Esseet – Sivu 3 – Juuso Kokkonen

Puhe sirkushuvien turhuuden puolesta

Periaatteessa tähän ei pitäisi olla varaa mutta tähän pitää olla varaa.

Modernien yhteiskuntien kiistämätön, olemuksellinen ominaisuus – niiden perusluonto – on syvä taipumus joukkoliikehdintään.

Moderni ihminen, joukkoihminen. Psyyke, joka ei pohjimmiltaan kestä modernien yhteiskuntien keskinäistä verkottumista, ihmispaljoutta, kaiken kompleksisuutta, ajautuu joukkolliikeiden pariin, hakee niistä turvan ja saa sen.

Kyllä historiaa on luettu, liikaa, lukekaa sitä vähemmän.

Paras turva vaarallisia joukkoliikkeitä vastaan on joukkovietin kanavoiminen tavalla, joka on vähemmän vaarallinen riippuen siitä mitä vaarallisella tarkoitetaan.

Historiaahan voisi lukea monella tavalla, tuhoa menestykseksi.

Ja kun tämä maa kärsii jatkuvasta leikkauspolitiikasta yhtä perverssiä osa-aluetta lukuunottamatta, voidaan tämä ristiriitainen tilanne selittää yllä mainitulla kanavoimisella.

Eurooppalainen nationalismi elää hetken aikaa kukoistustaan urheilukisojen muodossa, kun aikuiset miehet ovat päättäneet asettua nurmelle jahtaamaan palloa tavalla, jossa ei periaatteessa ole minkään tason järjellistä elementtiä mukana mutta joka on kaikkein järkevin ja jopa voimakkain toimi, jota ihminen on historiansa aikana keksinyt sisäisen rauhansa ylläpitoon.

Viettipohjan aggressiivisia puolia ohjataan riittävän turhaan toimintaan.

Mitä korkeampi modernin kehitysaste, sitä korkeampi hulluuden aste. Se selittää, miksi turhuus ottaa vallan sukupuoleen, ikään, uskontoon tai muuhun vastaavaan katsomatta.

Turhuus tunkee läpi lattiaeristeiden.

Suomi-myytti ei kisoihin päässyt mutta se ei estä sitä, etteikö rahaa voisi tähän turhuuteen upottaa.

Kun media, kunnat, pahoinvointialueet, valtio, ihmiset kärsivät kroonisesta mielikuvituksen puutteesta, yleisradiolla poletteja tuntuu riittävän.

Kun miehet purkavat viettejään kentällä ja katsomassa, yleisradion lehtereillä tätä kommentoidaan päivä ja ilta toisensa perään kalliilla rahalla, isolla budjetilla kuin kyseessä olisi maailmanlopun lähetys.

Periaatteessa tähän ei pitäisi olla varaa mutta tähän pitää olla varaa.

Jalkapallo kanavoi modernien yhteiskuntien olemuksellisen joukkoliikehdinnän verrattain harmittomalla tavalla. Siksi jalkapalloa on tuettava.

Pelin neroutta ei koskaan tulla ymmärtämään ennen kuin se tuhotaan.

Poliittinen tyhjiö eli vaalipäivä

Valta kuuluu korporaatiolle.

Kun sanotaan, että Eurooppaa johtaa poliittisesti riippumaton toimielin, niin tarkalleen ottaen mistä tämä toimielin riippuu eli kuka ja mikä Eurooppaa johtaa.

Parlamenttiin valittavat jäsenet väitetysti riippuvat äänestäjistään eli algoritmista, joka ehdokkaita suosittelee äänestäjälle, jonka tietokone-, peli- ja viihdeteollisuus on palauttanut alkeelliseksi napinpainajaksi, reaktioiden kimpuksi.

Turha sellaiselle on valtaa antaa. Valta ei kuulu kansalle vaan algoritmille. Algoritmi kuuluu algoritmin omistavalle korporaatiolle. He eivät jaa reseptejään, ne ovat mummolta peräisin.

Valta kuuluu korporaatiolle.

Vastaa tyhmiin juupas-eipäs kysymyksiin, kone kertoo sinulle täydellisesti matchin. Näinhän toimii jo ihmisten parittaminenkin.

Nelikenttä kertoo sinulle, kuinka vaarallinen olet järjestelmälle eli demokratialle. On muistettava historia, äärioikeisto, ja yhdistettävä se nykyhetkeen.

Äärioikeisto on aina olemassa, mutta se muuttaa aina muotoaan. Katsokaa nyt heitä, vastustavat sodan rahoittamista rauhanrahastosta.

Maailma kavennetaan, siitä tehdään ihanasti omaksuttava. Se liukuu läpi ruoansulatuskoneiston, sulaa pehmeästi, tekee hyvää suolistolle.

Sitten laitetaan eläimet laitumelle juoksemaan toisiaan päin.

Valitaan heille kuninkaat, puolueet ja ohjelmat, joita he seuraavat hyiseen veteen asti luulossa, että kuningas, puolue ja ohjelma ovat sinne itsekin menneet.

