Kilpailukykyeläimet, tuhat uutta

Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Globaalin pääoman varareservaatti, konkurssiaallon kourissa rypevä, idänkaupan ja -suhteet tyystin lopettanut, traumatisoitunut, militarisoitunut, itsetunto-ongelmista kärsivä, liian monta rakennemuutosta liian nopeasti kokenut, liian monta kertaa hulluuden esiintymismuotoa liian nopeasti muuttanut valtio, kansakunta – siis Suomi – on nyt pääomakilpailukykyhallituksensa johdolla päättänyt parantaa maan kilpailukykyä.

Hallitusta ei tule palkita innovatiivisuudesta vaan alistumisesta. Siitä ei tule palkita.

Kilpailukyvyn parantaminen – liukas, mitääntarkoittamaton käsitemato – on nykyään ainoa tehtävä, joka hallituksille voidaan myöntää. Siinä paikataan laivaa aina kerrallaan yhdestä kohdasta.

Ja katso! – Laiva on puolillaan vettä! – Ja se kelluu!

Korporaatiot ovat alistaneet valtiot nöyriksi, kuuliaisiksi yrittäjiksi, joiden toimeksi on määrätty uudenlaisen, ravinteikkaamman perusravinnon tuottaminen korporaatioille. Sen on oltava luomua, mielellään ilmastoneutraalia ja suolistolle hyväksi.

Parempi ravinto auttaa korporaatioita hallitsemaan maailmaa, yhä kokonaisvaltaisemmin, tehokkaammin ja huomaamattomammin. Naamioimaan sen ”kehitykseksi”, ”tieteellisiksi läpimurroiksi”, jotka pelastavat ihmiskunnan varmalta tuholta.

Maan pääomakilpailukykyhallitus on vastannut tähän haasteeseen: Suomeen tuhat uutta kilpailukykyeläintä!

Näin on tiede valtionuskonto, myös valtion uskonto. Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Siksi on kuunneltava korporaatioita.

Lisää koulutusta, nopeammin, enemmän tohtoreita, nopeammin! Kyse on tuotannosta ja tuotannon lait vaativat: tuotannon on tehostuttava. Näin sanoo tehtaan johtaja.

Tiede – yhtä kuin tutkimus- kehitys- ja innovaatiotoimintaa. Etenkin kahta jälkimmäistä. Ensimmäinen on niille alisteinen: tutkimus vailla innovaatioita – ja nimenomaan pääomaa palvelevia innovaatioita – on luokiteltu hyödyttömäksi, pahimmillaan jopa vaaralliseksi.

Sellainen voisi kasvattaa ihmistä, auttaa näkemään tämän kaiken yläpuolelle.

Mutta miksi olisi sellainen itsetuhoisuus mielekästä, kun tiede vallitsevassa järjestelyssämme voi tuottaa todellisuuden, onnellisen tietoisuuden, teknologian, leivän ja sirkushuvin?

Parhaimmillaan jopa: tarkoituksen, merkityksen.

Siis pahimmillaan.

Ihmisen pariutuminen, järjettömyys

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Amerikkalaisen kulutuskiihkon eli ihmisen kaikkinaisen vapautumisen aikoina juhlapäiviä on jo enemmän kuin kristillisessä kalenterissa, mutta toki nämä kaikki juhlapäivät, olkoon Raamatusta peräisin tai ei, valjastetaan kiihkon alaisiksi, kuten on käynyt ilmi. Ne ovat ajankohtia, jolloin myydään suklaata, eri muodoissa ja kääreissä.

Erästä lukuisista, ei-kristillisistä juhlapäivistä vietettiin taannoin, siis ”ystävänpäivää”. Totuusministeriön valtio-, siis kansalaisrahoitteinen alaosasto Yleisradio järjesti ystävänpäivän kunniaksi ”sinkkuillan”, koska nykyään ihmisen paras ystävä on oma itse ja koska sinkuille ei vielä ole omaa kulutuskiihkopäivää nimenomaan helmikuussa.

Sinkkuillassa puhuvat päät ruudulla puhuivat, kuinka he ovat vapaaehtoisesti – vapaaehtoisesti! – sinkkuja, kuinka se on heidän ”oma valintansa”, ”oma tahtonsa” ja kuinka kertakaikkisen ihanaa se kaikki on ja kuinka kertakaikkisen idiootteja ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä tätä toisten ”vapaaehtoista” sinkkuutta.

