Avainsana: filosofia

Luonnon luonnottomuus

Yksi aikamme suurista epäjohdonmukaisuuksista on luonnonsuojelijoiden vimmainen pyrkimys suojella luontoa. Keitä te olette ja mitä te tarkalleen ottaen suojelette?

Suojeletteko te itseänne, kun suojelette luontoa? Kuinka ihminen voi suojella jotain joka on ja jolle ei ole olemassa muuta?

Yhtäällä te sanotte: ihminen on yhtä liito-oravan kanssa. Te hyveelliset antihumanistit, te elämän kieltäjät: te sanotte, että ei ole Jumala, ei ole tietoisuus, ei ole älykkyys eikä mikään muukaan antanut ihmiselle mitään sellaista ensisijaista asemaa tässä järjestelyssä – ei vaikka ihminen on sellaiseen uskonut vuosituhansia.

Ja toisaalla te sanotte: ihminen on kuitenkin jotain muuta kuin luonto, kuitenkin jotain sen yläpuolista, ulkopuolista, jolle luonto on objekti, jota käsitellään ja teidän mielestänne käsitellään nimenomaan väärin.

Te sanotte yhtäällä, ettei totuutta ole, mutta toisaalla, että luonto on totuus.

Te menette metsään ja katsotte ihaillen, kun Kanadasta tänne meidän luontoomme istutettu majava on nakertanut puut metsästä nurin ja rakentanut itselleen pesän, infrastruktuurin omaa elämäänsä varten. Te sanotte: siinä on luonto, johon emme saa puuttua!

”Ooh!” te ihailette, kun näette järven rannassa hauen hyökkäävän pienen salakan kimppuun, ”kyllä luonto on sitten julma!”

Te pidätte luonnollisena sitä, kun lintu rakentaa itselleen pesän, koska lintu osaa ja voi; te pidätte luonnollisena sitä, kun puu kasvaa iduistaan vuosikymmenien ajan kurottautuen yhä korkeammalle kohti taivasta, koska puu osaa ja voi.

Mutta te ette sano, että nämä oliot tuhoaisivat luontoa. Vaan jostain syystä ihminen siihen kykenee, vaikka ihminen on yhtä luonnon kanssa.

Kun ihminen pistää metsän matalaksi ja rakentaa sinne ison ökytönön ja Teslan latauspisteen, siis infrastruktuurin elämäänsä varten, koska osaa ja voi, pidätte tätä luonnottomana tai luonnon vastaisena.

Missä kulkee siis raja? Onko se siinä, että ihminen tässä tapauksessa kuluttaa yli todellisten tarpeidensa? Jos ihminen rakenteisi majansa oksista ja kävyistä, olisiko se silloin luonnonmukaista? Mitä ovat nämä todelliset tarpeet ja kuka ne määrittelee? Entä jos majava kaataakin omaa tönöään varten turhan paljon puunrunkoja tai syö itsensä ähkyyn – tuhoaako majava tällöin luontoa?

Koko luonnon käsite kärsii mielettömyydestä. Yhtä lailla on mieletöntä sanoa, että ihmisellä jokin käyttäytyminen olisi ”epäluonnollista” tai ”luonnotonta”.

Miten ihminen voisi ylittää luontonsa ylittämällä luontonsa?

Kaikki selitykset, että ihminen on ylittänyt luontonsa, voidaan kumota sillä, että tämä ”ylittäminen” on itsessään luontoa. Mitä muuta se voisi olla?

Kaikissa selityksissä ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta olisi lopulta tukeuduttava uskonnollisiin eli ei-rationaalisiin argumentteihin. Luonnonsuojelijat lopulta vetoavat johonkin sellaiseen: on olemassa ”puhdas”, syntisestä ihmisestä vapaa luonto, jota on suojeltava syntisen ihmisen turmelukselta.

Jos sanotaan että jokin on luonnollista sen perusteella että ihminen ei ole ehtinyt sitä turmella, tullaan sanoneeksi että ihminen on jotain luonnolle vastakkaista, ulkopuolista.

