Me taistelemme demokratian puolesta viimeiseen mieheen asti, vaikka emme usko sukupuolittuneisiin ilmaisuihin!
Demokraattisen liikkeen suuri johtaja, tuo pieni vihreä mies, joka näyttöruudulla on puhunut niin paljon, että koko pallon ympäri on jouduttu kaivamaan lisää datansiirtokaapeleita – mies, jonka luona on käyty niin usein, että ilmasto on saastunut kenties peruuttamattomalla tavalla – kuuletteko? – tuo mies vetää nyt viimeisiä henkäyksiään suuren demokraattisen liikkeen johtajana. Käsi korkealla, ylpeänä demokraattina ehdottoman demokraattisen maan ehdottoman demokraattisena johtajana hän kunniakkaasti seisoo laivansa kannella sen surkeaan loppuun saakka!
Eikä tarvitse olla edes suuri käydäkseen läpi ne lopun ajat, jotka kaikki suuret johtajat ovat aina käyneet. Ne harhamieliset, näytösluonteiset palaverit, joita käydään enää hiipuvien viettien voimasta, kun koko olemassaolemisen tapa on kaatunut alta – ne tunkkaiset ja pöllyiset bunkkerit, jossa yhä siirrellään muovisotilaspataljoonia suuren kartan päällä vihollisen territoriota kohti. Ja samaan aikaan vihollinen kolkuttelee ovella. Silloin ei enää uskota sanan vakavassa mielessä – se on enää puhdasta eläimellistä olemassaoloa, jossa kaiken romahtaessa maailma vielä kerran piirretään omille verkkokalvoille niin kuin sen on haluttu tapahtuvan.
Niissä hetkissä on kaikki ihmisen kauneus, koko elämän voima. Niitä hetkiä varten kaikki rakennetaan: sodat, taistelut, imperiumit, valloitukset, veri, hiki, tuska – että saapuu se hetki, jolloin kulissit romahtavat. Vaikka nähdään, että kulissit romahtavat ja kaikki on mennyttä, silti yhä kuljetaan raiteet loppuun asti. Ei enää uskota, todellisuutta ei kielletä. On vain puhdas tuhoutuminen: viimeisinä hetkinään eläin pyristelee kaikkein voimakkaimmin – se paljastaa kaikki syvimmät vaistonsa, sen mihin sen koko oleminen on perustunut.
Pieniä miehiä ovat suuret johtajat. Mutta oliko tämä suuri johtaja todellinen suuri johtaja vai ainoastaan esille nostettu nukke? Uskoiko hän niitä profeettoja, jotka olivat historian oikealla vai väärällä puolella?
Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa. Kuinka pitkään kykenikään simulaatio omaan merkkipeliinsä! Vaan onko sittenkin todellisuus olemassa, maa yhä maassa ja ilmassa vastaleikatun nurmen tuoksu?
Niissä viimeisissä vaiheissa, joissa sota on enää muodollisuus, lopputulos on selvä, tappio kirjattu, niissä ehdottomasti ei neuvotella rauhaa. Jos koko henkinen ja fyysinen omaisuus on lähetetty sotaan, rauhaan ei ole varaa: tällöin on kyse binäärisestä järjestelmästä, josta tulee aina yksioikoinen – eli tuho. Malttamaton strategi laittaa kaiken peliin keskinkertaisten korttien tähden. Rauhaa ei neuvotella, koska rauha ei ole vaihtoehto. Se ei ole ollut vaihtoehto, siitä ei tule vaihtoehtoa. Rauhan tekemällä joutuisi vastuuseen – tuhoutumalla voi yrittää vielä pelastaa itsensä.
Itsetuhossa on jotain mystillisen kaunista, herkkää, inhimillistä. Suuri harhaluulo ja suuri romahdus!
Näitkö, kuinka historia pelasti itsensä!
Jos pieneen vihreään mieheen pumppaa riittävästi heliumia, se paisuu ja leijuu ilmassa! Sitä voi tönäistä niin se nousee yhä korkeammalle ja puhuu yhä suuremmalle joukolle!
Ei voi rahassa mitata sitä arvoa, joka demokratian puolustamiseen annetaan, paitsi miljardeissa.
Jos pieni vihreä mies ilmestyy näytöllesi puhumaan, nouse seisomaan ja osoita kunnioitusta pienelle vihreälle miehelle. Demokratia eli henkilökultti.
Nyt ovat demokratialta loppumassa miehet, naiset, aseet ja rahat. Miehet ja naiset pakenivat tai kaatuivat; aseet myytiin; rahat tuhlattiin. Kiitos ei ole kirosana. Totalitaarisilla liikkeillä on yleensä paskainen loppu, mutta se kielletään aina loppuun asti. Sen jälkeen siitä ei puhuta.
Totalitaariset liikkeet ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne aina ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne puhuvat näytöille ja näytöt kunnioittavat totalitaarista liikettä käsimerkein ja hurraamalla.
Näytöt synnyttävät totalitaarisia liikkeitä. Liikkeet synnyttävät totalitaarisia näyttöjä. Pitäkää silmänne irti näytöistä, piilottakaa ne peiton alle ja menkää ulkoilmaan, lakatkaa käsimerkkinne ja tunkekaa kätenne syvälle maahan.
Katsokaa – oli aika, jolloin kaikki tiet veivät suuren johtajan luo. Tuon lempeän, oikeudenmukaisen, vääryydet korjaavan ja kaikkien meidän puolesta uhrautuvan johtajan!
Ja katsokaa! Tulee tulee yö, pimeä yö.
