Tekijä: Juuso Kokkonen

Elukkojen ovat vedet

Petojen teurastus.

Minä olen katsonut saman informaation eilen.
Olen piirtänyt kynälläni ilmaan.
Olen kuullut merkkieni haihtuvan.
Olen sitten unohtanut.

Minä olen työntänyt käteni maahan.
Voimieni voimasta katsonut maan kuihtuvan.
Kuivana maa ei kasvanut elämää.
Elämää, joka kutsuisi sanoin.

Pedot ovat teurastaneet minua.
Ja suoleni kasvavat aina vain uudestaan.
Minä en suostu vedestä nousemaan.
Tyhjyyteen en silmiäni osoita.

Veden alla elää kokonainen elukoiden sivilisaatio.
Elukat pinnan tällä puolen
ovat elukoita.

Talon renki

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää.

Kun on yhteiskunnallisesti perusteltava myös sellaisia elämän vuoria ja rotkoja, jotka pukeutuvat kaikista kehnoimmin yhteiskunnallisen perustelun viittaan, vuoret ja rotkot kaiken aikaa kieltäytyvät näyttäytymästä näkökentässämme.

Toisaalta länsimaisen filosofian historia on yhtä yhteiskunnallista perustelua – vain jumalat vaihtuvat. Tehtävä moraalisena portinvartijana pitää filosofin mahan täynnä, toiveikkuuden läsnä ja vaatteet puhtaina.

Suuren kehityksen aikoina filosofin tehtäväksi on muotoutunut erehtyvien ihmisten pitäminen kaidalla polulla, oikean tieteen polulla. Filosofi kaikista parhaiten tunnistaa väärän tieteen (ja tiedon) oikeasta, ja hän patistaa ihmisiä kauaksi noiden myrkyllisten omenoiden luota.

Filosofia on kirjaimellisesti tieteenfilosofiaa, siis tieteen omistamaa filosofiaa, uskollinen renki, jota ei tule päästää isännäksi taloon.

Vapauden hinta olisi lohduttoman suuri. Sivilisaatiota, joka ei ole koskaan uskaltanut katsoa rotkoon eikä nousta vuorelle, ei parane päästää niiden äärelle, vaan näkökenttä on peitettävä.

Vaihtokauppa on tehty, ja vain hetkittäin on filosofia uskaltautunut kahleistaan eroon, uhmannut talon isäntää. Ja miksipä sen pitäisi uskaltaa? Kuilu on syvä ja pimeä, pelkkä tyhjä onkalo, jolta ei saa edes kaikua.

Ajatus, että ihminen on tippunut vailla merkitystä ja suurta tarinaa maailmaan – että tyhjyys on hänelle ainoa varma asia –, puistattaa ja karkottaa.

Jos filosofia olisi vapaata, se olisi tyhjää. Siksi se käpertyy isäntänsä huomaan.

Almuja, almuja surkeuksille

Tuolla lattialankkujen tuolla puolen.

Oli aika, kun almut olivat muonaa tai kolikoita. Heille, jotka olivat almujen tarpeessa, viskeltiin muonaa ja kolikoita keskipäivän aikaan keskelle toria. Ja he, jotka olivat elämässään onnistuneet, katsoivat, kun almujen tarvitsijat niistä kiistelivät.

Se oli suurta viihdettä ja suuri apu.

Mutta kun aika käy yhä niukemmaksi eli kun muonaa riittää poisheitettäväksi ja kolikoita metallinkeräykseen, ovat almutkin saaneet uuden muotonsa.

Uuden työn aikakaudella siirryttiin palkoista palkkioihin. Työttömyyden aikakaudella on siirrytty palkkioista mahdollisuuksiin.

Tässä almujen muodossa joukot, massat, eivät enää taistele säännöllisestä kuukausipalkasta, eivät tilille kilahtavasta kertaluonteisesta palkkiosta, vaan mahdollisuudesta näyttää naamaansa ja verkostoitua, jos vain jaksaa huutaa ja pysyä freesinä ja relevanttina.

Ei tarjota paikkaa pöydästä vaan sen alta. Kun niitä paikkoja on riittävän paljon, naama on nuutunut ja ääni häipynyt. Aina seuraava mahdollisuus vie lähemmäksi seuraavaa mahdollisuutta ja aina löytää itsensä tutusta paikasta, jossa katto on tukevasti pään päällä.

Odotus on loputon, koska maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa – sitten kun…

Mahdollisuuden ihminen ottaa vastaan kuin taivaan lahjan. Että minä pääsen istumaan sen pöydän alle, jonka ääressä en istu! Nykimällä huosunlahkeita tekee itsestään kiusankappaleen, mutta kenties saa joltakulta revittyä housut jalasta.

