän paljon, naama on nuutunut ja ääni häipynyt. Aina seuraava mahdollisuus vie lähemmäksi seuraavaa mahdollisuutta ja aina löytää itsensä tutusta paikasta, jossa katto on tukevasti pään päällä.
Odotus on loputon, koska maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa – sitten kun…
Mahdollisuuden ihminen ottaa vastaan kuin taivaan lahjan. Että minä pääsen istumaan sen pöydän alle, jonka ääressä en istu! Nykimällä huosunlahkeita tekee itsestään kiusankappaleen, mutta kenties saa joltakulta revittyä housut jalasta.
Tuolit vähenevät, väki pöydän alla lisääntyy. He eivät tunne solidaarisuutta. He hymyilevät toisilleen kylmästi, he hiovat persoonaansa ja pyynäävät neniään.
Sitten ihmettelemme ihmisten yleistä harhailua ja epämääräistä kyvyttömyyttä suunnistaa omalta kotipihalta omalle kotiovelle. Sanotaan, että kannattaa aloittaa lenkkeily tai jooga tai eutanasia, ehkä äänikirjapalvelu tai uuden soittimen pikakurssi.
Mutta pöydän alla lojuvien alla, tuolla lattialankkujen tuolla puolen, elää kokonaan oma maailmansa, sivilisaationsa, tunnelimainen yhteiskuntansa. Ja kuinka he katsovatkaan pienistä raoistaan ylöspäin ja irvistävät.
Tarkalleen olisi määriteltävä ne ominaisuudet, jotka tekevät ajasta juuri sinun aikaasi. Omistatko siitä osuuden?
Onko aika listautunut pörssiin? Kuinka sijoitustesi laita on ja mikä on tullien vaikutus kursseihin?
Ajan siis yleisen ajan eli sinun oman aikasi seuraaminen on kansalaistaito ja -velvollisuus. Jos ei seuraa aikaa, tipahtaa kyydistä eikä muista aamulla herätä.
Työelämässä puhutaan ajanhallintataidoista. Se on työelämätaito.
Kuin aika olisi hallittavissa oleva esine. Hallitsetko ajan, jos pysäytät kellosi?
Mutta aika ei ole yhtä kuin kello. Jos kaikki kellot pysäytettäisiin, aika juoksisi. Minne ja miksi?
Ei ainakaan meillä ole aika käynyt. Ja jos yrittäisi käydä, en ovea avaisi.
Jokaisen aika on rajallinen mutta jännitystä riittää siinä, että rajoja ei tiedä ennen kuin ne tulevat vastaan ja silloin on jo tietokyky mennyt. Silloin on ikuisuus muuttunut todeksi.
Tiesitkö, että jos kysyy ChatGPT:ltä, mitä on kello, hän ei osaa vastata?
Hän ei osaa.
Yön pimeinä tunteina minä soitan Neiti Ajalle ja luulen olevani yhteydessä toiseen elävään ja hengittävään ihmiseen.
Miksi näitä lapsiraukkoja tungetaan korkeakouluihin masentumaan?
Niin, kuules, tuo on kyyninen kysymys. Asiaa on katsottava huomattavasti valoisammalta kantilta. Nimittäin kyseessä on investointi, iloinen investointi, tuottava investointi.
Hulluutta on kouluttaa korkeasti, katsoa lukuja ja vaatia lisää koulutusta.
Hulluutta on kaikenlainen politiikka, joka näkee lukuja, ei maata.
Tässä ajassa ihminen on, näet, yritys, yrittäjä, johon sijoitetaan pääomaa. Ihminen toimii talouden lakien mukaisesti: kun lapsiraukka astuu ovista sisään, hän on vasta pieni startup-yritys. Hänessä on aihioita, pöhinää, ideaa – mutta se tarvitsee pääomaa.
Tuotetaan ylijäämää, muka-akateemista jätettä, jota kauhotaan paikasta toiseen. Yleisihmisiä valmiina lakkaamaan.
Luodaan tietoa ja tietopääomaa, jota kukaan ei ole halukas ostamaan, koska kenelläkään ei ole rahaa eikä kukaan tarvitse tietoa.
Rahat kasvavat voittajien taskuissa. Korkoa koron päälle – näihin kenkiin et enää jalkaasi laittaisi!
Edes ilmainen tietopääomakykytyövoima ei kelpaa, koska se on aina taloudellinen riski ja sitoo resursseja, joita ei ole, koska tehokkuus on syönyt ne.