Mutta missä milloin ja miten tämä siirto tapahtui että ihminen siirtyi luonnosta luonnottomaksi? Oliko kyse syntiinlankeamuksesta? Vai tietoisuuden kehittymisestä?

Mutta mikä olisi saanut aikaan tuollaiset tapahtumat? Muu kuin luonto? Jumala?

Miksi luonto olisi luonut jotain joka olisi sille vastaista? Kuinka se olisi edes mahdollista?

Emme pääse karkuun: mitään luonnotonta ei ole olemassa. Luonto on yksinkertaisesti jotain joka on riippumatta siitä, mitä ihminen tekee tai on tekemättä.

Kaikki loput ovat aina luonnollisia niissäkin tapauksissa kun eliö tuhoaa itsensä tuhoamalla luontonsa eli itsensä.

Sokrates, siis Jeesus

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa.

Kaikilla uskonnoilla on oma kaanoninsa, pyhät ja myyttiset tekstit, joista käsin on johdettavissa kaikki, kunhan tulkinta venyy riittäviin mittoihin.

Sokrates oli aikansa trolli, joka ei kirjoittanut mitään ylös, koska kirjoittaminen tarkoitti hänelle henkistä turmiota. Hän oli aikansa luddiitti. Nykyisin hän vertautuisi ihmiseen, joka ei käytä tekoälyä.

Tämä tarkoittaa jo perimmiltään kieltäytymistä, askeesia, johon ja josta pyhyyden mielikuva johdetaan. Sitä kohti taipuu väistämättä jokainen filosofiksi itseään kutsuva.

Sokrates vaelsi pitkin katuja askeettina puhumassa ihmisiä suohon, pyrkimyksenään opettaa heitä järjen, argumentaation ja viisauden voimasta. Hänen ympärilleen syntyi opetuslasten joukko ja kokoelma tekstejä.

Filosofit lukevat Platonia pyhänä tekstinään. Platon on kuulemma sanonut teoksissaan – myyttisen Sokrateen suulla – kaiken. Koko uskonlahkon hengellinen sisältö voidaan johtaa näistä myyttisistä dialogeista, joissa Sokrates sankarin lailla purkaa keskustelukumppaninsa ajatukset atomeiksi ja siten opettaa rakkaita opetuslapsiaan.

Olisi helppoa ajatella, että sitoutuihan Sokrates lopulta sentään viisauteensa, mutta tällöin tulisi oletetuksi hänelle jonkinlainen harhaluulo, siis essentia. Vaan Sokrates irtisanoutuu viisaudestaan: viisas onkin se, joka ymmärtää ettei ole viisas!

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa, ilman itsesuojeluvaistoa, ilman värähdystäkään kehossaan. Tämäkö on todella uskontomme ideaali-ihminen, ihminen joka ei ole elävä eikä kuollut?

Lopulta Sokrates uhraa henkensä syntisen ihmisen puolesta, ihmisen, jonka syntinä on rakkaus omia harhaluulojaan kohtaan. Se on länsimaiseksi filosofiaksi kutsutun uskonnon lähtökohta: ihminen ei ole viisas, tietävä olento, joka voisi luottaa vaistoihinsa, vaan uskomustensa, kehonsa ja halujensa tahraama likainen eläin, joka ei selviä ilman filosofian viisautta.

Filosofit rakastavat järkeään, mutta ihminen keskimäärin pelkää järkeä: pelkää niin paljon, että on valmis tappamaan säilyttääkseen omat harhaluulonsa.

Sillä rakkaus harhaluulojaan ja siten itseään kohtaan on ihmisen olemassaolon tärkein lohtu, perusteellisin ehkäisykeino nihilismin varjoa vastaan.

Nykyaikaisen filosofisen kirjallisuuden tärkein ala on filosofinen self help -kirjallisuus, jonka suosio vaikuttaisi yhä pitävän pintansa: vaan kuten huomataan, syntyy tästä kokonaan uudenlainen harhaluulojen maailma. Siksi sellaista kirjallisuutta on turvallista julkaista: ei yhtäkään filosofia tulla kirjoistaan teloittamaan.