Sitten huolestutaan kulttuurista, keskustelukulttuurista, ihmisten kunnioittamisen kulttuurista, kielenkäytöstä, rasismista, fasismista, kuplista, somesta, mielenosoituksista, äänestysaktiivisuudesta, passiivisuudesta, nuorista, mielenterveysongelmista ja koirien lääkkeiden kelakorvauksen puutteesta.

Kuinka monta neuvostoa on Euroopassa?

Olen laskenut niitä olevan monta, ne kaikki. Yksi niistä välittää ihmisoikeuksista mutta ei välitä niitä. Sitä ei kuunnella, koska sillä ei ole päätösvaltaa juridisessa väkivaltajärjestelmässä.

Laki se olla pitää.

Ihmisoikeuksia välittää moraalinen ylemmyydentunto ja poliittinen vasalliasema. Puutarha, valistuksen koti, demokratian koti.

Sanotaan, että Eurooppaa johtaa komissio.

Ja että komissio on riippumaton toimielin, koska sitä eivät äänestäjät valitse. Siksi se on niin hyvä, koska se on riippumaton ennen kaikkea äänestäjistä.

Miten ei ole aiemmin ymmärretty tämän järjestelyn poliittista innovatiivisuutta?

Riippumattomuus on kaikkinensa hyvä asia, koska silloin ei riipu kenestäkään. Voi tehdä vapaasti valintoja, ilman ulkoisia voimia, kuin tyhjiössä, heittää arpakuutiota.

Siis että riippuvuus voi syntyä ainoastaan äänestämällä, äänestyssuhteella, äänillä eli paperilappusilla. Muutoin ontologisesti on olemassa vain riippumattomuutta.

Näin tämä on käsitettävä. Mistä näitä iltasatuja voi ostaa?

Eurooppaa väitetysti johtaa tyhjiöpussi, josta on imetty kaikki ilma pois. Tuossa hapettomassa tilassa he johtavat tätä rauhanprojektia kohti seuraavaa rauhaa.

Eurooppa, itsesäilytys ja ikuisen sodan aika

Tuleva sota on jatkuvan ahdistuksen, pelon sekä taloudellisen, henkisen ja älyllisen kurjistamisen tila.

1.
Kerran aina toisinaan, silloin tällöin mutta kuitenkin riittävän usein ja ennen kaikkea tasaisesti kuin kellonlyömällä tietyin väliajoin ajautuu Eurooppa, Puutarha, sen kaltaisen hulluuden piiriin, että muu maailma katsoo ensin nauraen, pian huolestuneena ja lopulta kauhulla.

Naurunremakkaa on riittänyt jo vuosikausia, mutta nyt näyttäisi siltä, että naurun sekaan on ujuttautumassa sopiva sekoitus huolestumisen tuottamaa ahdistusta ja pelon liikuttamia kyyneleitä. Juna kulkee vauhtia, jota on vaikea pysäyttää. Kytkin vedettiin ääriasentoon, liian äkkipikaisesti, se jäi siihen jumiin ja nyt neuvotellaan siitä, kuinka tästä tilanteesta voidaan hyötyä, itse kukin.

Ei voi mitään: nyt yksinkertaisesti tarjoillaan niin mieletön määrä mahdollisuuksia Puutarhan yhdentämiseen, ettei niihin voi olla tarttumatta. Lopulta tämä kaikki käy meidän kaikkien hyväksi, siis eliitin korttitalon.

2.
Hyvää huomenta Puutarha! Joko kukat siellä kukkivat vai pommittivatko venäläiset jo nekin? Vai kenties tuhosiko Kremlin propaganda kukkanne jatkuvilla, ilkeillä valheillaan ja disinformaatiollaan? Sai kukat nuukahtamaan, pilasi niiden demokratiaa ja vapautta huokuneen fiiliksen? Eivät eurooppalaiset kukatkaan sellaista kestä – kuinka niitä voitaisiin suojella?

Joko Puutarhan inflaatio on taltutettu painamalla lisää rahaa ja energiakriisi ratkaistu räjäyttämällä kaasuputkia?

Ja näettekö, kuinka koko muu maailma katsoo teitä ylöspäin? – Ihailee tuota väreistä valtoimenaan purskahtelevaa kasvien, puiden, pensaiden ja köynnösten suloista iloa ja harmoniaa. Niistä kasvaa vuosisatojen ja -tuhansien perinne, traditio, jonka makuun Puutarhan kasvattamat hedelmät syöjänsä nukuttavat. Tuosta tilasta, kerran siihen päästyään, ei eurooppalainen ihminen osaa irtautua, eikä edes haluaisi.

Alistettunakin eurooppalainen ihminen joka aamu kävelee Puutarhaansa, kastelee nuutuneet kukat, katsoo luomustaan, kuvittelee kuinka se kukoistaa kuin menneinä vuosisatoina.

Viidakko, se siintää tuolla horisontissa – ehkä sielläkin joskus Puutarha.