Pääoma vaeltaa tuulessa, voimakkaana, ja kerää itselleen armeijaa.
Miksi aina pääoma pääoma pääoma, sama levy, huono levy.
Myydään velkavankeus ja unelma, mutta riistetään unelma ja jätetään tyhjä alusta, jossa on selviydyttävä.
Te siis olette täällä sijoittamassa itseenne. Teidän pääomaanne on teidän osaamisenne, joka teidän on osattava sanoittaa kuin te olisitte ohjelmisto, jonka ominaisuudet on lueteltu katalogissa. Te olette tekemässä yrityksistänne parempia, laaja-alaisempia, tuottavampia – ja tulee vielä aika korjata hedelmät puusta.
Yhteiskunta, joka on korkeakoulutetun työn loukussa, jossa korkeakoulutettujen työtä ei ole, on hulluutta ja menestys. Luvut näyttävät hyvältä, vaikka ne laskevat.
Jätteen määrä on verrokkimaita alhaisempi. Menestyksen junasta on pudottu. Siihen ei ole koskaan päästy.
Edelliset sukupolvet kuitenkin taistelivat rauhan, itsenäisyyden ja nostivat maata ja sekään ei riittänyt.
Itsetuhoinen järjestelmä vähentää joka viikko tuoleja, joilla istua. Yksinkertaiset asiat ovat sadistisia pelejä. Silti ihmiset pelaavat valtavalla innolla.
Tunnista etuoikeutesi ja ne edut, jotka sinulle ahkeruutesi, asemasi ja tutkintosi nojalla kuuluvat. Asetu asfaltille makaamaan niin pitkäksi aikaa, että ne toteutuvat. Syytä järjestelmää huijauksesta. Syytä itseäsi kalaksi, joka ei tunnista vettä, jossa ui.
Ole itsellesi armollinen; huonomminkin voisi mennä. Mikä on arvosi mitta?
Yksi pieni askel, sattuma, ja olet voittajien leirissä: mitään tästä ei ole jäljellä ja voit vain ihmetellä yleistä kyynisyyttä. Mutta kuuletko? – armeija on tulossa sinunkin ovellesi.
Ja mitäpäs me muuta voisimme, niin kerro, kerro toki, kun siinä kyynisesti valitat. Et tosiasiassa pysty muodostamaan mitään positiivista teoriaa tästä politiikasta, yhteiskunnasta, järjestelystä, olemisesta. Olet surkea anarkisti, kapinallinen, epäonnistuja. Pitäisikö sinulle kantaa kaikki ovelle ilman, että olet tehnyt yhtään mitään, evääsi liikuttanut tämän projektin eteen? Ymmärrä jo, että näin tämä nyt vain menee: jotkut voittavat ja toiset eivät. Kannattaa voittaa. Kannattaa kannattaa. Kannattaa olla ahkera ja lahjakas ja silti voit päätyä häviäjäksi ja silti asua maailman onnellisimmassa maassa, joka tarvitsee lisää korkeakoulutusta ja korkeakoulutettuja, koska maan hyvinvointi on laskemassa ja korkeakoulutus lisää ihmisten hyvinvointia, tulotasoa, elintasoa, ravitsemustasoa, tasoa – onhan se jo nimeen kirjattu sisälle: KORKEA.
Ihmisen loppu koittaa tilanteessa, jossa ihmisen ainoa kuviteltavissa oleva toiminto on palkkatyö, jota ei kuitenkaan ole.
Palkkatyötä on, mutta ihmiset eivät suostu tekemään sitä. Heidät on ohjelmoitu väärin.
Palkka ei riitä niihin etuihin, jotka huijauksessa luvattiin.
Talous kasvaa ensi vuonna kuin hyvinvointi. Näin on mitattu. Kohta on taas vasemmistohallitus.
Kasvaa kituva riuku kuivassa maaperässä. On lottovoitto syntyä ja kenties myös kuolla.
”Sijoitin itseeni ja hävisin kaikki rahani.”
Menestyjät muistetaan. Suomalainen voittaa aina, mutta eivät kaikki heistä.
Minun ehdotukseni on yleinen lakko kaikkia yleisiä asioita kohtaan ja ennen kaikkea niitä.
Kiina edustaa uutta universalismia, harmoniaa. Kun kyllästymme sotimiseen, väittelyyn ja politiikkaan, käännämme katseen itään. Integroidumme osaksi samaa järjestelmää. Olemme yhtä organismia.