Sokrates on vaarallinen ideaali, naurettava pyhimys, jonka ihanteita kohti kulkemalla ihminen kadottaa itsensä niin ettei lopulta pelkää edes kuolemaa.

Sokrateen tietä kulkemalla tulee eteen lopulta Camus’n kysymys itsemurhasta, eikä tässä kohtaa enää ihminen kykene vastaamaan, miksi hänen olisi elettävä.

Onneksi en ole sentään ainoa, joka tämän uskonnon hulluuden on havainnut. Jumala on kuollut, vaan mitä on uskonnolla sen jälkeen tarjottavanaan? Siihen ei tuskassaan kiertelevä moderni filosofia ole osannut vastata.

Länsimaisen sivilisaation luova itsetuho on alkanut Sokrateesta. Siinä vaiheessa kun hänen toisesta parousiastaan tulee todellista, voimme ryhtyä vakavassa mielessä lukemaan eskatologisia ennustuksia pyhistä kirjoista.

Vihollinen ei pukeudu Prideen

Lähtisitkö sinä väkivalloin taistelemaan väkivaltaa vastaan?

Kun ihmiskunnalla ei ole jäljellä enää suuria taisteluja, saavat nykyiset taistelut mahtipontiset mittasuhteet.

Se tarkoittaa vihaisia marsseja ja vielä vihaisempia vastamarsseja.

Taistelu ei lakkaa ennen kuin poliittiset vääryydet on poistettu. Näistä taisteluista kirjoitetaan kirjoja, ääneksi, niiden muiden sekaan, osaksi yhtä ja samaa äänten ekosysteemiä.

Koskaan ei tule aliarvioida ihmisen poliittista voimaa, piilevää raivoa, silmitöntä tahtoa, joka etsii purkautumiskanaviaan kuin kytevä metsäpalo.

Totalitarististen ilmiöiden käyttövoima ovat aina nuoret naiset tai miehet tai muunlaiset ihmiset. Ilmiöiden luonne on aina sulkeva, totaalinen, mitä vähemmän sitä aspektia ymmärretään.

Siinä ihminen toteuttaa itseään korkeammalta voimalta saamiaan dispositioitaan: aversio eli vastenmielisyys on kääntymistä, liikettä, poispäin jostakin.

Yksimielisyys ja totteleminen on kunnioittamista, erimielisyys ja tottelematta jättäminen väheksymistä, sanoo suuri ajattelija Hobbes. Sodan syynä on erimielisyys, siis turhamaisuus.

Poliittinen jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin. Se pätee kaikkien niidenkin, ja erityisesti niiden, neutraaleina esiintyvien ja ehdottoman universaaleja asiaa ajavien liikkeiden ydinolemukseen.

Vihollinen ei pukeudu Prideen.

Liike saavuttaa aikuisen tason kypsyyden, kun sen logiikka lankeaa poliittisen ansaan. Se ei ole moite, vaan kehu: vihdoin ihmiseläin paljastaa todellisen luonteensa!

Lähtisitkö sinä väkivalloin taistelemaan väkivaltaa vastaan?

Aikamme taistelut muistetaan siitä, mitä on muistettu pukea ylle ja minkä värinen merkki hihaa koristaa.

Ihminen pitää itseään aivan mahdottoman tärkeänä!

Ja se on tärkeää! Muuten tämä järjestelmä romahtaisi.

Kun elämä tulee myönnetyksi, ajaa ihmistä tahto valtaan. Näin on opettanut Nietzsche ja tullut osoittaneeksi ihmisen mitä mainioimmaksi eläimeksi.

Omien subjektiivisten ja muilta lainattujen perspektiivien eli harhaluulojen sokeaan virtaan antautuminen tuottaa ihmiselle sen hupenevan sähkövirran, joka säilyttää hänet yhä harhaluulossa omasta asemastaan.

Taistelut on tosiasiassa taisteltu, vapaudet saavutettu, ja mitä nyt tehdään, on neuroosien purkamista, huutoa järjestelmässä, joka elää neurootikkojen huudosta.

