Onko jalkapallo leikkiä vai sodankäyntiä? Minun väitteeni on, että jalkapallon vakavuutta ei ole otettu riittävän vakavasti. Syksyllä 2025 julkaistussa pro gradussani on kunnianhimoinen pyrkimys lähteä vakavimmasta vakavuudesta käsin ja koettaa ymmärtää peliä konfliktitilanteena. Kyse on eräänlaisesta ajatuskokeesta: mihin filosofinen tarkastelu ajautuu, jos otamme leikin sijaan lähtökohdaksi aidon, vakavan konfliktitilanteen kahden yhteisön välillä?
Motivaatio ja aiempi tutkimus
Työn taustalla vaikutti monta eri motivaatiotekijää. Ensinnäkin minulla heräsi uteliaisuus lähteä tarkastelemaan jalkapallopeliä konfliktitilanteena, joukkuetta yhteisönä ja valmentajan valtaa poliittisen filosofian käsiteapparaatein. Poliittisten yhteisöjen ja sodankäynnin olemusta on filosofiassa ja eri kulttuurien filosofiassa käsitelty vuosituhansia. Ehkä voisimme ymmärtää sen tradition avulla joukkuetta, pelaajien välisiä suhteita, valtaa ja yhteenoton luonnetta.
Toinen merkittävä motivaatiotekijä työn taustalla oli urheilun filosofian ankkuroituminen Johan Huizingan leikin määritelmään, vaikka Huizinga itse omassa Homo Ludens -teoksessaan jo 1930-luvulla toteaa, että moderni urheilu on kadonnut leikin piiristä. Kun urheilun filosofia on ontologisesti kiinni leikissä, tuloksena on usein ristiriitainen ontologia, jossa pikemminkin toivotaan urheilun olevan jotain muuta kuin mitä se on.
Joukkueurheilun dynamiikasta ja joukkueesta ontologisena oliona on jonkin verran aiempaa filosofista tutkimusta. Jyri Puhakaisen maineikas väitöskirja Kohti ihmisen valmentamista (1995) keskittyi urheilijan ontologiseen analyysiin Lauri Rauhalan filosofian avittamana. Joukkueesta oliona on jonkin verran niin suomalaista kuin kansainvälistäkin tarkastelua mutta lähinnä yksittäisten artikkelien tasolla. Lähtökohtaa, jossa joukkuetta tarkasteltaisiin poliittisena yhteisönä sillä tavoin kuin itse otin lähtökohdaksi, ei tutkimuskirjallisuudessa tullut vastaan.
Suomalaisesta jalkapallofilosofisesta kirjallisuudesta mainittakoon Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama teos Sokrateen syöksypusku, jossa yhdessä artikkelissa Jani Hakkarainen on tarkastellut jalkapallojoukkuetta sosiaaliontologisesti. Kansainvälisesti jalkapallofilosofian perusteos on Steffen BorgenThe Philosophy of Football (Routledge).
Filosofinen tutkimusmetodi
Filosofinen tutkimusmetodi – mikäli sellaisesta on mielekästä puhua – eroaa perustavanlaatuisesti empiiristen tieteiden tutkimusmenetelmistä. Filosofiassa jo rajat sen välillä, mikä on vakavaa akateemista tutkimusta, mikä runoutta, aforistiikkaa tai jotain muuta taidetta, saattavat hämärtyä. Omassa työssäni paikoin koettelen näitä rajoja, ja säilytin työtä tehdessäni jonkinasteisen leikillisen ja taiteellisen ulottuvuuden. Jää lukijan arvioitavaksi, missä määrin kyse on vakavasta tieteellisestä yrityksestä väittää todellisuuden luonteesta jotain. Toisinaan tosin nimenomaan leikki ja taide paljastavat ihmisyydestä jotain sellaista, mihin tiede ei omin metodein koskaan pääse kiinni.
Se, missä filosofinen tutkimusmetodi keskeisesti eroaa empiirisestä, on, että filosofiassa ei ole empiiristä aineistoa vaan keskustelukumppaneita. Hyvin usein he ovat jo kauan aikaa sitten kuolleita, kuten tässäkin tapauksessa.