Väärin! Ja vieläpä: väärin verrattoman naiivilla ja alkeellisella tavalla! 

Ihminen ei tee mitään vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus on myytti, joka tuottaa vahinkoa, ymmärtämättömyyttä. Ennen kaikkea: mitä tulee ihmisen pariutumistoimintaan tai -toimimattomuuteen – siitä on rikollista puhua samassa lauseessa vapaaehtoisuuden kanssa.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Puhe ”vapaaehtoisuudesta” kumpuaa pohjimmiltaan siitä, kun asioita ja ilmiöitä ei ymmärretä. Niiden päälle jätetään myyttisiä sanoja leijumaan, sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, jotka eivät selitä mitään, jotka eivät viittaa mihinkään todelliseen. Asioista kysytään vääriltä ihmisiltä – pahimmassa tapauksessa: kohteilta itseltään jotka nuorena ja hölmönä tietenkin uskovat omaan kaikkivoipaisuuteensa – tai vaikka asiaa kysyttäisiinkin joltain ”validilta” taholta, asioista ei puhuta, tai osata puhua, niiden oikeilla nimillä.

Tapa, aikamme.

Se, että ”yhteiskunta” antaisi jatkuvasti painetta pariutumiselle, on niin ikään myytti, kun jätetään virke kesken, eikä sanota sitä, mikä on liian pitkälle kehittyneiden jälkiteollisten yhteiskuntajärjestelyidemme todellinen tila. Kun ”yhteiskunnalla” viitataan joihinkin idiootteihin, jotka vilpittömästi, siis ennakkoluuloisesti, kyselevät hölmöjä, kyse on lähinnä puihin törmäilystä.

Kun ”deittailuelämä” tai ”parin etsiminen” on raskasta, kuluttavaa, kuormittavaa, vaikeaa, tyhmää ja siksi tällainen toiminta tulee mielekkyyden puutteen nojalla vähitellen ansaitusti hylätyksi, ainoa looginen johtopäätös on se, että kollektiiviset, näkymättömät voimat vetävät ihmisiä toisistaan erilleen. Ihmiset ovat toisilleen pitkälti tarpeettomia, mutta vanhoista käytännöistä tai amerikkalaisista elokuvista omaksuttujen ideaalien myötävaikuttamana jotkut, ja hyvin monet, yhä yrittävät. 

Antaa heidän yrittää. Heille on toimitettu vanha tilanneraportti. Ristiriita repii kuitenkin ihmisiä alati rikkinäisiksi. On ”halu”; puuttuu tarve, funktio, joka kytkisi ”halun” todelliseen.

Vaikeat asiat ovat tyhmiä, järjettömiä. Ensimmäinen kiistaton signaali asiasta on jo se, että pariutumistoiminta on irrotettu, luokiteltu, kategorisoitu ja brändätty omaksi toiminnalliseksi lokerokseen, johon ihminen ”voi osallistua” tai ”olla osallistumatta”. Siinä ilmenee kyseisen toiminnan perimmäinen turhamaisuus: se on peli – jota varten tietenkin ladataan sovellus – ja siten irtautunut kauaksi alkuperäisestä itsestäänselvyydestään peruuttamattomalla tavalla.

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän. Teknologian mahdollisuuksista on vasta raapaistu pintaa.

Antihumanismi on kieltämättä houkutteleva loukku. Lähes yhtä houkutteleva kuin humanismi.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Treffeillä voi käydä myös itsensä kanssa, näin kertoo asiantuntija, siis somevaikuttaja. Toisia treffejä ei tule.

Eivät ihmiset ole vapaaehtoisesti sinkkuja tai parisuhteessa, lapsettomia tai perheellisiä, seksittömiä tai seksillisiä. Ihmiset tekevät – tietämättään – sitä, mitä aika heiltä kysyy ja vaatii ja jättävät tekemättä sitä, mitä ei kysytä, ei vaadita.