Ihmisen säälittävyydelle nauretaan pilvien reunoilla.

Maailma ei ole valmis eikä se näin valmistu.

Pro graduni: Jalkapallopeli konfliktina

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Filosofian oppiaineen pro gradu -tutkielmani hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa 17.9.2025 otsikolla ”Kamppailua kamppailun itsensä tähden: argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta”.

Työssäni argumentoin uudenlaisen modernin urheilun ontologian puolesta. Osoitan, että urheilun filosofiassa on lähtökohdaksi otettu Johan Huizingan leikin käsite ei tarjoa tyydyttävää ontologista perustaa jäsentää modernia huippu-urheilua. Sen sijaan otan lähtökohdaksi leikin poleemisen vastinparin, vakavuuden, jota edustaa Carl Schmittin poliittisen käsite.

Peli modernissa muodossaan ei ole leikkiä vaan perin vakavassa mielessä konfliktitilanne kahden ihmisyhteisön välillä, argumentoin.

Työni perustava käsitteellinen jännite kulkee leikin ja vakavuuden välillä. Leikillä tarkoitetaan jotain välittömistä elinprosesseista, työstä ja raatamisesta vapaata inhimillisen toiminnan aluetta. Vakavuuden ”vakavinta” astetta taas ilmentää Schmittin poliittisen käsite, ystävän ja vihollisen jaottelu, jossa on aina reaalinen mahdollisuus sodalle, siis vihollisen fyysiselle tappamiselle.

Moderni huippu-urheilu ja invaasiopeli konfliktitilanteena kelluu leikin ja vakavuuden epämääräisessä ja jäsentymättömässä tilassa, jossa se yhä on tunnistettavissa alkuperäkseen, leikiksi, mutta joka on värittynyt jollain sellaisella, joka on leikille vierasta.

Yritykseni jäsentää leikin poleemisen vastakohdan kautta modernia huippu-urheilua törmää merkittäviin rajoitteisiin: peli ei vakavassa mielessä ole kuitenkaan sotaa. Toisaalta peli voi toimia intensiivistenkin ystävä/vihollinen-jaottelujen polttoaineena ja lietsoa poliittista* jakautumista esimerkiksi kannattajaryhmien välillä.

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Pro gradu -tutkielmani löytyy Jyväskylän yliopiston tietokannasta.

*Schmitt korostaa poliittisen eroa valtiolliseen. Poliittinen edeltää valtiollista. Kaikki poliittiset jakolinjat eivät ole välttämättä valtiollisia, vaan valtiolliset jakolinjat voivat sisällyttää sisäänsä erilaisia sisäpoliittisia jakolinjoja. Kannattajaryhmien organisoituminen ja vastakkainasettelu edustaa juuri tällaista sisäpoliittista jakolinjaa, joka ei ole valtiollista eli joka ei (tiettävästi) pyri horjuttamaan valtiollista valtaa tai muodostamaan valtiollista organisaatiota.

Ihmisen psyyken dialektinen kehitys jota liberalismi vakavasti uhkaa

Itsenä johtaminen on äärimmilleen kehittyneen liberalismin tuotos, yksilö tyhjässä tilassa ilman vaikuttavia voimia, siis sattuma

Ihminen kehittyy vain dialektisessa suhteessa

Dialektiikka vaatii teesin ja antiteesin eli se muodostaa kaksiulotteisen järjestelmän

Liberalismi pyrkii eristämään yksilön autonomiseksi projektiksi joka kehittyy tyhjiössä ilman ulkoisia voimia, autopoieesi eli yksilön ulkoneminen sen omista raaka-aineista käsin

Tämä on myös eräänlaista hygieenisyyttä ulkoisia viruksia vastaan, kaikkien pintojen lakkaamatonta desinfiointia

Toisen elämää koskeva kannanotto on vallankäyttöä. Pahimmillaan sen ajatellaan tekevän sanojasta vastuullisen niitä teoista jotka sanojen kohde päätyy tekemään