Maailmassa, joka ei sodi kuin harmoniaa vastustavia vastaan. Vihollista ei tuhota vaan se integroidaan. Yksi organismi ei voi taistella itseään vastaan. Ellei sillä ole autoimmuunitauti.
”Kansalaiset” eivät kaada valtioita, esittää Peter Turchin.
Lopun aikoja on ennustettu ihmiskunnan historian läpi, tavalla tai toisella. Raamatullista eskatologiaa ei Peter Turchin, venäläis-amerikkalainen kompleksisuustieteilijä, suinkaan tarjoile teoksessaan Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen. Hänen lähestymistapansa yhteiskuntien kehitykseen ja kulkuun pohjaa kompleksisuustieteisiin ja sen johdannaiseen, kliodynamiikkaan. En metodiseen puoleen ota sen enempää kantaa, vaan käännän katseeni siihen, mitä Turchin metodinsa johdattelemana sanoo ja argumentoi.
Teos julkaistiin englanninkielisenä vuonna 2023, ja Juha Pietiläisen suomennos (Terra Cognita) julkaistiin viime vuonna. Kirjassa on vahva ajankohtainen ote, ja se keskittyy tarkastelemaan Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista nykytilaa: sitä, kuinka ja miksi nykyinen poliittinen pirstaloituminen on tapahtunut.
Turchinin teoreettinen tarkastelu yhteiskuntien kehitykseen sopii analysoimaan periaatteessa mitä tahansa yhteiskuntaa. Sen sijaan hänen ajankohtainen käsittelynsä Yhdysvalloista on ymmärrettävä nimenomaan tarkasteluna Yhdysvalloista. Vaikka monia Yhdysvalloissa tapahtuvia kehityskulkuja havaitaan muissakin länsimaissa, myös Suomessa, ei pidä tulkita niin, että se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, koskisi kaikkia läntisiä yhteiskuntia sellaisenaan. Turchin käsitteleekin teoksessaan monia muitakin esimerkkejä kuin Yhdysvaltoja, esimerkiksi Tanskaa ja Itävaltaa, joissa on tehty onnistuneita poliittisia toimia ja estetty samanlainen poliittinen pirstaloituminen.
Syklisyyttä?
Turchinin historiatieteellisessä otteessa on jotain syklisyydestä muistuttavaa, joskin Turchin sanoutuu irti ”syklisestä historiantutkimuksesta”. Hän ei halua häntä tulkittavan deterministisesti – että yhteiskunnat olisivat tuomittuja kulkemaan tietyn elinkaaren ja lopulta kokemaan tuhon. Turchin osoittaa, että yhteiskuntien kulkuun on mahdollista vaikuttaa, mutta että etenkin kahden ilmiön – väestön kurjistumisen ja eliitin ylituotannon – voimistuminen ennustaa yhteiskunnan sisäistä kriisiytymistä. Turchin puolustaa kantaa, että yhteiskuntien tuhoutuminen on ensisijassa seurausta sen sisäisistä ristiriidoista eikä ulkoisista voimista. Sisäisiä ristiriitoja lietsovat väestön kurjistuminen ja kilpailevat eliittien intressiryhmät, jotka egoistisesti tavoittelevat omaa etuaan.
Yksi Turchinin tarkastelun painopiste on se, kuinka demokratiasta kehittyy plutokratia. Tässä yhteydessä tulee mieleen Platonin Valtio, jossa Platon esittää eri valtiomuotojen syklisen kiertokulun: demokratiasta seuraa tyrannia.
Turchin ei ole Platonin jalanjäljissä, vaan osoittaa, että demokratiat ovat itse asiassa kaikkein haavoittuvaisimpia plutokraattien, rahavallan, kaappaukselle. Demokratiat perustuvat pehmeään, ideologiseen vallankäyttöön. Plutokraattien etuna on se, että he voivat haalia valtansa alle ideologisen koneiston osia: mediataloja, ajatuspajoja, sosiaalisia vaikuttajia. Plutokraateilla on Turchinin mukaan ”suunnaton valta ohjata äänestäjien mielipiteitä omien etujensa mukaisiksi”. Nyt tämä on tarkoittanut sitä, että niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisissä maissa puolueet ovat eliittien puolueita, eikä alempien tuloluokkien asiaa aja kunnolla mikään poliittisesti vaikutusvaltainen taho.