3.
Pari kertaa oli Puutarha tuhonnut itsensä maailmansodilla, siis ennen muuta sisäisillä sodilla. Moni piti sitä järjettömänä toimintana, mutta niin kuitenkin tehtiin, koska ei muutakaan voitu.

Rauhanprojekti, Euroopan unioni, lupasi taata rauhan. Tuo tavoite oli kaunis propagandalause, koska alusta asti, kuten kaikissa poliittisissa utopioissa, tavoite on ollut vallan keskittäminen.

Sitä tavoitetta ei koskaan osata taikka uskalleta sanoa ääneen. Sitä ei kannata sanoa ääneen.

Mielentila alussa on aina vilpitön.

4.
Eurooppalaisen eliitin – ja nimenomaan eliitin, kansa on tässä nauttimassa maisemista, istuu kiltisti käskystä junan kyydissä, juo ravintolavaunussa olutta – kiertokulku noudattaa eräänlaista kaavaa. Se on syklistä toimintaa, joka kumoaa väitteen edistyksestä ja kehityksestä ja vahvistaa väitteen Puutarhan ikuisesta, pysyvästä olemuksesta.

Kiertokulussa on kolme päävaihetta seuraavassa järjestyksessö: sota, rauha, sotaan valmistautuminen. Nämä seuraavat toisiaan niin vastustamattoman deterministisesti, että rohkeimmat saattavat tulla siihen johtopäätökseen, että näitä voimia ei ohjaile ihminen vaan jokin korkeampi taho.

Sodasta kaikki on alkava. Riittävän pitkään kun sellaista toimintaa on harjoitettu, on tultava johtopäätökseen, että sellainen toiminta ei ole pidemmän päälle mielekästä.

Tehdään rauha, sen määrää voittaja.

Rauhan aikana muistetaan, kuinka ikävää on sota. Sotaa ei haluta. Vaalitaan rauhaa. Rauha on hyvä.

Sitten sukupolvet, jotka ovat nähneet vain rauhaa, pääsevät valtaan. Kollektiivinen, sukupolvinen muistijälki on hävinnyt. Sota muistuttaa romanttisesti itsestään viihdeteollisuudessa. Sieltä katsotaan, millaista se oli.

Se oli hirveää.

Samaan aikaan rauhan sukupolvet alkavat ihastelemaan uutta aseteknologiaa. Se on hienoa, uutta, modernia. Fiilistellään sotaharjoituksia. Ne ovat mahtipontisia.

Palataan kohtaan yksi.

Ja lopulta viihdeteollisuus saa uutta raakamateriaalia.

5.
Sota ja rauha ovat olleet alusta asti Euroopan yhdentymisprojektille välineitä, työkaluja. Päämäärä on ollut aivan muualla: sulloa saman jaetun kapitalistis-korporatiivisen järjestelmän piiriin koko maanosa Venäjän rajoille asti, välittämättä demokratiasta, siis demokraattisesti.

Projekti on alusta asti ollut mielipuolisella tavalla irronnut minkäänlaisesta todellisuudentajusta. Todellisuus on olemassa, vaikka moni sen kiistää.

Sullominen palvelee yhdenmukaistamista, standardisoimista, mikä taas palvelee poliittisen ja korporatiivisen eliitin valtapyrkimyksiä. Näin näissä projekteissa aina käy, siksi politiikka on luonteeltaan vaarallista ja petollista.

Ja maailma, ikuinen.

6.
Rauha työkaluna ei ole ollut tehokas aikoihin. Kyse on kylmästä opportunismista. On tartuttava niihin aseisiin, mitä eteen sattuu.

Keväästä 2022 lähtien edessä on ollut kaiken aikaa opportunistinen työkalu, jota on kuitenkin kaksi vuotta käytetty hyvin vaillinaisesti. Vasta pelko Yhdysvaltojen vetäytymisestä Puutarhan hoidosta on saanut puutarhurit kiihkeän opportunismin valtaan.

Mehän voisimme ottaa tämän Washingtonin aikaansaaman sotkun jatkossa täysin harteillemme. Sodasta voitaisiin tehdä ikuinen rauhanprojekti!

7.
Puutarhaa on revitty suuntaan jos toiseenkin 2000-luvulla. Sitä pakkovallalla integroidaan sisäisesti samaan aikaan kun se laajentumisen myötä on monimuotoistunut ja pirstaloitunut. Pakkomielteinen geopoliittinen valloitusprojekti haluaa mukaansa kaiken ja samaan aikaan olla yhtenäinen liittovaltio ja vaalia demokratiaa, rauhaa, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia, eläinoikeuksia ja muita hyviä asioita, joita ei tule kiistää.

Kapinallisia kytee, he ovat demokratian vastaisia voimia, siksi pahoja.

Kenties putinisteja.

Puutarhan taloudelliset, poliittiset, demokraattiset pylväät murenevat silmissä. Simuloitu keskuspankkitalous on pysynyt tekohengitettynä jatkuvien kriisien ja morfiiniannosten myötä.