Paradoksaalisesti liberalismi tulee näin kumonneeksi itsensä: yksilö ei olekaan vahva ja itsenäinen vaan herkkä ja vaikutusaltis

Eristämällä siitä nimenomaan tulee heikko. Tämä on liberalismia joka on ylittänyt itsensä. Se on mahdollisuuden ja vapauden sijaan inhibitiota elämää kohtaan

Elämä on aina likaista ja sisältää viruksia ja eritteitä

Liberalisti sanoo että ”onneksi sinulla on vaihtoehtoja” ja että ”valitse se mikä itsellesi tuntuu parhaimmalta”

Liberaali yksilö ei joudu näin kohtaamaan koskaan toisen tahtoa, toisen näkemystä. Itse ei kehity ilman vastavoimaa

Ja on turha änkyttää, että toisen olisi varta vasten otettava jokin kanta, kun hän on ilmiselvästi menettänyt kyvyn minkäänlaiseen kannanottoon koska on menettänyt yhteyden kaikkiin elämän perusarvoihin ja hän vain kuljettaa vaikutteita lävitseen kuin läpinäkyvä datakeskus

Tätä puutetta paikataan vimmaisella hyperpoliittisella alarmismilla ja turhamaisella hyvesignaloinnilla jotka ovat aina viimeisiään henkivän eläimen viimeisiä epätoivoisia tekoja

Liberalismi siten tappaa teesin ja antiteesin eikä kyse ole siitä että se olisi kultivoinut ne suuremmaksi hengeksi vaan yksinkertaisesti siitä ettei se anna kummallekaan siementä kasvaa rinnakkain

Heikkoina ja voimattomina käperrymme neuroottisen minämme sisään kehittämään jakomielitautiamme eli johtamaan itseämme

Itsenä johtaminen on äärimmilleen kehittyneen liberalismin tuotos, yksilö tyhjässä tilassa ilman vaikuttavia voimia, siis sattuma

Kyvyttöminä valtaan ja vastustaa valtaa jakomielitautinen oppii sopeutumaan kaikkeen minkä julkinen informaatio sille suo tarjota

Ihminen kehittyy märäksi rätiksi, sivulliseksi omaan elämäänsä, älyllisen itsetutkiskelunsa kuiluun joka nujertaa kaiken toiminnallisuuden

Tyhjiksi, mielipiteettömiksi, tunteettomiksi

Vahvan ihmisen merkki on mielipide ja kyky vastustaa mielipiteitä

Älykäs osaa suhteuttaa mielipiteensä

Turta on menettänyt kyvyn mielipiteeseen

Toisen tahto ja mielipide ovat aina ihmisen koetinkivi

Jos ihminen ei koskaan kohtaa kylmää vettä, suihkuvesi on aina lämmitettävä koko kansalle

Pitkä lämmin suihku tuntuu hyvältä mutta kuivattaa ihon

Siihen taas käytetään kallista kosmetiikkaa jota saa kaupasta rahaa vastaan

Kapitalisti numeroketjun toisessa päässä tekee kuivalla iholla numeroita olematta koskaan markkinoilla ja kailottamatta tuotteensa erinomaisuutta ohikulkijoille

Samaan aikaan hekumoidaan markkinataloutta kun ei ymmärretä että se on eri asia kuin kapitalismi

Kapitalismista puhuvat vain vasemmistoaktivistit

Se mikä on oikein ja hyvää on kapitalismissa kerrostunut ilmaan ideologiaksi jolla ei ole kirjaa, ei kirjainta

Siten se on ainoa todellisuus joka ostetaan kyvyttömänä ymmärtää vastustamisen mahdollisuutta jonka kapitalismi on kerrostanut

Tämä ei ole vasemmistoaktivismia koska myös vasemmisto kannattaa kapitalismia, liberalismia ja asehankintoja Yhdysvalloista

Teesi ei ole teesi vaan koko todellisuus koska teesi olettaa antiteesin ja tämä kaksiulotteisuus on syöty

Järjestelmä on niin vapaa kuin ne kahleet joita ei huomaa

Kaikkien ideologioiden kaari päättyy sinne mistä sateenkaari alkaa

Muistisairaus

Kaikkien synapsien tuottaman energian adekvaatti säilytysmetodi.