Ihmisen toiminta perustuu tarpeeseen, ja etenkin pariutumistoiminta perustuu tarpeeseen par excellence. Ne konkreettiset, lineaariset, tarpeeseen perustuvat funktiot, jotka pariutumistoimintaan ovat liittyneet – selviytyminen, toimeentulo, lisääntyminen, muiden muassa –, ovat hämärtyneet, hävinneet, korvautuneet uusilla tai tarpeita täyttämään on ilmestynyt uusia tahoja. Tämä on ominaista liian pitkälle kehittyneille jälkiteollisille yhteiskunnille. Ihminen on vapautunut: se ei tarvitse toista ihmistä institutionaalisessa mielessä vaan on pudottautunut valtion, korporaatioiden ja teknologian pehmeään syliin.

Sillä me tarkoitamme vapautta.

Ja teille kristilliskonservatiiveille terveisiä: olette tekin putkinäköisiä, väärässä, syvästi, perin naurettavalla tavalla. ”Kulttuurimarxismi”, jos sellaisesta on ylipäätään mielekästä puhua, on väärä puu – sivuoire korkeintaan.

Pariutuminen on kaikkinensa menettänyt lineaarisen, havaittavan, konkreettisen funktionsa. Sellaisen toiminnan yrittäminen perustuu enää yksittäisiin mielijohteisiin, joita tulee ja menee. Siksi se ei ole kestävää, institutionaalista. Mielijohteet roikkuvat mutta eivät kiinnity mihinkään. Kun perustava, konkreettinen tarve ei ole ajava voima, toiminta muuttuu raskaan kivireen vetämiseksi. Hölmöjä ovat he, jotka rekeä vetävät, eivätkä tiedä tai edes pohdi vastausta kysymykseen: miksi. 

Vastausta voi olla vaikea löytää, mutta perimmäinen ongelma on jo se, että tuollainen kysymys tulee alati esitetyksi. Asia ei ole itsestäänselvyys vaan se muuttuu kysymykseksi. Ja kun asioista tehdään kysymyksiä, niiden metafyysinen olemus muuttuu perin tyystin ja kestävällä tavalla. Sama kehitys koskee esimerkiksi sukupuolta, josta on niin ikään muodostunut kysymys ja ”yksilön valinta”: ihmisen muuttuessa atomisoiduksi, vaihdettavaksi komponentiksi vailla muuta tarkoitusta kuin toimia korporaatioiden sielunravintona sillä on vihdoin ”vapaus valita”.

Jäljellä on kyllä yksi funktio, jota pysyväluonteinen pariutumistoiminta ajaisi, mutta sen mekanismit ovat niin epälineaarisia, mahdottomia havaita ja ymmärtää, että ihminen päätyy toimimaan sen kohdalla – niin kuin kaikkien muidenkin tähän funktioon liittyvien toimien kohdalla – varsin odotetulla tavalla. Siis pahoinpitelemään itseään. Tämäkään ei ole järjestelmälle ongelma – päinvastoin: valtion, korporaatioiden ja teknologian syli on lämmin. Ihminen kirjataan hoito-ohjelmaan. 

Siellä on hyvä olla, vapaana.

Ruinauskulttuuri

Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet.

Mikä susta tulee isona?

Aikamme ja kulttuurimme tilaa voi kuvata eräällä tietyllä sanalla niin, että tuo sana kattaa kaiken sen, mitä tarvitsee tietää ja ymmärtää ajastamme ja kulttuuristamme.

Sana on ruinaaminen. Kulttuurimme tila on se, että ihmiset ruinaavat toisilta ihmisiltä rahaa ilmaisista ”tuotteista”, ”sisällöistä” tai ”palveluista” – toisin sanoen: peräkkäisistä, tyhjistä merkeistä –, jotka on sijoitettu siihen suureen likasankoon, jota internetiksi kutsumme. Myös raha sijaitsee internetissä. Rahaa ei ole.

Tapoja ruinata on monia, mutta kaksi niistä vaikuttaisi olevan kovin suosiossa. Ensimmäinen on se, että pyydetään kuulijoita taikka lukijoita tukemaan sisällöntuottajaa rahallisesti jonkinlaisella jäsenyysjärjestelyllä, joka perustuu kuukausilahjoitukseen taikka vastaavaan. Periaate vastaa sitä, mitä olemme nähneet esimerkiksi kehitysapuun lahjoittamisen yhteydessä. 

Sääli. 