Itse luotu inflaatio tarkoittaa varallisuuden siirtoa kuluttajilta taloudelliselle eliitille. Loputon rahan painaminen ja yhteinäistyvä unionin velka ovat luomassa Leviathania, jonka ainoa jäljellä oleva tarkoitus on itsesäilytys.

8.
Sota on uusi morfiini. Se on pakko, välttämättömyys. Sodan opportunismi voi jälleen pitää Euroopan jaloillaan, ja mitä pidempään sota jatkuisi, sen parempi.

Sota voi mahdollistaa niin paljon. Kuin orwellilaisessa maailmassa, sitä tarvitaan oman suuralueen sisäisen propagandan välineenä.

Ollaan pisteessä, jossa vain ulkoinen uhka tarjoaa riittävän voimakkaan annoksen sisäisiin ongelmiin. Sota on ihan todella: rauhaa.

Sota voisi tehdä unionista yhtenäisemmän, siis totalitaarisemman, kuin koskaan aiemmin. Yhteinen velka, sotabondit (ei kyse uudesta elokuvasta) ja unionin verotusoikeus vankistaisivat keskitetyn keskuspankkitalouden otetta kansalaisistaan.

Omaan aseteollisuuteen satsaaminen isoilla rahasummilla loisi itsestään rullaavan, amerikantyylisen rahankierrätyskoneen poliittis-kapitalistiselle eliitille. Tavoite on: ikuinen sota, ikuinen kone.

Sota mahdollistaisi ennennäkemättömällä tavalla sisäisen demokratian vahvistamisen. Siis vallan keskittämisen komissiolle, kiristyvän internet-sensuurin ja ajatusrikosten kirjaamisen unionin lakeihin. Petturit, sisäisen rauhan horjuttajat, voitaisiin sulkea vankiloihin.

Samaan aikaan järjestettäisiin vaaleja ja mainostettaisiin omille kansalaisille omaa demokratiaa, sen erinomaisuutta.

9.
Rauhan aika on ohi, sodan aika on käsillä. Sota on ennen muuta simulaatio- ja propagandasota. Sen tuottaa informaatio.

Se on jatkuvan ahdistuksen, pelon sekä taloudellisen, henkisen ja älyllisen kurjistamisen tila, jossa uusia vaatimuksia hyväksytään edellisten nojalla itsestäänselvällä tavalla, koska on käynnissä totaalinen sota, joka vaatii poikkeuksellisia toimia.

Kun poliittinen järjestelmä elää poikkeuksellisista toimista toisiin poikkeuksellisiin toimiin, ei pidä väheksyä sitä, kuinka pitkälle se on valmis poikkeuksellisissa toimissa menemään.

Hulluutta seuraa itsetuho.

10.
Mitään syitä sodille ei todellisuudessa ole. On vain sisäisiä tuhoutumiskulkuja, joita pyritään hallitsemaan ulkoisella toiminnalla. Sodalla.

Sodan ulkoiset ”syyt” seuraavat niistä.

Putin, naiivi hölmö, uskoi ihan tosissaan lopettavansa erikoisoperaatiollaan kymmenen vuotta Ukrainassa jatkuneen sodan. Ei tiennyt minkälaisen hulluuden ja itsetuhoisuuden kanssa tässä ollaan tekemisissä.

Putinille sodassa on kyse valtapelistä ja moninapaisen maailmanjärjestyksen alkunäytöksestä, Euroopalle brutaalista itsesäilytyksestä. Ja koska jälkimmäinen on vieteistä voimakkain, se saa yliotteen.

Ikuinen sota asettuu luontevasti ikuisten kriisien ja päättymättömän poikkeustilan jatkumoon.

Post-eskatologia

Post on englantia ja tarkoittaa tolppaa.

”Elämme postnormaalia yllätysten ja epäjatkuvuuksien aikaa.”

Mitä tarkoittaa, kun etuliite post ilmenee erilaisten sanojen yhteydessä, yhä kasvavissa määrin, etenkin erilaisten ajatuspajojen julkaisuissa?

Minkälainen verstas on ajatuspaja!

Ihan itse olette normaalinne ja postnormaalinne aikanne tehneet, ei teitä kukaan ole pakottanut. Siinä kohtaa, kun oli hyvä ja riitti, kukaan ei sanonut että nyt on hyvä ja että nyt riittää.

Ihan itse jatkoitte ja nyt sitten ollaan tässä ja keksitään sanoja ja luetaan ajatuspajojen julkaisuja, jotka kertovat, että mistään ei voi enää tietää mitään koska kaikessa on etuliite post, mikä siis kertoo siitä, että mistään ei voi mitään tietää ja että elämästä on kadonnut koherenssi siis että elämää ei enää oikein hallita, ymmärretä eikä elämällä ole merkitystä.

Tämä sisältää oletuksen, että elämää on joskus hallittu, ymmärretty ja elämällä on ollut merkitys. Mutta siitä emme voi tietää.