Suurkaupunki tarkoittaa ylhäältä ohjattua muistisairaiden joukkokonstellaatiota.

On palattu puhtaiden alkuviettien tilaan keskelle viidakkoa, miljoonien ihmisten sekaan keskelle suojatietä, joka jatkuu.

Se on aika ilman kieltä ja kielellistä kommunikaatiota, pelkkiä alastomia reaktioita.

Koska kieli on aina muistiin painamista, ei muistisairaalla ole kieltä.

Että tarkistaa jokaisen sanan merkityksen ja tarkoituksen niin kuin se on yleisesti ilmaistu ja pyytää toista älyä tekemään älyn kanssa sen, mitä oli itse aikeissa älyn kanssa tehdä.

Mitä laajempaa on synapsien tuhoutuminen, sitä suurempaa on onnellisuus. Eläin ei tunne onnellisuutta.

Totaalinen informaatio saa voimansa ja energiansa kohteensa aivoalueiden lamauttamisesta. Kaikkien synapsien tuottaman energian adekvaatti säilytysmetodi.

Maailmassa, jossa kaikki on tiedettävissä, ei yksittäisissä aivoissa tapahdu mitään muuta kuin krooninen tulehdustila.

Yksi näkymätön keskusyksikkö, ei toimija, vaan todellisuus.

Muistinsa menettänyt tyhjä, rauhoittunut kallo on kaikkein parhaiten menestyvä yksikkö, riisuttu linkki.

Muistavien lopullinen ratkaisu julistetaan mutta sitä ei muisteta.

Mitä sanoi Machiavelli?

Hätiköivän on aina tehtävä jotain.

Tarkkasilmäinen historioitsija tekee työtä käskettyään eli etsii asioita, joita toivoo löytävänsä ja kun riittävästi etsii, luulee löytäneensä sellaisen.

On kuin onkin niin, että maailmanhistoria on samojen kaavojen ja voimien ikuista taistelua. Jokaisella ajalla on optimismi kääriytynyt aina vain erilaiseen kaapuun, mutta tuo optimismi, joka aina uudestaan keksii uhmata pysyviä lakeja, sulavasti asettuu osaksi maailmanhistorian keskeistä jännitettä – on peräti sen jykevin tukipilari.

Ihminen tuhottoman optimistisena olentona aina kompastuu samaan naruun: aina hän on luullut kasvattavansa niin pitkät jalat että naru ylittyy kevyellä askelluksella ja aina tulos on lopulta yksi ja sama.

Lait vievät voiton pienestä ihmisestä, joka taas muutaman sukupolven ajan kerää varusteitaan maasta, ja nousee uhmakkaasti uudestaan kuin edellisen kerran tyystin unohtaneena.

Mutta mitä sanoi Machiavelli?

”Kun sisäinen tai ulkoinen vaara on jollekin valtiolle päässyt kasvamaan suureksi, on tuloksellisempaa odottaa sopivaa aikaa kuin koettaa selviytyä siitä yhdellä iskulla.”

Suuri valtioteoreetikko Machiavelli sanoi paljon, niin paljon, että häntä voi tulkita kuten kaikkia suuria teoreetikkoja milloin mitenkin. Machiavelli ei ollut machiavellisti itse: hän ei suinkaan usuttanut hyökkäämään potentiaalisen uhan tai vaaran syliin hetimmiten, silmittömästi. Sen sijaan – suurta luonnetta kysyen – hän ohjeisti: kenties antakaa tuon vaaran olla älkääkä ainakaan omalla tekemisellänne tehkö siitä itseään suurempaa.

Muinaisen Rooman ympärillä olleet valtiot sortuivat alokasmaiseen virheeseen, sillä ne toiminnallaan suorastaan rohkaisivat roomalaisia laajentamaan valtaansa, kun tosiasiassa niille olisi ollut edullisempaa saada rauhanomaisin keinoin Rooma pysymään suopeana ja aloillaan.