Vaurauspumppu ja eliitin ylituotanto
Turchinin kliodynamiikan toinen peruspilari on vaurauden epätasainen jakautuminen ja siitä seuraava väestön yleinen kurjistuminen. Ilmiötä, joka saa aikaan vaurauden siirtymisen väestöltä eliitille, hän kutsuu vaurauspumpuksi. Hän osoittaa, että 1970-luvulta lähtien reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa lakanneet kasvamasta ja jopa laskeneet. Palkkatason pysähtyneisyys on vaikuttanut laajasti väestön hyvinvointiin esimerkiksi laskemalla elinajanodotetta. Samalla viha ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet, mistä osoituksena on hänen mukaansa Donald Trump – tämä on osannut valjastaa ihmisten ja erityisesti valkoisten college-koulutettujen poliittisen tyytymättömyyden oman poliittisen suosionsa kasvattamiseen.
Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen koskee laajasti demokraattisia länsimaita, eikä vain Yhdysvaltoja.
Jälleen Turchin painottaa, että vaurauspumppu ei ole väistämätön seuraus osana jonkinlaista väistämätöntä yhteiskunnan kehityskaarta. Esimerkiksi New Dealiksi kutsuttu uudistusohjelma tukahdutti vaurauspumpun 1930-luvulla ja sai aikaan yhtenäistymisen kauden Yhdysvalloissa.
”Vakaa yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa vaurauspumppu ei pyöri, on epävakaa tasapainotila, jonka ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa ponnistusta kuin polkupyörällä ajaminen”, Turchin kirjoittaa. Tässä on paljon mielleyhtymiä Acemoglun ja Robinsonin toekseen Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). Siinä kaksikko esittää teorian yhteiskunnallisen vapauden dynamiikasta: se on kapea käytävä, joka syntyy kahden vastavoiman – valtion ja kansalaisyhteiskunnan – jatkuvasta taistelusta. Kun toinen kasvattaa kapasiteettiaan, toisen on kasvatettava niin ikään. Perimmäinen teema, joka yhdistää Turchinia ja Acemoglua ja Robinsonia, on yhteiskuntien (tai yhteiskunnan vapauden) dynaaminen luonne: ne eivät ole pysyviä ja vakaita olioita.
Raikasta Turchinin kirjassa on se, että hän ei ajaudu käsittelemään älyllisen laiskasti Trumpia ja Yhdysvaltojen alempien tuloluokkien ihmisiä epäonnistuneina, pahoina – ylipäätään vallitsevan pirstaloitumisen syynä. Ilmiö on huomattavasti moniulotteisempi kuin vain se, että osa yhteiskunnasta on oman surkeutensa nojalla epäonnistunut ja toinen osa onnistunut, tai että on ilmestynyt yhtäkkiä yksi paha diktaattori.
Vaurauden epätasainen jakautuminen ei Turchinin mukaan tarkoita automaattisesti yhteiskunnan pirstaloitumista. Merkittävämpi tekijä on itse asiassa eliitin ylituotannosta seuraava eliitin sisäinen tuolileikki.
Eliitin ylituotantoa tosin ruokkii vaurauspumppu: alemmista luokista pyritään hanakasti kohti ylempiä luokkia. Siinä avaintekijä on korkeakoulututkinto. Hanki tutkinto ja siirry voittajien leiriin, mutta kun yhä laajempi osa väestöstä omaksuu tämän toimintatavan ja koulutusjärjestelmä tuottaa eliittiä yli tosiasiallisen yhteiskunnallisen tarpeen, syntyvät vastaeliitit. Tuoleja ei riitä kaikille, vaan ylituotettu eliitti alkaa kilpailla keskenään. Yhteiskunnallisen vakauden kannalta Turchinin mukaan vaarallisin luokka onkin nimenomaan se turhautunut, eliittiin pyrkivien luokka, joka on syntynyt koulutetun nuorison ylituotannosta. Tässä yhteydessä Marx osoitetaan vääräksi, sillä Turchinin mukaan kurjistunut proletariaatti ei kykene järjestämään onnistunutta vallankumousta, vaan todellisia vallankumouksellisia ovat nimenomaan turhautuneet eliittiin pyrkijät, joilla on riittävä koulutus, etuoikeudet ja verkostot laajojen ihmismassojen yhdistämiseksi. ”’Kansalaiset’ eivät kaada valtioita”.