Puuttuu enää vuosittain järjestettävä massiivinen tukikonsertti ja show, jossa kaikkien tuntema hassunhauska tv-hahmo vierailee vakavalla mielellä – otettuaan tietenkin tarvittavat rokotteet ennen reissua – ruinaajan arkielämässä, siis tämän kotona, ihmettelemässä ja säälimässä sitä, kuinka heikkoa on ruinaajan elämä.

Elämä ruinaajalle!

Sääli ja sääliä lietsova kulttuuri tuottaa voimattomuutta, voiman menetystä. Siitä me kärsimme. Nautitaan siitä.

Toinen tapa ruinata on se, että sisällöntuottaja esittelee vitamiineja, lisäravinteita, vitamiinivesiä, lisäravinnejuomia, proteiinipatukoita, vitamiinipatukoita, proteiinikapseleita, kasvoille suihkutettavia elektrolyyttivalmisteita, yön ajaksi kasvoille asennettavia proteiiniunimaskeja taikka muuta vastaavaa, hintavaa terveystilpehööriä osana sisältöään. Se kannattaa, koska sisällön kuluttajat ovat kauan sitten menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden syödä oikein ja ravitsevasti.

Laajassa mielessä kyse on mainostamisesta, siis manipuloinnista, mutta se muuttuu hirveän hyväksyttäväksi ja lähestyttäväksi, kun manipuloija on itse sisällöntuottaja, joka tuntee yleisönsä ja pystyy siksi kertomaan heille just sellaisista tärkeistä tuotteista, joita just hänen kuulijansa tarvitsevat. Mitä hyväntekijöitä!

Mikä susta tulee isona?

Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet. Sitten ihminen luuli taas olevansa tärkeä. Luuli väärin, mutta älkää kertoko sitä ihmiselle – saattaa menettää mielenterveytensä, jota ei koskaan omistanut. 

Ihminen alkoi täyttää internetiä sellaisella tahdilla, että uusia datakeskuksia nousi kuin sieniä sateella. Ei se internettikään mikään loputon ole eikä se missään pilvessä sijaitse!

Sitten tärkeä ihminen luuli, että hän tekee tärkeää työtä – että häntä kuunnellaan, hän on vaikuttaja, hän on merkittävä, hänellä on seuraajia, kukaan ei tunnista häntä kadulla, koska kaikki seuraavat häntä koko ajan somessa. Kyllä hänen pitäisi saada ansionsa mukaista rahallista korvausta, siis toimeentuloa, tekemästään työstä. Luuli väärin. 

Ihminen alkoi ruinaamaan, internet täyttyi ruinaavista ihmisistä. 

Hei! Tässäpä tänään tosi mielenkiintoinen podcast-jakso aiheesta filosofia, mutta sitä ennen kerron tällaisesta elektrolyyttijuomasta, jossa on kaikkea, mitä tarvitset (kun siis syöt huonosti) eikä mitään ylimääräistä! Ja nyt takaisin filosofiaan!

Ruinaamista voi nykyisin opiskella korkeakoulussa, jos on onnistunut ensin ruinaamaan riittävästi rahaa, siis paljon. Kovin korkealla ei koulu ole, eikä kulttuuri, mutta kukapa tässä olisi mitään tai ketään arvostelemaan. Aikamme on nyt tällainen, iloitkaa siitä. 

Mikä susta tulee isona?

Ruinauskulttuuri paikallistuu siihen kehityksen huippupisteeseen, että mainosta ei enää erota ihmisestä. Ruinaaminen ja mainostaminen sulautuvat osaksi muuta sisällöntuottajan mönjää niin, että vitamiinivellien mainostaminen kuulostaa hyvin luontevalta osana podcast-jaksoa, jossa käsitellään uusliberalismia ja Marxin kapitalismikritiikkiä.

Mikään ei ole mitään.

Erottelukyky häviää. Menetämme kyvyn ymmärtää asioita, ilmiöitä ja niitä koskevaa kritiikkiä kirjaimellisesti. Ihminen täyttää aistinsa mönjällä ja jos kokee riittävästi empatiaa, siis sääliä, ryhtyy kuukausilahjoittajaksi. Järjestelmä sulauttaa kaiken itseensä, myös järjestelmää koskevan kritiikin ja tätä järjestelmää koskevan kritiikin kritiikin. 

Peli on pelattu.

Mikään ei ole mitään. 

Empatia, siis sääli, on vaikea laji, internetissä.