Vaalit eivät pelastaneet Eurooppaa. Vaalit peruttiin. Vanhan maailman viimeinen linnake vuotaa verta.
”Kansalaiset” eivät kaada valtioita, esittää Peter Turchin.
Lopun aikoja on ennustettu ihmiskunnan historian läpi, tavalla tai toisella. Raamatullista eskatologiaa ei Peter Turchin, venäläis-amerikkalainen kompleksisuustieteilijä, suinkaan tarjoile teoksessaan Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen. Hänen lähestymistapansa yhteiskuntien kehitykseen ja kulkuun pohjaa kompleksisuustieteisiin ja sen johdannaiseen, kliodynamiikkaan. En metodiseen puoleen ota sen enempää kantaa, vaan käännän katseeni siihen, mitä Turchin metodinsa johdattelemana sanoo ja argumentoi.
Teos julkaistiin englanninkielisenä vuonna 2023, ja Juha Pietiläisen suomennos (Terra Cognita) julkaistiin viime vuonna. Kirjassa on vahva ajankohtainen ote, ja se keskittyy tarkastelemaan Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista nykytilaa: sitä, kuinka ja miksi nykyinen poliittinen pirstaloituminen on tapahtunut.
Turchinin teoreettinen tarkastelu yhteiskuntien kehitykseen sopii analysoimaan periaatteessa mitä tahansa yhteiskuntaa. Sen sijaan hänen ajankohtainen käsittelynsä Yhdysvalloista on ymmärrettävä nimenomaan tarkasteluna Yhdysvalloista. Vaikka monia Yhdysvalloissa tapahtuvia kehityskulkuja havaitaan muissakin länsimaissa, myös Suomessa, ei pidä tulkita niin, että se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, koskisi kaikkia läntisiä yhteiskuntia sellaisenaan. Turchin käsitteleekin teoksessaan monia muitakin esimerkkejä kuin Yhdysvaltoja, esimerkiksi Tanskaa ja Itävaltaa, joissa on tehty onnistuneita poliittisia toimia ja estetty samanlainen poliittinen pirstaloituminen.
Syklisyyttä?
Turchinin historiatieteellisessä otteessa on jotain syklisyydestä muistuttavaa, joskin Turchin sanoutuu irti ”syklisestä historiantutkimuksesta”. Hän ei halua häntä tulkittavan deterministisesti – että yhteiskunnat olisivat tuomittuja kulkemaan tietyn elinkaaren ja lopulta kokemaan tuhon. Turchin osoittaa, että yhteiskuntien kulkuun on mahdollista vaikuttaa, mutta että etenkin kahden ilmiön – väestön kurjistumisen ja eliitin ylituotannon – voimistuminen ennustaa yhteiskunnan sisäistä kriisiytymistä. Turchin puolustaa kantaa, että yhteiskuntien tuhoutuminen on ensisijassa seurausta sen sisäisistä ristiriidoista eikä ulkoisista voimista. Sisäisiä ristiriitoja lietsovat väestön kurjistuminen ja kilpailevat eliittien intressiryhmät, jotka egoistisesti tavoittelevat omaa etuaan.
Yksi Turchinin tarkastelun painopiste on se, kuinka demokratiasta kehittyy plutokratia. Tässä yhteydessä tulee mieleen Platonin Valtio, jossa Platon esittää eri valtiomuotojen syklisen kiertokulun: demokratiasta seuraa tyrannia.
Turchin ei ole Platonin jalanjäljissä, vaan osoittaa, että demokratiat ovat itse asiassa kaikkein haavoittuvaisimpia plutokraattien, rahavallan, kaappaukselle. Demokratiat perustuvat pehmeään, ideologiseen vallankäyttöön. Plutokraattien etuna on se, että he voivat haalia valtansa alle ideologisen koneiston osia: mediataloja, ajatuspajoja, sosiaalisia vaikuttajia. Plutokraateilla on Turchinin mukaan ”suunnaton valta ohjata äänestäjien mielipiteitä omien etujensa mukaisiksi”. Nyt tämä on tarkoittanut sitä, että niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisissä maissa puolueet ovat eliittien puolueita, eikä alempien tuloluokkien asiaa aja kunnolla mikään poliittisesti vaikutusvaltainen taho.
Vaurauspumppu ja eliitin ylituotanto
Turchinin kliodynamiikan toinen peruspilari on vaurauden epätasainen jakautuminen ja siitä seuraava väestön yleinen kurjistuminen. Ilmiötä, joka saa aikaan vaurauden siirtymisen väestöltä eliitille, hän kutsuu vaurauspumpuksi. Hän osoittaa, että 1970-luvulta lähtien reaalipalkat ovat Yhdysvalloissa lakanneet kasvamasta ja jopa laskeneet. Palkkatason pysähtyneisyys on vaikuttanut laajasti väestön hyvinvointiin esimerkiksi laskemalla elinajanodotetta. Samalla viha ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet, mistä osoituksena on hänen mukaansa Donald Trump – tämä on osannut valjastaa ihmisten ja erityisesti valkoisten college-koulutettujen poliittisen tyytymättömyyden oman poliittisen suosionsa kasvattamiseen.
Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen koskee laajasti demokraattisia länsimaita, eikä vain Yhdysvaltoja.
Jälleen Turchin painottaa, että vaurauspumppu ei ole väistämätön seuraus osana jonkinlaista väistämätöntä yhteiskunnan kehityskaarta. Esimerkiksi New Dealiksi kutsuttu uudistusohjelma tukahdutti vaurauspumpun 1930-luvulla ja sai aikaan yhtenäistymisen kauden Yhdysvalloissa.