Turchinin kliodynamiikka huomioi yhteiskuntien kriisiytymisessä paitsi rakenteellis-demografiset tekijät (kuten väestön kurjistuminen ja eliitin ylituotanto) mutta myös ideologiset ja kulttuuriset tekijät, ylipäätään kaikki merkittävimmät historialliset voimat. Yhdysvalloissa sotien jälkeinen ideologinen konsensus on murentunut 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, ja nykyistä ideologista kenttää hallitsevat lukuisat, moninaiset ja radikaalitkin näkemykset. Vallankumousta havitellaan niin äärioikealla kuin -vasemmalla, ja samaan aikaan kun nämä kaksi leiriä ovat tavallaan hyvin lähellä toisiaan, ne ovat myös äärimmäisen kaukana toisistaan.
Varsin yleinen ajattelutapa yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus. Tämä tietyssä mielessä harhakuva on varsin voimakkaasti läsnä myös suomalaisessa poliittisessa puheessa: lisää koulutusta, korkeakoulutettuja, tohtoreita. Koulutuksen autuuteen on uskonut hallitus toisensa perään, ja nyt monella alalla maan lisätään voimakkaasti koulutettavien tohtorien määrää, kun samaan aikaan tohtorikoulutuksen vaatimuksia kevennetään. Moni nuori valmistuu mittavat opintovelat niskassaan varsin prekaariin työmaailmaan, eikä korkeakoulututkinto, oli se kuinka korkea tahansa, välttämättä olekaan yksilölle tie autuuteen. Samaan aikaan alimmissa tuloluokissa lasketaan senttejä ja pohditaan, kannattaako työtä ottaa vastaan, kun käteen jäisi vähemmän kuin tuista. Tuloerot ovat myös Suomessa kasvaneet. Turchinin analyysiin nojaten on mahdollista pohtia myös Suomessa tehdyn politiikan mielekkyyttä: laajan hyvinvoinnin sijaan on panostettu kapeasti tuottamaan lisää eliittiin pyrkijöitä. Nykyinen ”yhteiskunnallinen konsensus” koskee enää asennoitumista ulkoisia ”uhkia” kohtaan, kenties niiden lietsominen on epätoivoinen yritys peittää pinnan alla kyteviä ristiriitoja ja yhteiskunnallista pirstaloitumista.
Plutokratiat: Yhdysvallat ja Ukraina
Turchin väittää, että Yhdysvallat on plutokratia ja että tämä ei ole salaliittoteoria vaan tieteellinen teoria. Plutokratia on valtio, joka on sen talouseliitin hallitsema, mutta hallinta on epäsuoraa ja tapahtuu olemassa olevien demokraattisten instituutioiden välityksellä. Hänen mukaansa salaliittoteorioiden ongelma on se, että ne olettavat yksittäisten, vaikutusvaltaisten ihmisten olevan äärimmäisen taitavia ja että valta tosiasiallisesti olisi muutaman ihmisen tai pienen piirin hallussa. Yhdysvaltain taloudellinen eliitti on verkosto, jolla ei ole keskusjohtoa. Sen yhteenliittävä voima on sosiaalistuminen erilaisissa instituutioissa, kuten korkeakouluissa tai Maailman talousfoorumin tapaamisissa Davosissa.
Turchinin mukaan Yhdysvaltojen demokratian käsittelyssä ongelma on se, että sitä tulkitaan ennakolta päätetyn ideaalin mukaisesti, ei sen mukaisesti, miten järjestelmä tosiasiassa toimii. Yhdysvaltoja ei ohjaa ajatus hallinnon toteutumisesta ihmisiltä ihmisille, vaan Turchin pyrkii kumoamaan kansan tahtoon perustuvan edustuksellisen demokratian myytin hallitsevan luokan teorialla, jonka poliittiset muutokset heijastavat vain talouseliitin mieltymyksiä. Hän tunnistaa tämän näkemyksen epämieluisuuden: se, joka kehtaa kutsua demokratiaa muuksi kuin demokratiaksi, kokee vainoa, saa syytteen vihapuheesta. Toisinajattelijat, joista hän mainitsee esimerkkinä Noam Chomskyn, sysätään syrjään: heidän kirjojaan ei polteta mutta ei heitä myöskään kutsuta puhumaan valtamediaan. Turchin käsittelee myös varsin kiistanalaiseksi luokiteltua toimittajaa Tucker Carlsonia, ei syyllistävästi tai tuomitsevasti vaan selittävällä otteella. Havaitaan, että Carlson on monessa mielessä samoilla jäljillä kuin Turchin, jonka mukaan tosin Carslon omissa näkemyksissään jämähtää ”kulttuurisiin kysymyksiin” ja sivuuttaa pirstaloitumisen keskeisimmän ajurin, eliittien ylituotannon.