Tuolit vähenevät, väki pöydän alla lisääntyy. He eivät tunne solidaarisuutta. He hymyilevät toisilleen kylmästi, he hiovat persoonaansa ja pyynäävät neniään.

Sitten ihmettelemme ihmisten yleistä harhailua ja epämääräistä kyvyttömyyttä suunnistaa omalta kotipihalta omalle kotiovelle. Sanotaan, että kannattaa aloittaa lenkkeily tai jooga tai eutanasia, ehkä äänikirjapalvelu tai uuden soittimen pikakurssi.

Mutta pöydän alla lojuvien alla, tuolla lattialankkujen tuolla puolen, elää kokonaan oma maailmansa, sivilisaationsa, tunnelimainen yhteiskuntansa. Ja kuinka he katsovatkaan pienistä raoistaan ylöspäin ja irvistävät.

Suuriin ajattelijoihin liitettävä kysymys

Me elämän hylänneet.

Ajattelu tarvitsee rinnalleen toiminnan. Näin on laita keskinkertaisella ajattelijalla, sanotaan: hänen ajattelunsa kumpuaa toiminnasta. Ajattelu reflektoi toimintaa, ja tuo reflektio tuottaa taas uutta toimintaa. Tässäkin taidossa voi kehittyä erinomaiseksi, mutta mikäli keskinkertainen ajattelija lakkauttaa toiminnan, hän ajautuu surkeille vesille, hukkuu suohonsa, josta toiminta ei häntä koskaan vapauta ja nosta ylös. Hän pyörii surkeaa kehää kehonsa ympäri, vajoaa.

Suurten ajattelijain kohdalla tilanne on tyystin toinen, koska heidän ajattelunsa on kaikesta toiminnasta vapaata, puhdasta abstraktiota. Heille toiminta on turmaksi: siksi he eivät kynääkään nosta lattialta. Toimimattomuus ei aja heitä allikkoon kuten keskinkertaisen ajattelijan.

Masennus seuraa, kun keskinkertainen ajattelija lakkaa toimimasta. Suuri ajattelija, sen sijaan, ei tunne muuta kuin masennuksen.

Ja silti sanomme suurta ajattelijaa suureksi – me elämän hylänneet.

Ajan ikuisuus

Ikuisuudesta ei ole tietä takaisin aikaan.

Seuraatko sinä aikaa?

Vai seuraatko sinä aikaasi?

Tarkalleen olisi määriteltävä ne ominaisuudet, jotka tekevät ajasta juuri sinun aikaasi. Omistatko siitä osuuden?

Onko aika listautunut pörssiin? Kuinka sijoitustesi laita on ja mikä on tullien vaikutus kursseihin?

Ajan siis yleisen ajan eli sinun oman aikasi seuraaminen on kansalaistaito ja -velvollisuus. Jos ei seuraa aikaa, tipahtaa kyydistä eikä muista aamulla herätä. 

Työelämässä puhutaan ajanhallintataidoista. Se on työelämätaito.

Kuin aika olisi hallittavissa oleva esine. Hallitsetko ajan, jos pysäytät kellosi?

Mutta aika ei ole yhtä kuin kello. Jos kaikki kellot pysäytettäisiin, aika juoksisi. Minne ja miksi?

Ei ainakaan meillä ole aika käynyt. Ja jos yrittäisi käydä, en ovea avaisi.

Jokaisen aika on rajallinen mutta jännitystä riittää siinä, että rajoja ei tiedä ennen kuin ne tulevat vastaan ja silloin on jo tietokyky mennyt. Silloin on ikuisuus muuttunut todeksi.

Tiesitkö, että jos kysyy ChatGPT:ltä, mitä on kello, hän ei osaa vastata?

Hän ei osaa.

Yön pimeinä tunteina minä soitan Neiti Ajalle ja luulen olevani yhteydessä toiseen elävään ja hengittävään ihmiseen.

Aika on väärä.

Harhaluulo ja optimismi

Ihminen on kykenemätön valehtelemaan, koska ihminen on kykenemätön saavuttamaan totuutta.

Ihminen pitää ihmistä kaiken aikaa liian tietoisena, strategisena olentona. Sitä on ihmisen suuri optimismi, ihmisen suuri harhaluulo – se on peräti vaarallinen erehdys ihmisen kyvyistä.

Ja tuo optimismi ja harhaluulo kumpuaa siitä samasta ihmisen keskinkertaisuudesta, joka aiheuttaa tämän keskinkertaisuuden. Keskinkertaisuuden itseään ruokkivassa maailmanpyörässä selitysyritykset poliittisen todellisuutemme luonteesta tahriutuvat naiivilla optimismilla ihmisen kyvyistä, ihmisen nerokkuudesta.