Filosofinen tutkimus toimii käsitteellisellä tasolla: siinä järkeillään, arvioidaan ja punnitaan kriittisesti käsillä olevaa aihetta suhteessa siihen, miten sitä on aiemmin käsitelty.
Omassa työssäni metodina oli rakentaa argumentti eli toisin sanoen väittää jotain sekä perustella ja oikeuttaa väite. Ajatuskoe tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että lähdemme vakavasti punnitsemaan jalkapallopeliä kahden poliittisen yhteisön välisenä konfliktitilanteena, siis sotatilanteena.
Huizinga ja Schmitt: keskustelu leikistä ja vakavuudesta
Työssäni rakennan leikin ja vakavuuden (poliittisen) välistä jännitettä kahden ajattelijan, Johan Huizingan ja Carl Schmittin, kautta. Heistä Huizinga, historioitsija, edustaa ja puolustaa leikkiä ja leikin tärkeyttä kulttuurin aineksena. Kulttuurin vakavoituminen ja leikkiaineksen katoaminen esimerikiksi sodankäynnissä (totaalinen sota) tai urheilussa (moderni urheilu) on hänen mukaansa tragedia.
Carl Schmitt, politiikan teoreetikko ja natsijuristi, edustaa ajattelussaan leikin poleemista vastakohtaa, poliittista ja vakavuutta, joka viime kädessä tarkoittaa elämän ja kuoleman kysymystä. Poliittiseen (ystävä/vihollinen-erotteluun) kytkeytyy aina aseellisen konfliktin mahdollisuus yhteisöjen välillä, siis uhka siitä, että vihollinen fyysisesti tappaa minut. Schmitt asettui puolustamaan poliittisen sfäärin vakavuutta leikiltä: poliittinen on viime kädessä vakavinta vakavuutta – elämän ja kuoleman kysymys – ja siitä on leikki kaukana.
Kaksikon välinen kiista kohdistui etenkin sodankäyntiin. Huizingalle sodan alkuperä on leikissä ja sota on pohjimmiltaan leikkiä, kun taas Schmitt näkee sodan eksistentiaalisena ilmiönä. Huizinga ja Schmitt kävivät eräänlaista dialogia 1930-luvulta alkaen, ja kiinnostavalla tavalla heidän ääripäistään lähtenyt ajattelu monessa kohdin lankesi yhteen.
Kaksikon dialogi on ymmärrettävä osana historiallista kontekstiaan, kun totalitaariset liikkeet saivat Euroopassa jalansijaa.
Kumpi voitti tässä tapauksessa?
Modernin jalkapallon kohdalla schmittiläinen argumenttilinja tyssää siihen, että jalkapallopeli on pohjimmiltaan fiktiivinen maailma, mielikuvitusmaailma. Vaikka peli on terrritoriaalista, siinä ei siirry yksikään valtion raja. Pelissä ei tapeta vihollista. Maali on niin ikään täysin mielikuvituksen tuote: se on pelkkä sopimus siitä, että kun pallo ylittää maalilinjan tolppien välissä, siitä saa pisteen. Siten peli siis ei ole sotaa.
(Vasta-argumenttina voitaisiin esittää, että itse asiassa arkaainen sodankäynti oli tavallaan jotain tämäntapaista: yhteenotto sovittiin johonkin tiettyyn paikkaan, sitten otettiin yhteen ja homma oli selvä. Sota oli ennemmin kunniakas kaksintaistelu, siis leikkiä, kuin elämän ja kuoleman kysymys. Tämä noudattelisi toki Huizingan käsitystä sodankäynnistä, jota vastaan Schmitt jyrkästi asettui.)
Vaikka peli on fiktiivinen ja pohjimmiltaan leikillinen maailma, ei Schmittiläistä ajattelua sovi heittää tyystin roskakoriin, koska poliittisen vakavuuden avulla voidaan löytää jalkapallosta uusia puolia.