”Vakaa yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa vaurauspumppu ei pyöri, on epävakaa tasapainotila, jonka ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa ponnistusta kuin polkupyörällä ajaminen”, Turchin kirjoittaa. Tässä on paljon mielleyhtymiä Acemoglun ja Robinsonin toekseen Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). Siinä kaksikko esittää teorian yhteiskunnallisen vapauden dynamiikasta: se on kapea käytävä, joka syntyy kahden vastavoiman – valtion ja kansalaisyhteiskunnan – jatkuvasta taistelusta. Kun toinen kasvattaa kapasiteettiaan, toisen on kasvatettava niin ikään. Perimmäinen teema, joka yhdistää Turchinia ja Acemoglua ja Robinsonia, on yhteiskuntien (tai yhteiskunnan vapauden) dynaaminen luonne: ne eivät ole pysyviä ja vakaita olioita.
Raikasta Turchinin kirjassa on se, että hän ei ajaudu käsittelemään älyllisen laiskasti Trumpia ja Yhdysvaltojen alempien tuloluokkien ihmisiä epäonnistuneina, pahoina – ylipäätään vallitsevan pirstaloitumisen syynä. Ilmiö on huomattavasti moniulotteisempi kuin vain se, että osa yhteiskunnasta on oman surkeutensa nojalla epäonnistunut ja toinen osa onnistunut, tai että on ilmestynyt yhtäkkiä yksi paha diktaattori.
Vaurauden epätasainen jakautuminen ei Turchinin mukaan tarkoita automaattisesti yhteiskunnan pirstaloitumista. Merkittävämpi tekijä on itse asiassa eliitin ylituotannosta seuraava eliitin sisäinen tuolileikki.
Eliitin ylituotantoa tosin ruokkii vaurauspumppu: alemmista luokista pyritään hanakasti kohti ylempiä luokkia. Siinä avaintekijä on korkeakoulututkinto. Hanki tutkinto ja siirry voittajien leiriin, mutta kun yhä laajempi osa väestöstä omaksuu tämän toimintatavan ja koulutusjärjestelmä tuottaa eliittiä yli tosiasiallisen yhteiskunnallisen tarpeen, syntyvät vastaeliitit. Tuoleja ei riitä kaikille, vaan ylituotettu eliitti alkaa kilpailla keskenään. Yhteiskunnallisen vakauden kannalta Turchinin mukaan vaarallisin luokka onkin nimenomaan se turhautunut, eliittiin pyrkivien luokka, joka on syntynyt koulutetun nuorison ylituotannosta. Tässä yhteydessä Marx osoitetaan vääräksi, sillä Turchinin mukaan kurjistunut proletariaatti ei kykene järjestämään onnistunutta vallankumousta, vaan todellisia vallankumouksellisia ovat nimenomaan turhautuneet eliittiin pyrkijät, joilla on riittävä koulutus, etuoikeudet ja verkostot laajojen ihmismassojen yhdistämiseksi. ”’Kansalaiset’ eivät kaada valtioita”.
Turchinin kliodynamiikka huomioi yhteiskuntien kriisiytymisessä paitsi rakenteellis-demografiset tekijät (kuten väestön kurjistuminen ja eliitin ylituotanto) mutta myös ideologiset ja kulttuuriset tekijät, ylipäätään kaikki merkittävimmät historialliset voimat. Yhdysvalloissa sotien jälkeinen ideologinen konsensus on murentunut 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, ja nykyistä ideologista kenttää hallitsevat lukuisat, moninaiset ja radikaalitkin näkemykset. Vallankumousta havitellaan niin äärioikealla kuin -vasemmalla, ja samaan aikaan kun nämä kaksi leiriä ovat tavallaan hyvin lähellä toisiaan, ne ovat myös äärimmäisen kaukana toisistaan.
Varsin yleinen ajattelutapa yhteiskuntien hyvinvoinnin lisäämiseen on koulutus. Tämä tietyssä mielessä harhakuva on varsin voimakkaasti läsnä myös suomalaisessa poliittisessa puheessa: lisää koulutusta, korkeakoulutettuja, tohtoreita. Koulutuksen autuuteen on uskonut hallitus toisensa perään, ja nyt monella alalla maan lisätään voimakkaasti koulutettavien tohtorien määrää, kun samaan aikaan tohtorikoulutuksen vaatimuksia kevennetään. Moni nuori valmistuu mittavat opintovelat niskassaan varsin prekaariin työmaailmaan, eikä korkeakoulututkinto, oli se kuinka korkea tahansa, välttämättä olekaan yksilölle tie autuuteen. Samaan aikaan alimmissa tuloluokissa lasketaan senttejä ja pohditaan, kannattaako työtä ottaa vastaan, kun käteen jäisi vähemmän kuin tuista. Tuloerot ovat myös Suomessa kasvaneet. Turchinin analyysiin nojaten on mahdollista pohtia myös Suomessa tehdyn politiikan mielekkyyttä: laajan hyvinvoinnin sijaan on panostettu kapeasti tuottamaan lisää eliittiin pyrkijöitä. Nykyinen ”yhteiskunnallinen konsensus” koskee enää asennoitumista ulkoisia ”uhkia” kohtaan, kenties niiden lietsominen on epätoivoinen yritys peittää pinnan alla kyteviä ristiriitoja ja yhteiskunnallista pirstaloitumista.