Yhdysvaltojen plutokratian ydin on suuryhtiöiden yhteisö, jolla on valtava poliittinen voima muun muassa lobbauksen myötä. Tähän yhteisöön kuuluvat esimerkiksi sotateollinen ja lääketieteellinen kompleksi, Piilaakso ja opetusteollinen kompleksi. Mekanismeja hallitsemiseen on monia, kuten ideologisen perusinfrastruktuurin eli joukkoviestimien omistaminen. Pyöröoviefektin myötä hallinnollinen ja taloudellinen valta ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, mutta taloudellinen on niistä hallitsevassa asemassa.
Kenties nykyistä maailmanpoliittista tilannetta ja ennen muuta Ukrainassa käytävää sotaa voi osaltaan selittää se, että Ukraina on Turchinin mukaan Yhdysvaltojen tapaan plutokratia ja että näiden kahden maan yhteys on ollut varsin tiivis. Esimerkiksi vetraanidiplomaatti Victoria Nuland oli monien muiden yhdysvaltalaisten ”prokonsulien” ohella saanut otteen ukrainalaisista plutokraateista vuoteen 2014 mennessä, ja tuona vuonna tapahtuneen vallankumouksen myötä kyseiset tahot olivat järjestelemässä Ukrainan hallintoa. Ukraina on kilpailevien eliittien valtio, joka on siksi ollut herkkä ulkoisille vaikutuksille. Turchin näkee nyt sotaa käyvälle Ukrainalle kaksi polkua: tuhoutua valtiona tai ajautua militokratiaksi. Joka tapauksessa Ukrainan plutokratia on mennyttä.
Ukraina, demokratiaksi luokiteltu valtio, on pärjännyt monella mittarilla viime vuosikymmeninä heikommin kuin autoritaarinen Valko-Venäjä. Turchinin johtopäätös tästä ristiriidasta ei ole se, että demokratia olisi huonompi valtiomuoto vaan että ”kaikkia maita, jotka täyttävät demokratian ulkoiset tunnusmerkit, ei johdeta väestönsä laajojen yhteiskunnallisten kerrosten hyväksi”.
Kompleksisuustiede ja yhteiskunnalliset voimat
Ihmisten yhteiskunnat ovat kompleksisia dynaamisia järjestelmiä, Turchin kirjoittaa. Hän kehuu kompleksisuustieteen toimivan, mikä on voitu osoittaa esimerkiksi ekosysteemien kaltaisissa biologisissa järjestelmissä. Jonkinlainen biologinen tai epidemiologinen ote Turchinin yhteiskunta-analyysissa kuuluu. Ajatukset ”tarttuvat” kuin virukset: naiivit eivät ole saaneet tartuntaa mutta ovat alttiita, altistuneet ovat radikalisoituneita ja maltilliset taas parantuneita.
Turchin kritisoi henkilökeskeistä historiankirjoitusta ja tulkintaa siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse on hänen mukaansa vinoumasta: ihmiset näkevät herkästi toimijuutta kaikissa tapahtumissa. Esimerkkinä on salaliittoteoria, jonka mukaan Trumpin nousu presidentiksi 2016 johtui Venäjän sotkeutumisesta Yhdysvaltain vaaleihin. Monia merkittäviä tapahtumia ajavat ennemmin Turchinin termein ”persoonattomat yhteiskunnalliset voimat”. Lukuisten, paikoin myös kuvitteellisten, esimerkkien kautta Turchin kuitenkin onnistuu liittämään ”tavallisen” ihmisen osaksi näitä persoonattomia voimia: niiden alaisiksi ja toisaalta niiden rakentajiksi. Näin teos ei ajaudu täysin irralleen ihmisistä ja heidän toimistaan.