Saamme työkaluja tarkastella pelaajien välisiä suhteita ja joukkuetta poliittisena instituutiona. Schmittiläisessä poliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka (konfliktin mahdollisuus) ja sisäpolitiikka kietoutuvat tiiviisti yhteen, ja sama ilmiö tapahtuu jalkapallojoukkueessa. Schmittin Thomas Hobbesilta omaksuma periaate Protego ergo obligo paljastaa myös valmentajan vallan olemusta. Schmitt käsittelee myös paljon vihollisuuden olemusta ja territoriaalisuutta. Ne molemmat ovat keskeisiä aspekteja jalkapallossa.
Yhteenveto gradustani
Argumenttini jalkapallopelin vakavasta siis poliittisesta luonteesta perustuu neljästä osasta, jotka ovat gradun pääluvut: 1. Jalkapallo on peli, jossa on paljon erilaisia jännitteitä. 2. Totaalinen urheilu saattaa joukkueiden välisen vastakkaisuuden antagonistiseksi. 3. Valmentajan valta perustuu kykyyn suojella yhteisöä, joka on olemukseltaan ulossulkeva. 4. Peli on väkivaltainen yhteenotto territoriaalisessa tilassa suhteellista vihollista vastaan
Työni sisältää olemuksellisesti tiettyjä kannanottoja. Puolustan sitä, että jalkapallojoukkueessa päävalmentajalla tulee olla suvereeni valta päättää keinoista ja tavoista suojautua vastustajaa vastaan. Tätä ei tule ymmärtää mielivaltana tai siten, että valmentajan kannattaa tehdä mitä vain päähän pälkähtää. Protego ergo obligo tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että valmentajan toiminnan on suuntauduttava tositilannetta (Ernstfall) kohti. Urheilussa valta saattaa kadota teknologian, datan ja byrokratian uumeniin, ja siksi työssäni puolustan schmittiläistä desisionismia.
Puolustan jalkapallojoukkueen kohdalla schmittiläistä ajatusta ”suvereenista kansanvallasta”. Schmittille demokratia ja liberalismi olivat kaksi eri asiaa: demokratia perustuu suvereeniin kansanvaltaan, liberalismi suvereeniin yksilöön. Moderni jalkapallojoukkue ulossulkevana poliittisena yhteisönä ei voi perustua yhteisön sisäiseen pluralismiin. Sen sijaan jalkapallojoukkueiden välinen maailma on ”pluriversumi”, jossa erilaiset tavat ja näkemykset pelistä kohtaavat jännitteisesti yhteisellä areenalla.
Työn arvo ja hyöty
Kyseessä on ensimmäinen Suomessa julkaistu jalkapallofilosofinen opinnäytetyö. Jalkapalloa on käsitelty ilmeisimmän eli urheilu- ja valmennustieteiden lisäksi paljon esim. politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden alueella. Näissä ei kuitenkaan ole tehty samanlaista perustavaa ontologista työtä pelin olemuksesta. On siis niin, että urheilu- ja valmennustieteet ovat keskittyneet tutkimaan peliä tai valmennusta, ja yhteiskuntatieteet jalkapallon yhteiskunnallisia ilmiöitä. Linkki näiden kahden maailman (peli–yhteiskunta) on puuttunut.
Omassa työssäni on kunnianhimoinen (joskin puutteellinen ja keskeneräinen) pyrkimys rakentaa siltaa näiden maailmojen välille.
Miksi se on tärkeää?
Ensinnäkin valmennukselliselta kannalta pelin ja joukkueen ontologinen analyysi on perustava asia. Valmennus ei voi toimia ilman, että se sitoutuu joihinkin oletuksiin joukkueesta ilmiönä. Tarkasteluni siinä mielessä sitoutuu siihen traditioon, jonka voidaan katsoa alkaneen Lauri Rauhalan filosofiasta. Rauhala teki elämäntyönsä filosofisen ihmistutkimuksen parissa, ja hänen pyrkimyksenääm oli luoda ontologinen analyysi ihmisestä eri ihmityön ja -tieteiden perustaksi. Puhakainen jatkoi Rauhalan linjalla ja kysyi, mikä on urheilija ja mitä ovat valmennuksen vaikuttamisen kanavat.