Poistukaa internetistä, poistakaa internet. Hävitkää, kadotkaa. Keksikää sitten jotain muuta tai lopettakaa kaikki. Ihan sama.

***

Pliis, harkitsethan ryhtymistä sisältöni tukijaksi, edes pienellä summalla. Alle 100 euron lahjoituksia en ota vastaan. Konserttia en ole järjestämässä. Kotiini en päästä ketään.

Kuolevaisuudesta

Mikäli et ole asiantuntija tällä alalla, muista mainita, ettet ole tällä alalla asiantuntija.

1.
Älä sano mitään, ellei sinulla ole tutkimustietoa asiasta!

Älä tutki, jos sinulla ei ole mitään sanottavaa asiasta!

Tutki, jotta saat rahoitusta. Sanoita rahoitushakemuksesi taitavasti mutta älä valehtele. Koko järjestelmä on: valhe.

Rahaa on yhä vähemmän, tutkijoita koulutetaan yhä enemmän, kilpailu kiristyy. Maailma on kova, mutta ihminen tarvitsee työtä.

Älä lue tutkimuksia, älä tulkitse niitä, ellet ymmärrä niistä kaikkea. Keskity pieneen sektoriin.

Kerro mitä olisi tutkittava ja mitä on tutkittavana. Odota tuloksia. Älä hämmästy.

2.
Sano! Älä sano vääriä asioita,
väärään aikaan.

Älä puhu, mikäli et tunne asiaa!

Mikäli et ole asiantuntija tällä alalla, muista mainita, ettet ole tällä alalla asiantuntija. Kehu kysymystä. Kysymykset ovat aina hyviä.

Sano sitten jotain.

Täytä sanomisesi täytesanoilla. Puhu demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta. Hyvien asioiden. Siihen ei tarvita asiantuntijuutta.

Niitä asioita on tutkittu, läpikotaisin. Ne tietävät kaikki.

Niiku jotenki.

Älä suututa ketään! Etenkään itseäsi!

Älä suutu! Tai näytät hölmöltä,
naurettavalta, tosikolta.

3.
Muista korostaa, että mielipiteesi ovat sinun, eivät edustamasi korporaation. Et omista mielipiteitäsi. Ne on sanottu jo sinua aiemmin. Et omista niitä. 

Korporaatio omistaa ne.

Osoita kuolevaisuutesi. Sano vain niistä asioista joista tiedät. Et tiedä niistä. 

Osoita kuolevaisuutesi. Olet pieni linkki suuressa verkostossa. Tiedät vähän etkä siitäkään.

Yksi ihminen ei voi tietää, ei sanoa, ei puhua. Ajatteleminen on väärin, se on luonteeltaan virheellistä.

Se ei pohjaudu tutkimukseen. Se voidaan osoittaa faktantarkastajilla paikkansapitämättömäksi. Se olisi noloa.

Mutta kannat kortesi kekoon tässä verkostossa sanomalla vain sen mitä faktantarkastajat eivät voi kumota. Sitä on vähän. 

Sitten, kun me yhdistämme kaikki palaset, me yhdessä voimme lopulta tietää, 
kaikesta kaiken.

Keskushallinto ja vaalit

Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

1.
Keskushallinnon valvomat vaalit, jotka poliittista barbariaa käsittävät – niitä on monia, lukuisia. Niiden kaava noudattaa ennalta tiedettyä linjaa.

Demokratia on määrätty tapahtumaan keskushallinnon alaisuudessa. Siinä tilassa on mahdollista järjestää vaaleja, joita voidaan kutsua vapaiksi.

Vapaus seuraa, kun todellisuuden rajoista on ensin päätetty. Missä, miten ja milloin päätökset tehdään, siitä ei tiedetä, ei puhuta.

Mutta päätöksiä valvoo – keskushallinto. Siitä ei tiedetä, ei puhuta. 

2.
Uusi maailmanjärjestys on suuralueiden aikaa. Ne ovat poliittisesti ja maantieteellisesti liian moninaisia, abstrakteja kokonaisuuksia demokratialle.

Suuralueiden aika tarkoittaa teknokraattista keskushallintoa ja riittävän innovatiivista uuskieltä. Siksi meillä on yhä demokratia.