Vaaraa ei tule pienentämisen sijaan suurentaa: jos yrittää karkottaa vaaran, saattaakin takertua siihen lujemmin; jos yrittää puhaltamalla sammuttaa liekkiä, saattaakin kiihdyttää sitä.

”On tarkkaan tutkittava uhkaavan taudin voima ja jos mielestäsi pystyt sen torjumaan, on siihen ryhdyttävä häikäilemättä, muussa tapauksessa jätettävä se rauhaan eikä lainkaan yritettäväkään.”

Mitä siis sanoi Machiavelli?

Hän tulee osoittaneeksi klassisen turvallisuusdilemman tilanteessa jossa pieni on suurta vastaan. Pieni luulee toimillaan ehkäisevänsä vaaraa, kun tosiasiassa tulee vain puhaltaneeksi liekkiä suuremmaksi. Samaan ansaan langetaan ajasta toiseen: ja optimismi on aina tyylikkäästi pukeutunut.

Odottaminen ja antaminen olla olisivat suuruutta, ja sellaista suuruutta taitaa valtiopäämiehiltä yhä ja aina puuttua. Hätiköivän on aina tehtävä jotain, ja tehdessään jotain luulee ylittävänsä narun, kumoavansa ikuisen jännitteen.

Kuin myyrät kaivautuvat koloihinsa, kiipeää ihminen linnoituksiinsa hälytyssireenien ulvonnasta.

Tilanteen kertakaikkinen vakavuus

Ihminen toteuttaa ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään.

Jos tässä maailmassa ei patologisesti ahdistu, niin on sairas.

Pysyvä ahdistustila on olemisemme perusvire, betoni, jonka päälle kukin valaa ne neuroottiset, säpäshtelevät liikkeensä, jotka muistuttavat kutakin olemassaolosta, sen hirveydestä.

Kuljemme kadulla vastakkain ja esittelemme toisillemme liikkeitämme.

Osa ryhtyy pakonomaisesti jahtaamaan palloa vihreällä alustalla, toiset päivittävät elonvirettään LinkedInissä ja kolmannet ryhtyvät aktivisteiksi aktivismin itsensä tähden.

Tätä on jatkunut kovin kauan, ja siitä on tullut meille kuin koti, jossa on riittävän hyvä olla.

Tieto vallitsevan tilan luonteesta on tiedetty pitkään mutta asian ratkaiseminen ei ole edistynyt tilan hirveydestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Jumala kuoli ja sen jälkeen on hortoiltu pitkin nummia alasti kuin muistisairas.

Levottomasti julistettu milloin mitäkin lohdutusta, suuntaa, päämäärää.

Sanottu että rauhan löytää absurdista itsestään.

Tai että rauhan löytää rauhan löytämisestä ja ei silti koskaan löydä muuta kuin itsensä yrittämässä poistua ulko-ovesta sen jälkeen, kun on 37 kertaa tarkistanut, ettei hellalevy ole jäänyt päälle.

Siis on julistettu sokeana vailla ymmärrystä tilanteen kertakaikkisesta vakavuudesta. 

Huudettu tuhansien muiden kanssa samaan kuiluun, joka vastaa lyömällä naamaan.

Sitten on ruvettu hokemaan: tiede, järki, tunteet, tasa-arvo, arvo, ihmisarvo, ilmasto, ympäristö, luonto, kalojen seksuaalioikeudet.

Ja todella moni ryhtyy kuitenkin jahtaamaan palloa vihreällä alustalla.

Siitä tulee peräti maailmankuva, todellisuus, elämä.

Ihmiset varastoidaan reservaattitiloihin, joissa väkivallattomasti silitetään heidän primitiivisiä viettejään.

Ihminen toteuttaa näin ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään. Kuin gerbiili juoksupyörässä.

Tämä on nerokkain tapa rakentaa keskitysleirejä ja ratkaista lopulliset kysymykset.