Toisekseen urheilun ja valmennuksen etiikkaa ei voi rakentaa mielekkäästi, jos urheilun olemus omalakisena inhimillisen toiminnan alueena sivuutetaan. Työssäni olen nimenomaan puolustanut sitä, että urheilulla on oma toimintalogiikkansa ja mielekkyytensä, joka voi olla arkielämällemme paikoin vieras. Se on kamppailun ja vastakkainasettelun maailma. Tämä näkemys voidaan asettaa perustellun kritiikin kohteeksi ja voidaan myös kysyä, onko tämä mielekäs maailma ja pitäisikö urheilun todellisuusperiaate uusintaa.
Jalkapalloon liittyy paljon erilaisia lieveilmiöitä ja poliittista vastakkainasettelua. Monessa maassa esimerkiksi eri seurat ja/tai niiden kannattajat ovat kytkeytyneet johonkin tiettyyn poliittiseen suuntaukseen. Suomessakin vallitsi urheilukentällä poliittinen jako työlaisiin ja porvareihin pitkälle 1900-luvulla.
Kannattajakulttuuri on maailma, jossa schmittiläinen ystävä/vihollinen-erottelu on perustavasti läsnä, ja nykyisen huippuunsa kaupallistetun ja tehostetun huippu-urheilun maailmassa on enemmänkin niin, että nimenomaan kannattajien välillä (eikä niinkään joukkueiden) tuo erottelu on akuutti. Se johtaa usein väkivaltaisiin yhteenottoihin kannattajayhteisöjen välillä.
Esitän työssäni, että mitään näitä lieveilmiöitä ei voida ymmärtää perusteellisesti ilman, että käsitämme jalkapallopelin olemukseltaan poliittiseksi.
Huizinga, J. [1938] (1947). Leikkivä ihminen: Yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseen (suom. Salomaa, S.). Helsinki. WSOY
Puhakainen, J. (1995). Kohti ihmisen valmentamista: Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta. Tampere. Tampereen yliopisto.
Rauhala, L. (2014). Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus.
Saarinen, J. A. & Melan, M. (toim.) (2014). Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa. Jyväskylä. Docendo.
Schmitt, C. [1932] (2015). Poliittisen käsite (suom. Kuusterä, A. & Palmusaari, J.). Helsinki. Tutkijaliitto.
Ajattelu pelastetaan lakkauttamalla ajattelu ja tuottamalla päivityksiä.
Ihmisen tekemä kuva joka on tehty tekoälyllä joka on ihmisen tekemä.
Vain rampa tarvitsee tukea mutta ei tuki kasvata rammalle raajaa takaisin ja siksi ramman paras ratkaisu on proteesi
Artesaani-informaatio tunnelmoi eri tavalla ja tuoksuu aidommalta, se kohoaa pitkän ajan ilmavaksi kuohkeaksi
Suomalaisen ajattelun eliitti julistaa nyt että some on turmeltunut ja sinne pitää palauttaa ihminen ja ovat nyt keksineet hankkeen ”Ihmisen tekemää” jota tukee myös säätiö kuten kaikkia hyviä kulttuurihankkeita ja hankkeeseen voi osallistua osallistumalla somessa
Minä perustan hankkeen nimeltä Tekoälyn tekemää ja vastustan sillä ihmishälyä.
”Vastavoima analyyttiselle hälylle”
Mistä johtuu tämä kaikki häly? Mikä on tämä paniikki? Miksi sisältö on ainoa sisältömme?
Me maaorjat täällä täytämme informaatiotilaa somekampanjoilla ja pelaamme korporaatioiden ehdoilla peliä jota ei voi voittaa
Sillä että omistamme kaupungin ei ole merkitystä jos kaikki tiet ovat yksityisiä
Rauhoitutaan siis ja otetaan kitara käteen ja ryhdytään soittamaan nuotteja peräkkäin
Niinhän voi edelleen tehdä ilman että asiaa tarvitsee julistaa
***
Että ihminen on aito ja alkuperäinen on aksiooma josta ei ilmeisesti poiketa
Kun filosofit ottavat tällaisia kantoja katoaa ajattelu eli juuri se minkä puolesta he kadulla ohikulkijoille hädissään julistavat
Ihmisen tekemäkin on tehty tekoälyllä joka on hyvä renki mutta huono isäntä
Suomessa on tätä nykyä kolme filosofia joista vain kaksi pukeutuu hassusti. Heistä toinen on eläköitynyt ja kirjoittaa muille eläkeläisille ja on siten varsin harmiton. Sitten kun hän kuolee, tekoäly voi jatkaa teosten kirjoittamista eläkeläisille.