Plutokratiat: Yhdysvallat ja Ukraina
Turchin väittää, että Yhdysvallat on plutokratia ja että tämä ei ole salaliittoteoria vaan tieteellinen teoria. Plutokratia on valtio, joka on sen talouseliitin hallitsema, mutta hallinta on epäsuoraa ja tapahtuu olemassa olevien demokraattisten instituutioiden välityksellä. Hänen mukaansa salaliittoteorioiden ongelma on se, että ne olettavat yksittäisten, vaikutusvaltaisten ihmisten olevan äärimmäisen taitavia ja että valta tosiasiallisesti olisi muutaman ihmisen tai pienen piirin hallussa. Yhdysvaltain taloudellinen eliitti on verkosto, jolla ei ole keskusjohtoa. Sen yhteenliittävä voima on sosiaalistuminen erilaisissa instituutioissa, kuten korkeakouluissa tai Maailman talousfoorumin tapaamisissa Davosissa.
Turchinin mukaan Yhdysvaltojen demokratian käsittelyssä ongelma on se, että sitä tulkitaan ennakolta päätetyn ideaalin mukaisesti, ei sen mukaisesti, miten järjestelmä tosiasiassa toimii. Yhdysvaltoja ei ohjaa ajatus hallinnon toteutumisesta ihmisiltä ihmisille, vaan Turchin pyrkii kumoamaan kansan tahtoon perustuvan edustuksellisen demokratian myytin hallitsevan luokan teorialla, jonka poliittiset muutokset heijastavat vain talouseliitin mieltymyksiä. Hän tunnistaa tämän näkemyksen epämieluisuuden: se, joka kehtaa kutsua demokratiaa muuksi kuin demokratiaksi, kokee vainoa, saa syytteen vihapuheesta. Toisinajattelijat, joista hän mainitsee esimerkkinä Noam Chomskyn, sysätään syrjään: heidän kirjojaan ei polteta mutta ei heitä myöskään kutsuta puhumaan valtamediaan. Turchin käsittelee myös varsin kiistanalaiseksi luokiteltua toimittajaa Tucker Carlsonia, ei syyllistävästi tai tuomitsevasti vaan selittävällä otteella. Havaitaan, että Carlson on monessa mielessä samoilla jäljillä kuin Turchin, jonka mukaan tosin Carslon omissa näkemyksissään jämähtää ”kulttuurisiin kysymyksiin” ja sivuuttaa pirstaloitumisen keskeisimmän ajurin, eliittien ylituotannon.
Yhdysvaltojen plutokratian ydin on suuryhtiöiden yhteisö, jolla on valtava poliittinen voima muun muassa lobbauksen myötä. Tähän yhteisöön kuuluvat esimerkiksi sotateollinen ja lääketieteellinen kompleksi, Piilaakso ja opetusteollinen kompleksi. Mekanismeja hallitsemiseen on monia, kuten ideologisen perusinfrastruktuurin eli joukkoviestimien omistaminen. Pyöröoviefektin myötä hallinnollinen ja taloudellinen valta ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, mutta taloudellinen on niistä hallitsevassa asemassa.
Kenties nykyistä maailmanpoliittista tilannetta ja ennen muuta Ukrainassa käytävää sotaa voi osaltaan selittää se, että Ukraina on Turchinin mukaan Yhdysvaltojen tapaan plutokratia ja että näiden kahden maan yhteys on ollut varsin tiivis. Esimerkiksi vetraanidiplomaatti Victoria Nuland oli monien muiden yhdysvaltalaisten ”prokonsulien” ohella saanut otteen ukrainalaisista plutokraateista vuoteen 2014 mennessä, ja tuona vuonna tapahtuneen vallankumouksen myötä kyseiset tahot olivat järjestelemässä Ukrainan hallintoa. Ukraina on kilpailevien eliittien valtio, joka on siksi ollut herkkä ulkoisille vaikutuksille. Turchin näkee nyt sotaa käyvälle Ukrainalle kaksi polkua: tuhoutua valtiona tai ajautua militokratiaksi. Joka tapauksessa Ukrainan plutokratia on mennyttä.
Ukraina, demokratiaksi luokiteltu valtio, on pärjännyt monella mittarilla viime vuosikymmeninä heikommin kuin autoritaarinen Valko-Venäjä. Turchinin johtopäätös tästä ristiriidasta ei ole se, että demokratia olisi huonompi valtiomuoto vaan että ”kaikkia maita, jotka täyttävät demokratian ulkoiset tunnusmerkit, ei johdeta väestönsä laajojen yhteiskunnallisten kerrosten hyväksi”.
Kompleksisuustiede ja yhteiskunnalliset voimat
Ihmisten yhteiskunnat ovat kompleksisia dynaamisia järjestelmiä, Turchin kirjoittaa. Hän kehuu kompleksisuustieteen toimivan, mikä on voitu osoittaa esimerkiksi ekosysteemien kaltaisissa biologisissa järjestelmissä. Jonkinlainen biologinen tai epidemiologinen ote Turchinin yhteiskunta-analyysissa kuuluu. Ajatukset ”tarttuvat” kuin virukset: naiivit eivät ole saaneet tartuntaa mutta ovat alttiita, altistuneet ovat radikalisoituneita ja maltilliset taas parantuneita.
Turchin kritisoi henkilökeskeistä historiankirjoitusta ja tulkintaa siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse on hänen mukaansa vinoumasta: ihmiset näkevät herkästi toimijuutta kaikissa tapahtumissa. Esimerkkinä on salaliittoteoria, jonka mukaan Trumpin nousu presidentiksi 2016 johtui Venäjän sotkeutumisesta Yhdysvaltain vaaleihin. Monia merkittäviä tapahtumia ajavat ennemmin Turchinin termein ”persoonattomat yhteiskunnalliset voimat”. Lukuisten, paikoin myös kuvitteellisten, esimerkkien kautta Turchin kuitenkin onnistuu liittämään ”tavallisen” ihmisen osaksi näitä persoonattomia voimia: niiden alaisiksi ja toisaalta niiden rakentajiksi. Näin teos ei ajaudu täysin irralleen ihmisistä ja heidän toimistaan.