Kompleksisuutieteellinen ote yhteiskuntien, erityisesti Yhdysvaltojen, analysoinnissa on ensipuremalta varsin selitysvoimainen. Se ei ajaudu moralisointiin tai elitismiin, jotka usein Yhdysvaltojen ja laajemminkin länsimaisten demokratioiden tilaa analysoitaessa puskevat esiin. Toisaalta se ei sorru ”salaliittoteoretisointiin”, vaikkakin monet ilmiöt ja aiheet ovat sellaisia, jotka monissa ”salaliittoteorioissa” ilmenevät. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ne ”teoriat” olisivat täysin väärässä tai niiden käsittelemät ilmiöt irrelevantteja – enemmänkin ongelma on, Turchininkin mainitsema, naiivi usko muutamien tahojen ylivertaisiin kykyihin hallita yhteiskuntia.
Turchin muutti Yhdysvaltoihin parikymppisenä. Hän kokee sen antavan etua vallitsevan eripuran ymmärtämiselle maassa. Ulkopuolisena hän on pyrkii ja ainakin teoriassa voi irtautua eripuran maailmasta. Pyrkimys ei ole helppo, vaikka olisikin ulkopuolinen: teoksesta – kuten monesta muustakin toki – voi varmasti poimia yksittäisiä palasia, jotka on mahdollista valjastaa ideologisten leirien palvelukseen.
Kokonaisuutena Turchin onnistuu analysoimaan niin Yhdysvaltojen kuin laajemminkin länsimaisten yhteiskuntien – ja ylipäätään yhteiskuntien – sisäistä dynamiikkaa.
Turchin, P. (2024). Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (suom. Pietiläinen, J.). Terra Cognita
Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa.
Pitää omaa aikaansa vallattoman naiivina – onko ihmiselle sitä suurempaa tragediaa? Syntyä väärään sukupolveen: nähdä sietämätöntä yksinkertaisuutta kaikissa oman aikansa ilmiöissä! Suurinta ja syvällisintä – ja niin kovin naiivia – halveksuntaa on halveksunta omaa aikaansa kohtaan. Siihen on tuomittu lankeamaan jokainen suuri ja suuruutta hamuava ajattelija. Ero näiden välillä on, että edellisen ei luonteen suuruutensa myötä edes tarvitse kieltäytyä omasta ajastaan. Hän kohottautuu luontonsa voimasta aikansa yläpuolelle niin että ei näe saati ymmärrä aikaansa – korkein ja aristokraattisin mahdollinen halveksunnan muoto. Jälkimmäisen elämää sen sijaan riivaa jatkuva kieltämisen ja myöntymisen ristiriita, tuskainen kamppailu, joka pahimmillaan ajaa ajattelijan lopulta keskinkertaisuuteen ja katkeroitumiseen.
Oman aikansa naiivius ajaa ajattelijan syvälle muihin aikoihin, etsimään vertaisiaan niistä ajoista, joita ei ole elänyt. Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa. Ei tule korjata mieltäni, vaan aikani, mutta aikaansa taas ei kukaan korjaa – se korjaantuu, kun ajattelija löydetään tämän kuoleman jälkeen. Siksi omaa aikaansa naiivina pitävän ei tule puhua aikalaisilleen – ei tule kosiskella heidän huomiotaan, ei taputuksia selkään. Kun oma aika on sietämätön, on puhuttava kuolleille ja syntymättömille: ensimmäisiltä ammennetaan perspektiivi. Sen sijaan syntymättömät ovat aina ajattelijan ainoa toivo: heitä ei ole ehditty turmella tämän ajan naiiviudella.
Aikani haisee ilmassa, ilma haisee katteettomalta uhmakkuudelta, viihteeltä, merkityksettömyydeltä. Ikuisen nuoruuden voitto – manipulatiivisen järjestelmän lopullinen ja pysyvä valta ihmisestä. Katson ihmisiä, katson itseäni, ja kysyn, kuinka me jäimme pysyvästi tähän tilaan, joka latistaa ihmisen itseensä tyytyväiseksi ja itseään halveksuvaksi neuroottiseksi eläimeksi. Ja on kuultu selitykset: ne viittaavat aina kätevyyteen. Oman aikansa tuskassa ajattelija kääntyy niihin aikoihin, joita hän naiivisti idealisoi vähemmän naiiviksi kuin omaansa. Tuhansien vuosien kulusta poimitaan kerma ja tullaan sanoneeksi: kyllä he sitten olivat suuria! Mutta onko niin, että jokainen aika on omalla sietämättömällä tavallaan naiivi, eikä vertailua voi mielekkäällä tavalla tehdä mihinkään aiempaan taikka tulevaan? Tämä osoittaisi suuren tai suuruutta hamuavan ajattelijan pohjimmaisen naiiviuden osana omaa aikaansa: hänkään ei ole siltä suojattu vaan kenties sille kaikkein alttein.