Suuralueiden maailmassa näkymätön keskushallinto seuraa välttämättä vallitsevista olosuhdetekijöistä. Peli pakottaa mukautumaan, sopeutumaan.

Uuskieltä opetetaan – yliopistoissa, televisiossa. Siitä ei tiedetä.

3.
Uuskielen innovatiivisuuden aste kulkee suorassa kausaalisuhteessa hallinnollisen sopeutustarpeen voimakkuuden kanssa. Sitä on ilmennyt.

Oman suuralueemme ja sen keskushallinnon pulmaksi koituu välitila. Siinä entinen lipuu yhä kauemmaksi ja uusi tavoittamattomaksi. 

Sisäisen eheyden nimissä sotatila ilmenee jatkuvana, pysyvänä asiaintilana. Pysyvä sotatila tapahtuu rauhan nimissä, itsepuolustuksen nimissä.

Että vihollinen on kuin me – yhtä ja samaa. Siitä ei puhuta.

Äänestämisestä

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden.

Äänestäminen tarkoittaa eräänlaista joukkokäyttäytymistä, joka tekee ajattelusta ja demokratiasta loogisia mahdottomuuksia.

Äänestäminen lukitsee ihmisen. Äänestäminen muuttaa demokratian ostotapahtumaksi, ihmiset fanaatikoiksi.

Osa äänestäjistä osoittautuu brändiuskovaisiksi.

Kun demokratialla ei ole muuta tarjottavaa, ihmiset huumaantuvat äänestämisestä. Siihen sidotaan oma persoona, mieli, todellisuus. Se saa aikaan tunteen kuin kansanvalta toteutuisi.

Ja toteutuuhan se!

Kun mitään eroja ei ole, demokratia vaipuu gallup- ja numeropeliksi. Katsojalle se ilmenee penkkiurheiluna, jossa hän voi kuitenkin kokea olevansa yksi pelin pelaajista. Kuin hänellä olisi vaikutusta pelin lopputulokseen.

Ja onhan hänellä!

Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden. Se alentaa ihmisen passiiviseksi sirkushuvien vastaanottajaksi.

Ja vaaleissa kaikki ovat voittajia!

Mutta pian peli päättyy, huomenna on työpäivä, on hankittava toimeentuloa. 

Mika Aaltola ja sotapäällikkövaalit

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija.

Kaksi vuotta sitten Mika korvasi edellisen Mikan puhuvana päänä telkkarissa. Tapahtui systemaattinen paradigman muutos: vanha Mika oli kulutettu loppuun, vanhasta psykoosista olivat patterit loppuneet.

Vanhan Mikan hyvinvoinnista kukaan ei nyt tiedä.

Uudella psykoosilla riittää yhä virtaa.

Kuuleman mukaan uusi Mika istui aluksi useita kuukausia samassa studion penkissä, poistumatta siitä. Lähetysten välissä hänelle ainoastaan syötettiin lihapullia ja hänen niskansa asentoa korjattiin.

Ihmisiä, joiden pää taipuu taaksepäin kuin Mikalla, on syytä pelätä.

Koska lineaaritelevisiota kuluttava väestönosa ei moneen kuukauteen nähnyt muuta kuin uutta Mikaa, joka oli edellistä kuitenkin paljon komeampi, rohkeampi ja ryhdikkäämpi, Mikasta tuli nopeasti hyvin suosittu. Keski-ikäiset naiset alkoivat kilpaa kehua virtuaalimaailmassa, kun Mika paljasteli yläkroppaansa Instagram-kuvissaan.

Mika jakeli innokkaasti kuvia myös pojastaan. Pojan nimi on Geo. Mika on geopolitiikan tutkija ja asiantuntija.

Minkäs vuoksi niitä lapsia nyt ylipäätään hommataankaan?

***

Liki jo uuden sotapäällikön asemaan Mikan nostanut korporaatiomedia alkoi itse kysellä, tuleeko Mikasta uusi sotapäällikköehdokas tämän vuoden sotapäällikkövaaleihin. Ei tarkoitti kyllä.

Virtuaalimaailman lumo – se vääristää mittasuhteet ja ajaa ihmisen hölmöksi. Mutta se on kuulkaa demokratiaa se, että ihminen voi vaikkapa tutkijataustasta, ilman poliittista pääomaa, lähteä sotapäällikkövaaleihin!