Kompleksisuutieteellinen ote yhteiskuntien, erityisesti Yhdysvaltojen, analysoinnissa on ensipuremalta varsin selitysvoimainen. Se ei ajaudu moralisointiin tai elitismiin, jotka usein Yhdysvaltojen ja laajemminkin länsimaisten demokratioiden tilaa analysoitaessa puskevat esiin. Toisaalta se ei sorru ”salaliittoteoretisointiin”, vaikkakin monet ilmiöt ja aiheet ovat sellaisia, jotka monissa ”salaliittoteorioissa” ilmenevät. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ne ”teoriat” olisivat täysin väärässä tai niiden käsittelemät ilmiöt irrelevantteja – enemmänkin ongelma on, Turchininkin mainitsema, naiivi usko muutamien tahojen ylivertaisiin kykyihin hallita yhteiskuntia.
Turchin muutti Yhdysvaltoihin parikymppisenä. Hän kokee sen antavan etua vallitsevan eripuran ymmärtämiselle maassa. Ulkopuolisena hän on pyrkii ja ainakin teoriassa voi irtautua eripuran maailmasta. Pyrkimys ei ole helppo, vaikka olisikin ulkopuolinen: teoksesta – kuten monesta muustakin toki – voi varmasti poimia yksittäisiä palasia, jotka on mahdollista valjastaa ideologisten leirien palvelukseen.
Kokonaisuutena Turchin onnistuu analysoimaan niin Yhdysvaltojen kuin laajemminkin länsimaisten yhteiskuntien – ja ylipäätään yhteiskuntien – sisäistä dynamiikkaa.
Turchin, P. (2024). Lopun ajat: Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (suom. Pietiläinen, J.). Terra Cognita
Nyt rakkaat lapsoset me palaamme koulunpenkille ja perusasioihin.
Kun läntisen suuralueen verrattain itsenäisissä osavaltioissa päätetään suvereenin valvovan silmän alla järjestää vapaita vaaleja, on syytä noudattaa seuraavaa kaavaa, jotta vaaleja voidaan kutsua vapaiksi ja ehdottoman demokraattisiksi, koska demokratiaa on se, että valitaan vaaleissa sellaisia ihmisiä, jotka kannattavat vallitsevaa asioiden tilaa ja nykyistä järjestelmää, joka määritelmällisesti on demokraattinen.
Kaava:
1. Määritellään sisäiset ja ulkoiset viholliset sekä analysoidaan tarkasti näiden toimintatavat.
2. Määritellään vihollisen toiminta ja olemus tuomittaviksi, omat hyväksyttäviksi.
3. Määritellään totuus ja propaganda sen mukaan, mikä taho on informaation takana.
4. Ei selvitetä koskaan, mikä taho on informaation takana, vaan toimitaan kuin koneet ja jaetaan informaatio totuuteen ja propagandaan annettujen sääntöjen mukaisesti niin kuin sääntöpohjaisessa järjestelmässä tulee tehdä.
5. Järjestetään vaalit.
6. Jos vihollista edustava taho voittaa vaalit, kumotaan vaalien tulos.
7. Vaalien tuloksen kumoaminen on demokratiaa, jos ihmiset ovat äänestäneet niiden asioiden puolesta, joita vihollinen edustaa. Silloin on velvollisuus kumota vaalit.
8. Demokratia ei tarkoita kansanvaltaa vaan sisäänpäin kääntynyttä, defensiivistä suuraluetta. Ei mainita asiaa.
9. Jos vihollista on äänestetty, takana on valtiollisia toimijoita, jotka ovat puuttuneet vaaleihin. Se uhkaa demokratiaa.
10. Ihmiset ovat tyhmiä, ja siksi he uskovat propagandaa. Tyhmät ihmiset uhkaavat demokratiaa.
11. Kumotaan ihmisten valta ja asetetaan totuuden edustajat valtaan, jotta he voivat sitten kertoa ihmisille, mikä on oikein.
12. Ihmisten valtaa ei ole, jos ihmisiin on vaikutettu ulkopuolelta.
13. Blokataan informaatio, suojaudutaan propagandalta niin kuin heikot suojautuvat tuulelta.
14. Juhlitaan sananvapautta ja vapaata mediaa.
15. Sitten järjestetään taas vaalit. Nyt ne menevät paremmin kuin edellisellä kerralla.
Krooniset sairaudet ja krooninen velka ilmentävät ihmisen ja valtion alennustilaa. Niitä ei osteta edes alennusmyynneistä.
Kroonisesti sairas ihminen huutaa pelastusta järjestelmältä, joka ihmisen teki sairaaksi.
Kroonisesti velkaantunut valtio ruinaa rahaa järjestelmältä, joka velan myi ja paketoi.
Ihminen on velkaantunut, valtio sairastunut, kroonisesti. Sairas ja velkaantunut olio luopuu vapaudestaan, menettää riippumattomuutensa, kasvaa patologiseen nöyryyteen.
Kunhan olet tietämätön, kuplassasi, tämä kaikki voi säilyä vielä yhden yön.
Siinä demokratia ja ihmisoikeudet. Mitä on se tahto, josta te puhutte?
Velalliselle on jäljellä vain velka, sairaalle vain sairaus. Molemmat kasvavat omista versoistaan, suuriksi ja rumiksi.