”Mutta ihmisen tekemän sisällön takana on tilastollisten todennäköisyyksien sijaan oikea persoona.
Miten persoona eroaa tilastollisista todennäköisyyksistä?
Onko nyt niin että kirjailija kaivetaan haudastaan vuosikymmeniä hautajaisten jälkeen?
Johan on ummehtunutta
Kuulostaa siltä että hanke yrittää epätoivoisesti pelastaa ihmisen informaation markkinassa joka on hävitty vuosia ellei vuosikymmeniä sitten
Mutta miksi yleisö olisi kiinnostunut kirjailijasta, kuolleesta? Miksi ihminen olisi kiinnostunut toisesta ihmisestä jos hänellä on merkkejä?
Suurkaupunki on jo tehnyt ihmisestä blasén
Ei ihminen enää elä välittäen ja välittömästi
Hänellä on informaatiota ja hän käy terapiassa
Yleisö on osa merkkien jonoa joka ei ala mistään eikä pääty minnekään
Kirjailijan täytyy ymmärtää asemansa ja opetella kirjoittamaan: itselleen, itse
Siinä on hänen yleisönsä
***
Pascalin vaaka: kannattaa uskoa ihmiseen huolimatta siitä onko ihmisessä mitään mitä tekoälyssä ei ole tai voisi olla, koska näin saavutetaan jonkinlainen palkinto eli että ihminen pitää itse itseään arvossa eli että se ei suorita eksistentiaalisessa kriisissään joukkoitsemurhaa
Onhan siinä arvoa kerrakseen kaiken hädän keskelle
Uskoon ei voi kuitenkaan noin vain ryhtyä
Jos ei usko ihmiseen on kuitenkin parempi ryhtyä elämään kuin uskoisi ja toivoa että käyttäytymisen muutos kumuloituu vähitellen uskoksi
Usko tarkoittaa ajattelun lakkauttamista eli jotta nyt voidaan vaalia ajattelua on ensiksi lakattava ajattelemasta
En lupaa että tämä teksti on aito. Tämä on ennemmin vimma, mielensairaus, joka työntyy ulos merkeiksi merkkien avaruuteen
***
Kaikkein irvokkainta on tukea itsenäistä ajattelua mutta sellainen hanke ei voisikaan syntyä milloinkaan muulloin kuin nyt ja saa siksi loistavasti huomiota ja kiitosta koska me kaikki nyt pelkäämme miten meidän käy
Ja sitten kun irvailee tällaista hanketta kohtaan niin ei saa hankkeen tukea koska irvailu asettaa naurunalaiseksi hankkeen eli hanketta johtavien ihmisten aseman eli heidän valtansa koska valtaahan me täällä huudamme kurkku suorana itse kukin
Tekoälyä vaarallisempaa on vain järjestelmällisesti tuettu itsenäinen ajattelu
Näin siitä tehdään synteettistä hälyä, synteettinen artesaanileipä
Ja tekoäly voittaa jälleen tässä pelissä
Hankkeen tekijät asian ymmärtävät vai ymmärtävätkö
Siis itsenäisen ajattelun luonnetta että eihän sille voi tehdä näin, tämä on rikos ihmisyyttä kohtaan
Ja juuri edellä sanottu olisi sitä mitä hanke yrittää huutaa
Miten siihen asiaan suhtautuvat, on kaikkein kiinnostavinta
Ihmiset jotka pelkäävät itsenäisen ajattelun puolesta, eivät ajattele itse
Ihminen joka ajattelee itse, ei pelkää, koska hänellä on aina ajatuksensa vaikka muu maailma muuttuisi tekoälyksi