Nerojakaan ei ole, on vain tarinoita neroista – ja nekin aina verrattain romanttisia ajatuskokeita.

Harhaluulo on se, että meille valehdellaan. Että kyse olisi tietoisesta, strategisesta harhaanjohtamisesta, jonka tavoitteena olisi todellisten päämäärien ajaminen kulissien takana.

Optimismi ilmenee kahdella tavalla: uskotaan yksittäisten ihmisten olevan poliittisen järjestelmämme ohjaksissa, toisaalta uskotaan näiden ihmisten mittaamattomaan strategiseen kykyyn toimia kuten Machiavelli on kirjoissaan opettanut.

Mutta todellisuudessa etujen ja intressien näkymätön verkosto pitää säälittäviä ja pieniä olentoja, ihmisiä, otteessaan. Tässä on taas kyse niin moniulotteisesta ilmiöstä, ettei ihminen kykene sitä ymmärtämään ja sitä paikatakseen rakentaa teorioita salaliitoista ja valehtelusta.

Valhe edellyttää totuutta. Mutta entä kun totuutta ei ole? On vain järjestelmä, joka ajaa itseään.

Ihminen on kykenemätön valehtelemaan, koska ihminen on kykenemätön saavuttamaan totuutta. Ihminen voi ainoastaan kertoa asioita ja jättää toisia sanomatta.

Järjestelmä, intressit ja edut määrittelevät yhtälön. Kaikki tapahtuu alitajunnassa. Ja tietoinen mieli on viaton kuin pieni lapsi.

Keskivaikea älykkyys

Potilas on kuitenkin kaikin puolin pirteä.

Kuvitella, että ihmisellä diagnosoitaisiin keskivaikea älykkyys.

Mutta nykyisin on sekin mahdollista! Diagnoosien maailmassa emme milloinkaan lopeta jahtaamasta niitä ihmiselämän pienimpiäkin sopukoita, jotka tuottavat epätavallisuutta ja epämiellyttävyyttä.

Emmekä osaa sanoa, mikä on tavallista, mikä on miellyttävää. Poikkeamat saavat diagnoosin. Mutta poikkeamat mistä?

Ihminen voi kärsiä älykkyydestään. Todennäköisemmin ihminen kärsii älykkyydestään.

Äly ei lakkaa kyseenalaistamasta itseään. Se on suljettu rakennelma.

Älyllisen paras suoja on tietämättömyys omasta älystä.

Keskivaikea älykkyys on oireyhtymä, jossa tärkeimmät elementit ovat älyllinen kyky nähdä asioita niin kirkkaana, että muuta sokaistuvat, ja patologinen kyseenalaistaminen tuota kykyä kohtaan.

Tuossa vastavuoroisessa prosessissa ihminen ei tiedä lopulta itsestään eikä muista mitään. Elämä liukuu valonauhana, tapahtumia ei erota unesta eikä unta koomasta. Ovatko ihmiset todellisia? Miksi he kävelevät noin? Kuinka he voivat toimia tässä maailmassa kuin omistaisivat sen?

Keskivaikeaan älykkyyteen kuuluu toiminnallisen elämän lakkaaminen tai sen vähittäinen alasajo.

Lyhytnäköisen elämisen sijaan keskivaikeasti älykäs näkee liian kauaksi horisonttiin.

Hän kykenee korkeintaan rajoittuneesti ja tilapäisesti lyhytnäköisen elämisen autuuteen.

Potilas on kuitenkin kaikin puolin pirteä. Hän syö hyvin ja muistaa nesteyttää itseään.

Tila yhdistyy usein nihilismiin, jossa arvot vain kyseenalaistetaan.

Että tila todettaisiin diagnoosiksi, keskivaikeaksi älykkyydeksi, on siitä koiduttava potilaalle haittaa.

Mutta kukaan ei ole kertonut, mitä on haitta.

Ja miksi haitasta on haittaa.

Minä olen objekti

Sinä olet subjekti.

Minä olen objekti. Minua kohdellaan, minua liikutellaan. Minä olen syytön, vailla syytä tai syitä.

Kuuletteko kaikkien näiden konfliktien savujen keskellä, kuinka osapuolista kumpikin huutaa omaa osattomuuttaan? Heistä kumpikin sanoo: emme me, vaan ne.

Että minä olen objekti.

Toisinajattelijoita – jotka ajattelevat toisin kuin he jotka eivät ajattele – moititaan siitä, että he suovat objektin aseman viholliselle. Mikä virhe!

Vihollinen on subjekti. Minä olen objekti, vain vaikutusten vastaanottaja, passiivinen reagoija kuin Pavlovin koira.