Velkaantunut miellyttää, sairas alistuu. He ovat avuttomia, kädettömiä eläimiä.
Kun sanotaan, että Eurooppaa johtaa poliittisesti riippumaton toimielin, niin tarkalleen ottaen mistä tämä toimielin riippuu eli kuka ja mikä Eurooppaa johtaa.
Parlamenttiin valittavat jäsenet väitetysti riippuvat äänestäjistään eli algoritmista, joka ehdokkaita suosittelee äänestäjälle, jonka tietokone-, peli- ja viihdeteollisuus on palauttanut alkeelliseksi napinpainajaksi, reaktioiden kimpuksi.
Turha sellaiselle on valtaa antaa. Valta ei kuulu kansalle vaan algoritmille. Algoritmi kuuluu algoritmin omistavalle korporaatiolle. He eivät jaa reseptejään, ne ovat mummolta peräisin.
Valta kuuluu korporaatiolle.
Vastaa tyhmiin juupas-eipäs kysymyksiin, kone kertoo sinulle täydellisesti matchin. Näinhän toimii jo ihmisten parittaminenkin.
Nelikenttä kertoo sinulle, kuinka vaarallinen olet järjestelmälle eli demokratialle. On muistettava historia, äärioikeisto, ja yhdistettävä se nykyhetkeen.
Äärioikeisto on aina olemassa, mutta se muuttaa aina muotoaan. Katsokaa nyt heitä, vastustavat sodan rahoittamista rauhanrahastosta.
Maailma kavennetaan, siitä tehdään ihanasti omaksuttava. Se liukuu läpi ruoansulatuskoneiston, sulaa pehmeästi, tekee hyvää suolistolle.
Sitten laitetaan eläimet laitumelle juoksemaan toisiaan päin.
Valitaan heille kuninkaat, puolueet ja ohjelmat, joita he seuraavat hyiseen veteen asti luulossa, että kuningas, puolue ja ohjelma ovat sinne itsekin menneet.
Sitten huolestutaan kulttuurista, keskustelukulttuurista, ihmisten kunnioittamisen kulttuurista, kielenkäytöstä, rasismista, fasismista, kuplista, somesta, mielenosoituksista, äänestysaktiivisuudesta, passiivisuudesta, nuorista, mielenterveysongelmista ja koirien lääkkeiden kelakorvauksen puutteesta.
Kuinka monta neuvostoa on Euroopassa?
Olen laskenut niitä olevan monta, ne kaikki. Yksi niistä välittää ihmisoikeuksista mutta ei välitä niitä. Sitä ei kuunnella, koska sillä ei ole päätösvaltaa juridisessa väkivaltajärjestelmässä.
Laki se olla pitää.
Ihmisoikeuksia välittää moraalinen ylemmyydentunto ja poliittinen vasalliasema. Puutarha, valistuksen koti, demokratian koti.
Sanotaan, että Eurooppaa johtaa komissio.
Ja että komissio on riippumaton toimielin, koska sitä eivät äänestäjät valitse. Siksi se on niin hyvä, koska se on riippumaton ennen kaikkea äänestäjistä.
Miten ei ole aiemmin ymmärretty tämän järjestelyn poliittista innovatiivisuutta?
Riippumattomuus on kaikkinensa hyvä asia, koska silloin ei riipu kenestäkään. Voi tehdä vapaasti valintoja, ilman ulkoisia voimia, kuin tyhjiössä, heittää arpakuutiota.
Siis että riippuvuus voi syntyä ainoastaan äänestämällä, äänestyssuhteella, äänillä eli paperilappusilla. Muutoin ontologisesti on olemassa vain riippumattomuutta.
Näin tämä on käsitettävä. Mistä näitä iltasatuja voi ostaa?
Eurooppaa väitetysti johtaa tyhjiöpussi, josta on imetty kaikki ilma pois. Tuossa hapettomassa tilassa he johtavat tätä rauhanprojektia kohti seuraavaa rauhaa.
Kilpailukyky on kaikki, ainoa. Vain toimeenpanovallan diktatuuri voi tässä maailmassa toimia ja onnistua.
Kielletään kaikki. Etenkin poliittiset lakot, siis lakot.
Koska niillä uhkaa olla sellaista poliittista vaikutusta mitä ei niille voida suoda.
Koska demokratiassa ainoa poliittista valtaa käyttävä taho saa olla lain toimeenpanovalta, siis laillinen väkivaltakoneisto.
Siis hallitus, joka päättää luottaako se eduskuntaan, kansanedustajiin, kansalaisiin, kansalaisyhteiskuntaan, ihmisiin, ihmisyyteen, Jumalaan.
Yleensä ei luota.
Oikeuksia, lakko-oikeuksia, ihmisoikeuksia, oikeutta ajatteluun, oikeutta politiikkaan, oikeutta hulluuteen, on rajattava. Kilpailukyvyn nimissä.
Kilpailukyky on kaikki, ainoa. Vain toimeenpanovallan diktatuuri voi tässä maailmassa toimia ja onnistua.
Perustuslain mukaan valtaa maassa käyttää kansa. Se tarkoittaisi sitä että kansalla ja kansalaisyhteiskunnalla olisi oikeus ja kyvykkyys määritellä, milloin lakoille on aihetta, milloin ei.
Jos tämä päätösvalta siirretään väkivaltakoneistolle, demokratiaksi järjestelmää ei pitäisi kutsua. Jos päätetään, että kansa ja kansalaisyhteiskunta ovat liian tyhmiä, tietämättömiä ja itsekkäitä määrittelemään, demokratiaksi järjestelmää ei pitäisi kutsua.
Siksi sitä kutsutaan.
