Yhdessä kuljemme, pitkin peltoja, vihreitä niittyjä, sinua en jätä, olet kaikkeni. Näin lupautuu aseveli toiselle kuin hääalttarilla.
Maailma, paha ja julma paikka. Se muuttuu helpommaksi kohdata kun kaksi vertaista muodostaa yhteyden joka ylittää niiden kahden vertaisen voiman summan.
Vertaisen luo hakeutuu poliitikko joka matkustaa. Kuin magneetti, hän ei voi pysyä poissa sieltä, missä kokee olonsa lämpimäksi, kotoisaksi. Kuin diktaattori, hän solmii sopimuksia, kutsuu sitä demokratiaksi.
Lahjaksi hän saa rautaa, rajalta, jossa sotaa käydään.
Hän liikuttuu: se on suurin lahja mitä aseveli voi toiselta saada.
Hän liikuttuu: lahja on osoitus siitä että hän on myötävaikuttanut.
Hän liikuttuu: yhteys jonka jaamme – se on niin suurta, niin ylevää.
Vertaiseksi ei kannata valita sodan häviäjää. Siinä käy lopulta nolosti.
Astiat eivät mene jakoon, ne menevät rikki.
Niin joutuisi kumpikin osapuoli nolona valamaan savesta itselleen uudet astiat jotta pöytä voitaisiin vielä joskus kattaa – sikäli kuin olisi astioihin täytettä. Silloin ei enää matkusteltaisi.
Sodan häviäjiä ovat sodan molemmat osapuolet mutta vain toinen niistä on voittaja. Mutta tällöinkin olisi sodan joskus päätyttävä.
Se alkaa aina uudestaan. Rikollisia ei tuomita: he ovat kaikki rikollisia.