Vastavuoroisia prosesseja on vaikea ymmärtää. Siksi niitä ei kannata ymmärtää, vaan kannattaa sanoa, mitä on sanottava, tai olla hiljaa. Ihmisyys on niin ihanan moniulotteista ja yksinkertaista.

Maailma, jossa on vain objekteja, on sotaisa maailma.

Maailma, jossa on vain subjekteja, on sotaisa maailma.

Olisipa maailmanmahti, joka sanoisi: te olette kaikki subjekteja – ja objekteja! Ja nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja puhallamme iloisesti yhteisen ihmisyytemme nimiin ja ne, jotka eivät siihen suostu, olkoot ihmiskunnan vihollisia.

Ja taas – me olisimme: objekteja!

Objektien maailmassa sitä tulee tehneeksi joutavuuksia. Ryhtyy parittelemaan metsässä sotilasliittojen kanssa. Hankkii aseita, vaikka ihmiset tappelevat ruoasta leipäjonoissa. Prioriteetit, prioriteetit.

Liittoileminen on objektiutta, ei subjektiutta, koska liitto ei suuntaudu mitään eikä ketään vastaan paitsi vihollista, jos siitä tulee aggressiivinen. Varaudumme, että vihollinen on aggressiivinen, koska se on sen ontologinen perusominaisuus.

Tuhoisaa on, kun subjekti ei ymmärrä olevansa subjekti.

Minä olen objekti, vihollinen on subjekti.

Saatana asuu sittenkin maan päällä. Nyt vain odotamme, mitä hän luolassaan keksii meidän varallemme.

Olemme niin hyvin varautuneita, että olisi sääli, jos kaikki olisi mennyt hukkaan.

Ihminen rakastaa olla oikeassa.

Olkaahan eläimiksi, ihmiset

Paradoksi ja petos.

Olen ihminen. Olen ollut ihminen alusta asti. Alusta en muista.

Nyt minua on alkanut kiinnostaa ihmisenä oleminen. Aiemmin ei ole kiinnostanut vaikka olen ollut ihminen kaiken aikaa ainakin niin kauan kuin muistan eli alusta.

Oman olemisen rationalisointi etäältä on mielettömyyttä.

Kiinnostus ihmisenä olemiseen on paradoksi ja petos.

Se että olion itsensä olemisesta tehdään kiinnostuksen kohde, kertoo olion itsensä itsestään vieraantuneisuuden tasosta kaiken olennaisen ja vielä enemmän. 

Se että ihmisenä oleminen kiinnostaa tarkoittaa sitä että sitä on kiinnostunut siitä että on olemassa ihmisenä. 

Että olisi vaikea olla kiinnostunut jostain muusta olemisesta kuin ihmisenä olemisesta koska ihminen ei voi olla kuin ihminen vaikka elämmekin suvaitsevaista aikaa.

Ei olion olemisesta voi kiinnostua, jos on jo kyseinen olio. Oma oleminen vain on.

Kun joku sanoo että ihmisenä oleminen kiinnostaa niin mikä hän on ollut ennen tätä kiinnostusta?

Ihmisiä kiinnostavat monet asiat: musiikki, taide, urheilu tai vaikkapa muuttolinnut. Entä kun listaan lisätään ”ihmisenä oleminen”? Mikä on se asia?

Mikä on kiinnostunut ja mistä?

Ei ihminen voi olla kiinnostunut ihmisenä olemisesta, koska ihminen on ihminen. 

Eli jos joku ihminen sanoo olevansa kiinnostunut ihmisenä olemisesta, hän joko ei ole ihminen tai rakentaa ihmiselle ja ihmisenä olemiselle normatiivisen kehikon, eli luo siitä esineen josta olla kiinnostunut.

Olkaahan ihmisiksi vaikka olettekin eläimiä.

Suoriutuminen, ali

Irti.

Nykyään kannattaa pelätä sitä, että alisuoriutuu elämässä. Että ei pysty vastaamaan niihin odotuksiin, joita elämälle on asetettu.

Se on peruste sanoa irti.

Irti.

Elämästä voi suoriutua ja siitä voi suoriutua ali. Se tarkoittaa, että löytää paikkansa terassin alta.

Sieltä voi katsella ylöspäin niitä, jotka suoriutuvat.

Aina voi lohduksi hakea itselleen diagnoosin. Diagnosoitu on saanut vastuuvapauslausekkeen elämä-nimiseen projektiin.

Jokaisen yritys on oma elämänsä. Se on toivoton yritys.

Jos elämä on yhtä kuin suoriutumista, kannattaa suoriutua ali tai olla suoriutumatta.

Jos Ali suoriutuu, ruoka löytää ovelle.

Suorana kannattaa seistä. Minä ehdotan yleistä lakkoa.