Ja mikä seuraa näitä post-aikoja? Kenties post syvenee, ilmaantuu potenssissa kaksi. Hirviönä, jota ei hallitse ihminen vaan tekoäly.

Sitä me emme halua. Se tapahtuu.

Takaisinmallinnus postia edeltäviin aikoihin on tietenkin mahdollista mutta vaikeasti toteutettavissa. Se vaatisi kokonaisvaltaisen indoktrinaatio-operaation suunnan kääntämisen.

Ei siihen ole varaa. Olisi tuhottava paljon teknologiaa ja edellytyksiä luoda teknologiaa.

Sitä me emme halua. Normaaliin ei ole paluuta.

Normaalia ei ole koskaan ollut. On vain sokea prosessi, johon sisältyy lastensatu, jota kutsumme edistykseksi.

Kyllä se on edistystä, kyllä se on kehitystä, älä ole noin kyyninen!

Eksponentiaalisesti kasvanutta etuliitteen post käyttöä on kaiken järjen mukaan käsitettävä ennen muuta uskonnollisena, eskatologisena profetiana. Profetiana lopun ajoista, ihmisen lopusta.

Niiden tapahtumien jälkeen, eli kun Trump on valittu jälleen Yhdysvaltain presidentiksi, voidaan alkaa käyttämään termiä post-eskatologiset ajat.

Post-eskatologinen aika seuraa eskatologisia aikoja, joita siis nyt elämme. Kyseessä on prosessi.

Siitä ei voi tietää, koska käynnissä on post-informaatiosota.

Ihmisen pariutuminen, järjettömyys

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Amerikkalaisen kulutuskiihkon eli ihmisen kaikkinaisen vapautumisen aikoina juhlapäiviä on jo enemmän kuin kristillisessä kalenterissa, mutta toki nämä kaikki juhlapäivät, olkoon Raamatusta peräisin tai ei, valjastetaan kiihkon alaisiksi, kuten on käynyt ilmi. Ne ovat ajankohtia, jolloin myydään suklaata, eri muodoissa ja kääreissä.

Erästä lukuisista, ei-kristillisistä juhlapäivistä vietettiin taannoin, siis ”ystävänpäivää”. Totuusministeriön valtio-, siis kansalaisrahoitteinen alaosasto Yleisradio järjesti ystävänpäivän kunniaksi ”sinkkuillan”, koska nykyään ihmisen paras ystävä on oma itse ja koska sinkuille ei vielä ole omaa kulutuskiihkopäivää nimenomaan helmikuussa.

Sinkkuillassa puhuvat päät ruudulla puhuivat, kuinka he ovat vapaaehtoisesti – vapaaehtoisesti! – sinkkuja, kuinka se on heidän ”oma valintansa”, ”oma tahtonsa” ja kuinka kertakaikkisen ihanaa se kaikki on ja kuinka kertakaikkisen idiootteja ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä tätä toisten ”vapaaehtoista” sinkkuutta.

Väärin! Ja vieläpä: väärin verrattoman naiivilla ja alkeellisella tavalla!

Ihminen ei tee mitään vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus on myytti, joka tuottaa vahinkoa, ymmärtämättömyyttä. Ennen kaikkea: mitä tulee ihmisen pariutumistoimintaan tai -toimimattomuuteen – siitä on rikollista puhua samassa lauseessa vapaaehtoisuuden kanssa.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Puhe ”vapaaehtoisuudesta” kumpuaa pohjimmiltaan siitä, kun asioita ja ilmiöitä ei ymmärretä. Niiden päälle jätetään myyttisiä sanoja leijumaan, sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, jotka eivät selitä mitään, jotka eivät viittaa mihinkään todelliseen. Asioista kysytään vääriltä ihmisiltä – pahimmassa tapauksessa: kohteilta itseltään jotka nuorena ja hölmönä tietenkin uskovat omaan kaikkivoipaisuuteensa – tai vaikka asiaa kysyttäisiinkin joltain ”validilta” taholta, asioista ei puhuta, tai osata puhua, niiden oikeilla nimillä.

Tapa, aikamme.

Se, että ”yhteiskunta” antaisi jatkuvasti painetta pariutumiselle, on niin ikään myytti, kun jätetään virke kesken, eikä sanota sitä, mikä on liian pitkälle kehittyneiden jälkiteollisten yhteiskuntajärjestelyidemme todellinen tila. Kun ”yhteiskunnalla” viitataan joihinkin idiootteihin, jotka vilpittömästi, siis ennakkoluuloisesti, kyselevät hölmöjä, kyse on lähinnä puihin törmäilystä.

Kun ”deittailuelämä” tai ”parin etsiminen” on raskasta, kuluttavaa, kuormittavaa, vaikeaa, tyhmää ja siksi tällainen toiminta tulee mielekkyyden puutteen nojalla vähitellen ansaitusti hylätyksi, ainoa looginen johtopäätös on se, että kollektiiviset, näkymättömät voimat vetävät ihmisiä toisistaan erilleen. Ihmiset ovat toisilleen pitkälti tarpeettomia, mutta vanhoista käytännöistä tai amerikkalaisista elokuvista omaksuttujen ideaalien myötävaikuttamana jotkut, ja hyvin monet, yhä yrittävät.