Niiden jälkeen on enää loputtomia kysymyksiä eikä yhtäkään kysyjää.

Mutta Jumala on yhä kuollut. Merkitys meni hänen mukanaan hautaan. Ja sitä kiivaammin sitä etsitään maan päältä.

Taivaaseen lennettiin kauan sitten eikä sieltä löytynyt mitään mitä oli luvattu.

Yhdet sitten sanovat, että vanhoissa arvoissa on yhä arvoa, mutta eivät hekään kykene kaivamaan riittävän syvälle maahan.

Toiset sanovat, että ihminen on kuin tyhjiö, joka täyttää itse itsensä omasta tahdostaan eikä kukaan saa tulla tielle.

Mutta he eivät osaa sanoa, mikä on tahto tai itse. Sen nämä itsestään täyttyvät ilmapatjat sanovat, että Jumala ei ole heidän alkuperä.

Jumalasta he eivät puhu. Jos joku heille siitä puhuu, he ottavat sen kirjaimellisesti. Niin vähän he ymmärtävät.

Ihmiset, jotka ovat intohimoisesti kuin silmät kiiluen kiinni asiassaan, ovat kadehdittavia. Olisi väärin toivoa heille havahtumista.

He ovat ainoita, joilla on toivoa.

He esimerkiksi puhuvat kuin pallon jahtaaminen vihreällä alustalla olisi ihmisen täydellistyminen lajiolentona.

Ja niin sanoisi gerbiilikin pyörässään: tässä minä olen gerbiilinä täydellinen gerbiili.

Se on melko mieletöntä.

Kun oikein tarkasti miettii, on ihmeellistä, kuinka hyvässä kuosissa ihminen on kaikesta huolimatta.

Että huonomminkin voisi olla.

Pitää vain polttaa kirjoja.

Uusi brändi

Brändiämme on nyt saatettu uuteen uskoon.

Teille jokaiselle tiedoksi,

Brändiämme on nyt saatettu uuteen uskoon; edellinen usko kävi vanhaksi. Saatto tapahtui rauhallisissa merkeissä, niiden sisällä.

Moitimme uudessa uskossa tuotteistamista, jota on ryhdytty harjoittamaan. Sen sanomalla kuitenkin vain vain jatketaan tuotteen tuotteistamista uudella tavalla. Ad infinitum.

Ihmisen sijaksi on jäänyt itsen tuotteistaminen, rakentaminen erityislaatuiseksi. Sillä hän tekee itsestään tasalaatuisen, standardin mukaisen. Pelkkä oleminen ei riitä, hiljaisuus on kuolemaksi. Tyhjyys haisee tyhjyydeltä. Tilanne on hyvin ahdas.

Pelko polttaa ihmisen molemmista päistä. Metsässä ei tapahdu mitään.

Olkoon tämä maailmaan lankeamista. Olkoon tämä Das Man. 

Kuuluminen ja kuuluvuus

Jumala on kuuro.

Kaikki kuuluu kaikille. Jos jokin ei kuulu jollekulle, kyse on suuresta rikoksesta.

Entäs he, jotka eivät kuule?

Paras ja kattavin kuuluvuus on suurissa kaupungeissa. Katveessa asuville ei kaikki kuulu. Mutta kuka heitä kuulisi – heitä, joilla on kaikkein vähiten kuuluvuutta?

Kuka ylipäätään määrää ja määrittää, mikä kuuluu kenellekin?

Ihminen ei kuulu tähän maailmaan. Hän eksyy sinne kerjäläiseksi. Eivätkä muut kuule hänen huutoaan.

Jumala on kuuro. Hän kuuroutui kuuntelemalla raskasta musiikkia liian kovalla äänenvoimakkuudella.

Jos ihminen jotain saa, ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä hänelle kuuluisi tai olisi kuulumatta.

On yhä mysteeri, miten ja mistä syntyvät ne sanat ja lauseet, joita kuuluu toistaa kellontarkasti kuin papukaija.

Loppuvuosi kysellään jälleen kuulumisia.