Demokratia näytti voimansa: 1,5%. Kliiniset, siistityt, huolitellut poliittiset broilerit tulivat ja veivät voiton. Vaalien sketsihahmokisassa menestys olisi ollut parempaa, mutta kyllä siinäkin ainakin yksi oli Mikaa edellä.

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija. Poliittista uskottavuutta ei ollut edes alkuun, mutta siitä ei puhuta.

”Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla mennä yhdestä asiasta toiseen, eli palata tutkijaksi”, Mika aprikoi. Juuri tällaista demokraattista ihmistä olisi Platon halveksinut, syvästi.

Mutta mitä Mikalla oli tälle demokratiallemme tarjottavana?

Ahtaan voimapoliittisen todellisuuden elinkautisvanki Mika totesi lentävän virkkeen sotapäällikkövaalitentissä: ”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.”

Virkettä on mahdollista tulkita monella tavalla. Tärkein tulkinta on se, että tutkijana ja poliitikkona Mika tuli lyöneeksi uudet noteeraukset politiikan perimmäisestä uskonnollisesta luonteesta.

”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.” Tästä meidän on jokaisen pidettävä huoli: on oltava yhtenäinen, yhtämielinen, siis demokraattinen. Tarvitaan lisää pyssyjä, niitä tarvitaan.

Sitten paha pysyy poissa.

***

Kello on käynyt, kaksi vuotta on pian täynnä. Mikan elinikä on kaksi vuotta.

Kuka on uusi Mika?

Voittajia, häviäjiä

Saadaksesi jalkaa voittajien puolelle on tyrkytettävä itseään kuin yleistä kauppatavaraa.

Näin sinustakin tulee voittaja!

Ruokalähettiyhtiöllä miljoonia takonut ja sen miljardeilla suuremmille korporaatioille myynyt Juhani kertoo voittajien lehdessä, että saadaksesi jalkaa voittajien puolelle on tyrkytettävä itseään kuin yleistä kauppatavaraa. Kun yritykset hakevat työntekijöitä tai harjoittelijoita, virallisella hakemuksella ei ole varsinaisesti arvoa: niiden lukeminen on yrityksissä ”ajan tuhlaamista”.

Virallinen hakemusmenettely on näin ollen valhepeli, kulissi. Voittajaksi voi päästä pelaamalla peliä, joka löytyy rivien välistä ja jota riittävän fiksut ja epätoivoiset ovat valmiina pelaamaan.

Juhani ei tässä kerro mitään uutta. 

Mutta Juhania kannattaa kuunnella. Juhanilla on hienot verkkosivut, jossa on mustavalkoisia pärstäkuvia – joissa osassa pärstä on sopivasti hieman vinossa – toisista voittajista kertomassa, kuinka hyvä tyyppi Juhani on. 

Juhani on hyvä tyyppi.

Hänen ilmiömäinen bisnesideansa oli se, että marginalisoitu, lakkoilun ja oikeuksiensa suhteen riittävän tietämätön väestönosa, joka on valmis tekemään mitä vain mihin hintaan vain, laitetaan kuljettamaan kalliita, hienoja, suolaisia ruoka-annoksia lakkoilusta ja oikeuksista tietävälle, masentuneelle väestönosalle suoraan kotiovelle.

Muotoillaanpa asia uudestaan.

Maahanmuuttajataustainen perheenisä kärrää talvipakkasella polkupyörällään työttömälle, työkyvyttömälle tai muuten vain kelvottomalle, suomalaisen koulutusjärjestelmän kasvattamalle, yksiössä asuvalle ihmisriekaleelle mäkkäriruoan kotisohvalle. Ruoan maksaa Kela.

Toinen maahanmuuttajataustainen ajaa Toyota Yariksella – joka ei voi olla mennyt katsastuksesta läpi mutta on silti – sushilounaan keskustassa sijaitsevan markkinointitoimiston ovelle. Kuski maksaa kuljetusmaksustaan auton huollot, bensat, parkkisakot. Toimistolta saavutaan villasukat jalassa ovelle hakemaan ruoat.

Tästä kaikesta Juhani nettosi ennätyksellisen kasan rahaa. Innovaatio, innovaatio! Ja nykyisin Juhani kirjoittaa voittajien lehdessä, kuinka tulla voittajaksi.