Antaa heidän yrittää. Heille on toimitettu vanha tilanneraportti. Ristiriita repii kuitenkin ihmisiä alati rikkinäisiksi. On ”halu”; puuttuu tarve, funktio, joka kytkisi ”halun” todelliseen.

Vaikeat asiat ovat tyhmiä, järjettömiä. Ensimmäinen kiistaton signaali asiasta on jo se, että pariutumistoiminta on irrotettu, luokiteltu, kategorisoitu ja brändätty omaksi toiminnalliseksi lokerokseen, johon ihminen ”voi osallistua” tai ”olla osallistumatta”. Siinä ilmenee kyseisen toiminnan perimmäinen turhamaisuus: se on peli – jota varten tietenkin ladataan sovellus – ja siten irtautunut kauaksi alkuperäisestä itsestäänselvyydestään peruuttamattomalla tavalla.

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän. Teknologian mahdollisuuksista on vasta raapaistu pintaa.

Antihumanismi on kieltämättä houkutteleva loukku. Lähes yhtä houkutteleva kuin humanismi.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Treffeillä voi käydä myös itsensä kanssa, näin kertoo asiantuntija, siis somevaikuttaja. Toisia treffejä ei tule.

Eivät ihmiset ole vapaaehtoisesti sinkkuja tai parisuhteessa, lapsettomia tai perheellisiä, seksittömiä tai seksillisiä. Ihmiset tekevät – tietämättään – sitä, mitä aika heiltä kysyy ja vaatii ja jättävät tekemättä sitä, mitä ei kysytä, ei vaadita.

Ihmisen toiminta perustuu tarpeeseen, ja etenkin pariutumistoiminta perustuu tarpeeseen par excellence. Ne konkreettiset, lineaariset, tarpeeseen perustuvat funktiot, jotka pariutumistoimintaan ovat liittyneet – selviytyminen, toimeentulo, lisääntyminen, muiden muassa –, ovat hämärtyneet, hävinneet, korvautuneet uusilla tai tarpeita täyttämään on ilmestynyt uusia tahoja. Tämä on ominaista liian pitkälle kehittyneille jälkiteollisille yhteiskunnille. Ihminen on vapautunut: se ei tarvitse toista ihmistä institutionaalisessa mielessä vaan on pudottautunut valtion, korporaatioiden ja teknologian pehmeään syliin.

Sillä me tarkoitamme vapautta.

Ja teille kristilliskonservatiiveille terveisiä: olette tekin putkinäköisiä, väärässä, syvästi, perin naurettavalla tavalla. ”Kulttuurimarxismi”, jos sellaisesta on ylipäätään mielekästä puhua, on väärä puu – sivuoire korkeintaan.

Pariutuminen on kaikkinensa menettänyt lineaarisen, havaittavan, konkreettisen funktionsa. Sellaisen toiminnan yrittäminen perustuu enää yksittäisiin mielijohteisiin, joita tulee ja menee. Siksi se ei ole kestävää, institutionaalista. Mielijohteet roikkuvat mutta eivät kiinnity mihinkään. Kun perustava, konkreettinen tarve ei ole ajava voima, toiminta muuttuu raskaan kivireen vetämiseksi. Hölmöjä ovat he, jotka rekeä vetävät, eivätkä tiedä tai edes pohdi vastausta kysymykseen: miksi.

Vastausta voi olla vaikea löytää, mutta perimmäinen ongelma on jo se, että tuollainen kysymys tulee alati esitetyksi. Asia ei ole itsestäänselvyys vaan se muuttuu kysymykseksi. Ja kun asioista tehdään kysymyksiä, niiden metafyysinen olemus muuttuu perin tyystin ja kestävällä tavalla. Sama kehitys koskee esimerkiksi sukupuolta, josta on niin ikään muodostunut kysymys ja ”yksilön valinta”: ihmisen muuttuessa atomisoiduksi, vaihdettavaksi komponentiksi vailla muuta tarkoitusta kuin toimia korporaatioiden sielunravintona sillä on vihdoin ”vapaus valita”.

Jäljellä on kyllä yksi funktio, jota pysyväluonteinen pariutumistoiminta ajaisi, mutta sen mekanismit ovat niin epälineaarisia, mahdottomia havaita ja ymmärtää, että ihminen päätyy toimimaan sen kohdalla – niin kuin kaikkien muidenkin tähän funktioon liittyvien toimien kohdalla – varsin odotetulla tavalla. Siis pahoinpitelemään itseään. Tämäkään ei ole järjestelmälle ongelma – päinvastoin: valtion, korporaatioiden ja teknologian syli on lämmin. Ihminen kirjataan hoito-ohjelmaan.

Siellä on hyvä olla, vapaana.

Ruinauskulttuuri

Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet.

Mikä susta tulee isona?