Joulu, siis kuolleen tarinan keskipiste, aamunkoitto joka on työnnettävä valtavin lihasvoimin esiin, jotta pienelle ihmiselle syntyisi yhä pieni ihmetys tätä maailmaa kohtaan, joka on turruttanut ihmisestä kaikki ne aistit, jotka joskus välittivät sieluun ihmetystä. Sielu on paennut aisteja, jotka ovat yhä olemassa vain historiallisina jäänteinä, funktiota vailla roikkuvina eliminä. Joulu on kelluva tila, aavikolle rakennettu kaupunki, joka täytetään turisteilla ja koristellaan valoilla; merkkien merkki eli toisen asteen merkki, joka viittaa vain itseensä, sen itsensä luoman maailman omaan kielipeliin, joka on täysin synkronoitu olemassa olevien ionivirtojen kanssa. Joulu eli ihmeiden aika lähinnä siinä mielessä, että se osoittaa kaikkien ihmeiden lopullista kuolemaa: jäljelle on jätetty tasainen kalorien, tuoretiskien, lohen, hiilarien, tavaran ja informaation virta, jossa ihmettä pyritään vielä rakentamaan ylijäämäisyyden kiihdyttämisellä: sillä että tuoretiski aukeaakin jo kello kuusi aamulla.
Katsomme joulua mainoksista. Katsomme joulun ihmettä mainoksista. Etsimme joulun rakkautta jouluelokuvista. Etsimme kadonnutta aikaa juhlasta joka kaiken järjen ja järjettömyyden mukaan tulisi kieltää sen rasistisen ja syrjivän luonteen perusteella.
Ylijäämän aika on tila, jossa kaikki on kaikkea eikä mikään mitään. Jossa kaikkea on, kaiken saa tunnissa, mulle heti nyt.
Ylijäämän ajassa ylijäämä ei negatoi olemisen perustavaa tilaa. Kontrasti kuihtuu, ja aika, päivät, tunnit ja sekunnit kuluvat yhtenä yhdensuuntaisena marssina kohti sateen ja sumun peittämää maisemaa, jota marssi ei kuitenkaan koskaan saavuta. Ylijäämän kiihdytys kiihdyttää hetkeksi jo valmiiksi kroonisesti kiihtyneitä ruumiinnesteitä niin että silmät jaksavat hetken loistaa vaan ei pullistua. Tavanomaiseen ylivilkkauden tilaan palataan pikimmiten: ylijäämä muistuttaa itsestään taas huomenna ja eilen.
Kiihtyvällä on oltava olemassa eteenpäinsuuntautuva perusvauhti, turvallinen ylijäämäisyyden tila, josta on turvallista ja jopa välttämätöntä hetkeksi kiihtyä, ja kun tätä rytmistä toimintaa harjoittaa tasaisen tahdin taulukolla, katoavat loputkin vastakkaisuuden rippeet.
Seuraavat sukupolvet kantavat taakkanaan ylijäämäisyyden kasautuvaa perintöä. He kääntävät itsensä nurinniskoin näitä aaltoja vastaan: he eivät tartu lusikkaan vaan vääntävät lusikan niin ettei sillä voi enää koskaan syödä; he makuuttavat itseään pankkitileillään ja rahojaan sängyissään; he suojautuvat ylijäämän hyökkäyksiltä hyökkäämällä itseään vastaan; he eivät ole kuulleet Jumalasta koska ylijäämän sinfonia on tehnyt heistä kuuroja.
Paljon saa valmiiksi tehtynä.
Ne tuomitut sielut kärsivät eniten ja kaikista tietoisimmin, jotka havaitsevat ylijäämän tuhoisat seuraukset. Eräät kärsivät vain seurauksista, joiden syitä he eivät näe. Eräät eivät ole vielä niinkään pitkällä.
Mielettömyyteen ei synny mielekkyyttä. On siis valittava joko kärsimys tai tiedottomuus. Jälkimmäiseen tilaan pääsemiseksi ei ole olemassa kaavaa, mutta kyseistä tilaa voi olla kahdenlaista sorttia: kiihdytyksestä tai sen vastustamisesta syntyvä ilo, suoranainen autuus.
Lapseni, sulje silmäsi, sillä tämä kaikki on tapahtunut vähintään niin monta kertaa kuin se tulee vielä tapahtumaan.