Kun kerran poliittiset lakot olisi määrä kieltää, kysymys kuuluu, minkälaisia lakkoja voidaan sallia.
Poliittinen lakko on tautologia.
”Ei-poliittinen lakko” sen sijaan kontradiktio. Koska lakko pyrkii vaikuttamaan ja on siksi olemuksellisesti poliittinen luonteeltaan.
Vain ”ei-poliittiset lakot” eli mehukerhot voidaan sallia. Ne on järjestettävä työajan ulkopuolella, niissä ei saa puhua hallituksesta ja niissä on kuunneltava Abbaa.
Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden.
Äänestäminen tarkoittaa eräänlaista joukkokäyttäytymistä, joka tekee ajattelusta ja demokratiasta loogisia mahdottomuuksia.
Äänestäminen lukitsee ihmisen. Äänestäminen muuttaa demokratian ostotapahtumaksi, ihmiset fanaatikoiksi.
Osa äänestäjistä osoittautuu brändiuskovaisiksi.
Kun demokratialla ei ole muuta tarjottavaa, ihmiset huumaantuvat äänestämisestä. Siihen sidotaan oma persoona, mieli, todellisuus. Se saa aikaan tunteen kuin kansanvalta toteutuisi.
Ja toteutuuhan se!
Kun mitään eroja ei ole, demokratia vaipuu gallup- ja numeropeliksi. Katsojalle se ilmenee penkkiurheiluna, jossa hän voi kuitenkin kokea olevansa yksi pelin pelaajista. Kuin hänellä olisi vaikutusta pelin lopputulokseen.
Ja onhan hänellä!
Penkkiurheilu on raskaan sarjan propagandaa. Se vie ihmiseltä ajan, järjen ja terveyden. Se alentaa ihmisen passiiviseksi sirkushuvien vastaanottajaksi.
Ja vaaleissa kaikki ovat voittajia!
Mutta pian peli päättyy, huomenna on työpäivä, on hankittava toimeentuloa.
Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija.
Kaksi vuotta sitten Mika korvasi edellisen Mikan puhuvana päänä telkkarissa. Tapahtui systemaattinen paradigman muutos: vanha Mika oli kulutettu loppuun, vanhasta psykoosista olivat patterit loppuneet.
Vanhan Mikan hyvinvoinnista kukaan ei nyt tiedä.
Uudella psykoosilla riittää yhä virtaa.
Kuuleman mukaan uusi Mika istui aluksi useita kuukausia samassa studion penkissä, poistumatta siitä. Lähetysten välissä hänelle ainoastaan syötettiin lihapullia ja hänen niskansa asentoa korjattiin.
Ihmisiä, joiden pää taipuu taaksepäin kuin Mikalla, on syytä pelätä.
Koska lineaaritelevisiota kuluttava väestönosa ei moneen kuukauteen nähnyt muuta kuin uutta Mikaa, joka oli edellistä kuitenkin paljon komeampi, rohkeampi ja ryhdikkäämpi, Mikasta tuli nopeasti hyvin suosittu. Keski-ikäiset naiset alkoivat kilpaa kehua virtuaalimaailmassa, kun Mika paljasteli yläkroppaansa Instagram-kuvissaan.
Mika jakeli innokkaasti kuvia myös pojastaan. Pojan nimi on Geo. Mika on geopolitiikan tutkija ja asiantuntija.
Minkäs vuoksi niitä lapsia nyt ylipäätään hommataankaan?
***
Liki jo uuden sotapäällikön asemaan Mikan nostanut korporaatiomedia alkoi itse kysellä, tuleeko Mikasta uusi sotapäällikköehdokas tämän vuoden sotapäällikkövaaleihin. Ei tarkoitti kyllä.
Virtuaalimaailman lumo – se vääristää mittasuhteet ja ajaa ihmisen hölmöksi. Mutta se on kuulkaa demokratiaa se, että ihminen voi vaikkapa tutkijataustasta, ilman poliittista pääomaa, lähteä sotapäällikkövaaleihin!
Demokratia näytti voimansa: 1,5%. Kliiniset, siistityt, huolitellut poliittiset broilerit tulivat ja veivät voiton. Vaalien sketsihahmokisassa menestys olisi ollut parempaa, mutta kyllä siinäkin ainakin yksi oli Mikaa edellä.
Mikan itsensä mukaan hänen uskottavuutensa tutkijana ei mennyt tähän seikkailuun. Mika kyllä tietää, hän on tutkija. Poliittista uskottavuutta ei ollut edes alkuun, mutta siitä ei puhuta.
”Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla mennä yhdestä asiasta toiseen, eli palata tutkijaksi”, Mika aprikoi. Juuri tällaista demokraattista ihmistä olisi Platon halveksinut, syvästi.
Mutta mitä Mikalla oli tälle demokratiallemme tarjottavana?
Ahtaan voimapoliittisen todellisuuden elinkautisvanki Mika totesi lentävän virkkeen sotapäällikkövaalitentissä: ”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.”
Virkettä on mahdollista tulkita monella tavalla. Tärkein tulkinta on se, että tutkijana ja poliitikkona Mika tuli lyöneeksi uudet noteeraukset politiikan perimmäisestä uskonnollisesta luonteesta.
”Tärkeintä on nyt, että pahuus pysyy poissa.” Tästä meidän on jokaisen pidettävä huoli: on oltava yhtenäinen, yhtämielinen, siis demokraattinen. Tarvitaan lisää pyssyjä, niitä tarvitaan.
Sitten paha pysyy poissa.
***
Kello on käynyt, kaksi vuotta on pian täynnä. Mikan elinikä on kaksi vuotta.
Kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui? Arvioi asteikolla 1–5.
Vallitsevaa poliittista järjestelmää on tarpeen kutsua demokratiaksi riittävän usein, muistuttaa siitä. Muutoin ihmiset saattaisivat asian unohtaa.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
He ensiksi päättävät, mistä asioista on päätettävä. He laativat päätettävien päätösten sisällöt ja lopputulemat sekä määrittävät toimeenpanoprotokollan. Näin asiat muuttuvat vähitellen olevaisiksi. Sen jälkeen kysytään kansalta gallupeissa päätösten suosiosta. Päätöksillä on suosiota.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Siinä vaiheessa, kun päätöksiä asioista ei ole vielä tehty, asioista vaietaan. On oltava hiljaa, jotta haluttu lopputulema saadaan varmasti aikaan, vailla vastustusta. Asioista voidaan alkaa puhua kriittisesti, kunhan päätökset on tehty, lopullisesti. Silloin voidaan hetki ihmetellä, kuinka asia tapahtui ilman keskustelua. Sekin ihmettely on lopetettava, jotta se ei ylly.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Vallitsevassa demokratiassa he ovat todenneet, että demokratia on uhka demokratialle. Toimia voidaan perustella näin, vastaan ei voi sanoa.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
He, jotka päätökset tekevät, tekevät ne reippaasti, kättelevät oikeita ihmisiä, juovat kahvia oikeissa pöydissä – samppanjaakin kehuvat! – ja varmistuvat siitä, että päätökset sopivat näihin pöytiin, ettei kukaan vain loukkaantuisi, ettei päätöksentekijöitä sysättäisi näistä pöydistä sivuun. Sitähän ihminen kaikkein eniten pelkää, että lauma hylkää.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Kun kahvit on juotu, pöydässä verkostoiduttu ja oikeat päätökset tehty, päätöksentekijälle avautuu uusia ovia, parempia ovia, joissa voi paremmalla palkalla olla tekemättä enää yhtään sellaista päätöstä, josta kansa saattaisi olla tietoinen. Kun näin tilivelvollisuus käännetään yltympäri, päätöksentekijää odottaa paratiisi, supervoittajien leiri.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
***
Hallintokoneisto mainostaa, brändää itseään, kuin korporaatio. Se valloittaa teiden reunukset, bussipysäkit, virtuaalimaailman. Mainostaminen tarkoittaa tietoista manipulaation harjoittamista. Se on toimintaa, jossa on vaikuttaja ja vaikutettu, siis manipuloija ja manipuloitu. Toiminnan tavoitteena on luoda tarve, myydä, yleensä sellaista, mitä kohde ei tarvitsisi.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Hallintokoneisto rakentelee asiakkailleen pikkunäppäriä palveluita, joiden avulla asiakkaat voivat toisinaan kokea olevansa tärkeä osa tätä vallitsevaa demokratiaamme. Kuluttaja-asiakasyksilö siis osallistuu demokratiaan vastaamalla samalla tavalla kuin mihin tahansa kuluttaja-asiakkaille suunnattuun Webropol-kyselyyn: kuinka demokratiamme tänään mielestäsi onnistui, arvioi asteikolla 1–5. Vastanneiden kesken arvotaan leffalippuja. Kiitos vastaamisesta!
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Hallintokoneisto itse tuottaa, tehtaantakuulla, ne ihmiset, poliitikot, joiden äänestäminen voidaan yleisölle sallia ja joiden äänestämistä saatetaan peräti suositella. Tuotantolinja on automatisoitu, standardisoitu, niin, että lopputuotteet ovat ennalta tiedettäviä. Tavoitteena on saada aikaan pienten erojen politiikkaa. Tavoite toteutuu. Muotti on sama mutta tarvittaessa muokattavissa. Tuotantolinjaston ulkopuolisista vaietaan tai heidän äänestämistä ei suositella.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Tehtaassa tuotetut poliitikot ovat nelikenttään sijoitettuja pisteitä. Nelikenttä on sama vuodesta toiseen, kaikkialla. Nelikentässä on mielekästä arvioida pisteitä ja niiden välisiä etäisyyksiä. Ostajaksi, kiltiksi ja tottelevaiseksi, koulutettu äänestäjä istutetaan sitten vaali toisensa perään näyttöpäätteen ääreen pelaamaan peliä nimeltä vaalikone. Siinä on koko demokratia puserrettu pariinkymmeneen kysymykseen – eikö olekin mahtava innovaatio? Vaalikoneen avulla ostaja voi vaivattomasti etsiä oikean, oikeilla ominaisuuksilla varustetun tuotteen. Ostaja ei joudu käyttämään liiaksi aikaa tähän demokratiaan. Ja mikä parasta: vaalikoneet tuottavat dataa, prosentteja, tuloksia, varmuutta – ja sen saman nelikentän.
Tätä he kutsuvat demokratiaksi.
Gallupit kertovat viikkoja ennen vaaleja vaalien tuloksen, vaalikone yksilölle ehdokkaan hyvin pienellä vaivalla, ajattelematta edes vahingossa, hetkeäkään. On hyvä, että näistä asioista ei ole tehty liian vaikeita. Kenties tulevaisuudessa osana vaalikonetta ihmisellä on ihonalaiset sensorit, jotka pystyvät fyysisten reaktioiden perusteella määrittämään kullekin sopivan ehdokkaan, kiistattomalla varmuudella. Ihminen voisi vain passiivisesti ottaa vastaan aistiärsykkeitä, sensorit ja tekoäly kyllä sitten tietäisivät, ihmistä paremmin.