Aikamme ja kulttuurimme tilaa voi kuvata eräällä tietyllä sanalla niin, että tuo sana kattaa kaiken sen, mitä tarvitsee tietää ja ymmärtää ajastamme ja kulttuuristamme.

Sana on ruinaaminen. Kulttuurimme tila on se, että ihmiset ruinaavat toisilta ihmisiltä rahaa ilmaisista ”tuotteista”, ”sisällöistä” tai ”palveluista” – toisin sanoen: peräkkäisistä, tyhjistä merkeistä –, jotka on sijoitettu siihen suureen likasankoon, jota internetiksi kutsumme. Myös raha sijaitsee internetissä. Rahaa ei ole.

Tapoja ruinata on monia, mutta kaksi niistä vaikuttaisi olevan kovin suosiossa. Ensimmäinen on se, että pyydetään kuulijoita taikka lukijoita tukemaan sisällöntuottajaa rahallisesti jonkinlaisella jäsenyysjärjestelyllä, joka perustuu kuukausilahjoitukseen taikka vastaavaan. Periaate vastaa sitä, mitä olemme nähneet esimerkiksi kehitysapuun lahjoittamisen yhteydessä.

Sääli.

Puuttuu enää vuosittain järjestettävä massiivinen tukikonsertti ja show, jossa kaikkien tuntema hassunhauska tv-hahmo vierailee vakavalla mielellä – otettuaan tietenkin tarvittavat rokotteet ennen reissua – ruinaajan arkielämässä, siis tämän kotona, ihmettelemässä ja säälimässä sitä, kuinka heikkoa on ruinaajan elämä.

Elämä ruinaajalle!

Sääli ja sääliä lietsova kulttuuri tuottaa voimattomuutta, voiman menetystä. Siitä me kärsimme. Nautitaan siitä.

Toinen tapa ruinata on se, että sisällöntuottaja esittelee vitamiineja, lisäravinteita, vitamiinivesiä, lisäravinnejuomia, proteiinipatukoita, vitamiinipatukoita, proteiinikapseleita, kasvoille suihkutettavia elektrolyyttivalmisteita, yön ajaksi kasvoille asennettavia proteiiniunimaskeja taikka muuta vastaavaa, hintavaa terveystilpehööriä osana sisältöään. Se kannattaa, koska sisällön kuluttajat ovat kauan sitten menettäneet kyvyn ja mahdollisuuden syödä oikein ja ravitsevasti.

Laajassa mielessä kyse on mainostamisesta, siis manipuloinnista, mutta se muuttuu hirveän hyväksyttäväksi ja lähestyttäväksi, kun manipuloija on itse sisällöntuottaja, joka tuntee yleisönsä ja pystyy siksi kertomaan heille just sellaisista tärkeistä tuotteista, joita just hänen kuulijansa tarvitsevat. Mitä hyväntekijöitä!

Mikä susta tulee isona?

Kun ihminen muuttui turhaksi, sille annettiin tietokone, kamera, mikrofoni ja internet. Sitten ihminen luuli taas olevansa tärkeä. Luuli väärin, mutta älkää kertoko sitä ihmiselle – saattaa menettää mielenterveytensä, jota ei koskaan omistanut.

Ihminen alkoi täyttää internetiä sellaisella tahdilla, että uusia datakeskuksia nousi kuin sieniä sateella. Ei se internettikään mikään loputon ole eikä se missään pilvessä sijaitse!

Sitten tärkeä ihminen luuli, että hän tekee tärkeää työtä – että häntä kuunnellaan, hän on vaikuttaja, hän on merkittävä, hänellä on seuraajia, kukaan ei tunnista häntä kadulla, koska kaikki seuraavat häntä koko ajan somessa. Kyllä hänen pitäisi saada ansionsa mukaista rahallista korvausta, siis toimeentuloa, tekemästään työstä. Luuli väärin.

Ihminen alkoi ruinaamaan, internet täyttyi ruinaavista ihmisistä.

Hei! Tässäpä tänään tosi mielenkiintoinen podcast-jakso aiheesta filosofia, mutta sitä ennen kerron tällaisesta elektrolyyttijuomasta, jossa on kaikkea, mitä tarvitset (kun siis syöt huonosti) eikä mitään ylimääräistä! Ja nyt takaisin filosofiaan!

Ruinaamista voi nykyisin opiskella korkeakoulussa, jos on onnistunut ensin ruinaamaan riittävästi rahaa, siis paljon. Kovin korkealla ei koulu ole, eikä kulttuuri, mutta kukapa tässä olisi mitään tai ketään arvostelemaan. Aikamme on nyt tällainen, iloitkaa siitä.

Mikä susta tulee isona?

Ruinauskulttuuri paikallistuu siihen kehityksen huippupisteeseen, että mainosta ei enää erota ihmisestä. Ruinaaminen ja mainostaminen sulautuvat osaksi muuta sisällöntuottajan mönjää niin, että vitamiinivellien mainostaminen kuulostaa hyvin luontevalta osana podcast-jaksoa, jossa käsitellään uusliberalismia ja Marxin kapitalismikritiikkiä.

Mikään ei ole mitään.

Erottelukyky häviää. Menetämme kyvyn ymmärtää asioita, ilmiöitä ja niitä koskevaa kritiikkiä kirjaimellisesti. Ihminen täyttää aistinsa mönjällä ja jos kokee riittävästi empatiaa, siis sääliä, ryhtyy kuukausilahjoittajaksi. Järjestelmä sulauttaa kaiken itseensä, myös järjestelmää koskevan kritiikin ja tätä järjestelmää koskevan kritiikin kritiikin.

Peli on pelattu.

Mikään ei ole mitään.

Empatia, siis sääli, on vaikea laji, internetissä.

Poistukaa internetistä, poistakaa internet. Hävitkää, kadotkaa. Keksikää sitten jotain muuta tai lopettakaa kaikki. Ihan sama.

***

Pliis, harkitsethan ryhtymistä sisältöni tukijaksi, edes pienellä summalla. Alle 100 euron lahjoituksia en ota vastaan. Konserttia en ole järjestämässä. Kotiini en päästä ketään.

Mika Aaltola ja sotapäällikkövaalit

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija.

Kaksi vuotta sitten Mika korvasi edellisen Mikan puhuvana päänä telkkarissa. Tapahtui systemaattinen paradigman muutos: vanha Mika oli kulutettu loppuun, vanhasta psykoosista olivat patterit loppuneet.

Vanhan Mikan hyvinvoinnista kukaan ei nyt tiedä.

Uudella psykoosilla riittää yhä virtaa.

Kuuleman mukaan uusi Mika istui aluksi useita kuukausia samassa studion penkissä, poistumatta siitä. Lähetysten välissä hänelle ainoastaan syötettiin lihapullia ja hänen niskansa asentoa korjattiin.

Ihmisiä, joiden pää taipuu taaksepäin kuin Mikalla, on syytä pelätä.

Koska lineaaritelevisiota kuluttava väestönosa ei moneen kuukauteen nähnyt muuta kuin uutta Mikaa, joka oli edellistä kuitenkin paljon komeampi, rohkeampi ja ryhdikkäämpi, Mikasta tuli nopeasti hyvin suosittu. Keski-ikäiset naiset alkoivat kilpaa kehua virtuaalimaailmassa, kun Mika paljasteli yläkroppaansa Instagram-kuvissaan.

Mika jakeli innokkaasti kuvia myös pojastaan. Pojan nimi on Geo. Mika on geopolitiikan tutkija ja asiantuntija.

Minkäs vuoksi niitä lapsia nyt ylipäätään hommataankaan?

***

Liki jo uuden sotapäällikön asemaan Mikan nostanut korporaatiomedia alkoi itse kysellä, tuleeko Mikasta uusi sotapäällikköehdokas tämän vuoden sotapäällikkövaaleihin. Ei tarkoitti kyllä.

Virtuaalimaailman lumo – se vääristää mittasuhteet ja ajaa ihmisen hölmöksi. Mutta se on kuulkaa demokratiaa se, että ihminen voi vaikkapa tutkijataustasta, ilman poliittista pääomaa, lähteä sotapäällikkövaaleihin!

Demokratia näytti voimansa: 1,5%. Kliiniset, siistityt, huolitellut poliittiset broilerit tulivat ja veivät voiton. Vaalien sketsihahmokisassa menestys olisi ollut parempaa, mutta kyllä siinäkin ainakin yksi oli Mikaa edellä.

Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija. Poliittista uskottavuutta ei ollut edes alkuun, mutta siitä ei puhuta.

”Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla mennä yhdestä asiasta toiseen, eli palata tutkijaksi”, Mika aprikoi. Juuri tällaista demokraattista ihmistä olisi Platon halveksinut, syvästi.

Mutta mitä Mikalla oli tälle demokratiallemme tarjottavana?

Ahtaan voimapoliittisen todellisuuden elinkautisvanki Mika totesi lentävän virkkeen sotapäällikkövaalitentissä: ”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.”

Virkettä on mahdollista tulkita monella tavalla. Tärkein tulkinta on se, että tutkijana ja poliitikkona Mika tuli lyöneeksi uudet noteeraukset politiikan perimmäisestä uskonnollisesta luonteesta.

”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.” Tästä meidän on jokaisen pidettävä huoli: on oltava yhtenäinen, yhtämielinen, siis demokraattinen. Tarvitaan lisää pyssyjä, niitä tarvitaan.

Sitten paha pysyy poissa.

***

Kello on käynyt, kaksi vuotta on pian täynnä. Mikan elinikä on kaksi vuotta.

Kuka on uusi Mika?

Tätä he kutsuvat demokratiaksi

Kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui? Arvioi asteikolla 1–5.

Vallitsevaa poliittista järjestelmää on tarpeen kutsua demokratiaksi riittävän usein, muistuttaa siitä. Muutoin ihmiset saattaisivat asian unohtaa.