Muutoksen todellisuus

Yhdessä.

Yhteistoimintaakaan ei enää ole, on vain muutosta.

Kun korporaatio, suuri ja listattu, kaikessa tietävyydessään listaa niitä asioita, jotka korporaation johtoporras eli johto on määritellyt tärkeimmiksi, niin lista on lyhyt.

Johto on seinässä, tapetoitu seinään, eikä johtoa voi ottaa seinästä.

Johdon läpi virtaa voima kylmän naamion. Johto ei voi toimilleen mitään: se on vain välikappale anonyymissa prosessissa, puhtaiden tosiolevien maailmassa.

Yhteiskunta on nyt kadottanut viimeisimmätkin yhteistoiminnan rippeet. Niitä on enää laissa, joka käskee vuoropuheluun, puheluun vuoron perään.

Laki on niin hyvä, että se estää johdon mielivallan. Tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla ei ole mieltä, vain valtaa.

Puhelut ovat määrämittaisia, vuoroja on säännöllisesti, repliikit opitaan ulkoa.

Laki määrää jatkuvasta vuoropuhelusta. Puhelinlasku käy kalliiksi.

Muistatteko ne yhteistoiminnan ajat, kun yhdessä toimien parannettiin työyhteisöjä vähentämällä niistä ihmisiä?

Vietiin ihmiset yhdessä toimistorakennuksen katolle, jätettiin ne sinne, yhdessä.

Minimalismi kasvattaa onnellisuutta, niukkuus opettaa näkemään asioiden perimmäisen olemuksen.

Ja sitten tuli muutos, joka puhalsi niin voimakkaasti, että se kulki sellaisenkin kerrostaloasunnon läpi, joka ei ole läpitalon asunto.

Siinä tuulettuu vaikka ei haluaisi.

Kun muutoksista neuvotellaan, sitä ei tehdä enää yhdessä. Muutos ei neuvottele yhdessä vaan yksin.

Laki määrää, että työyhteisössä on tehtävä kehittämissuunnitelma.

On hyvä, että demokratia ja laki rajoittavat kylmien naamioiden pakkovaltaa.

Vertailusta joka koskee koreja, koreja

Hyvinvoinnin vallitseva tila ja aika.

Laskutaidon oppiminen on tärkeää jotta osaa laskea kertyvän bonuksen euroissa ja prosenteissa.

Hintoja tärkeämpää on vain hinta. Ja bonus.

Keskittämällä rahan, vallan ja kuluttamisen hyötyjiksi ilmoittautuvat mafiat ja fasismi. Ne myyvä osuuden eli tyhjän paperin, rakentavat sisäisen pakkokoneiston, ostavat maan, mielen, varastavat ne, täyttävät.

Maa kaivetaan latvoista ulos, se kärrätään ja tasataan hyväksi, laatuiseksi.

Kerhoon ei pääse sisään koska sen sisällä makaa jo. Lähde siinä viereen pystyttämään oma, tekemään tukkujen kanssa sopimukset, neuvottelemaan kunnanhallitusten kanssa paikoista valtatien kupeessa.

Tämä tarjous vain äpissä eli sovelluksessa eli äpissä. Ja mistä mahtaa olla tämäkin sovellettu, huonosti.

Maksa poleteilla, saat vastineeksi poletteja. Omavaraisena kuolisit ennen kuin ehtisit aloittaa.

Sitä se on, uuden ajan hyvinvointi eli aktiviteettia. Markkina kuin markkina, talous kuin talous. Mikset äänestä jaloillasi, käsilläsi.

Talous kohenee, taantuma on taitettu, mikä niistä.

Kyllä siinä vuodessa tulee kuule iso säästö, ihan konkreettista rahaa eli mielikuvitusta kun graavilohet, polttoaineet ja kukkapurkit hankkii niin ja auton pesettää.

Voiko sähköauton pesettää tavallisessa pesulassa vai tuleeko oikosulku.

Mitä ei informaatio kerro, että ottaakohan korivertailu huomioon kasautuvan, kertyvän bonuksen plop plop.

Mielikuvitukseni ei riitä.

Tämä ei ole hulluutta, tämä on hulluutta.

Maaorjista, joille on myönnetty hallintaoikeus kahteen lehmään

On omistettava jana, jolla on suunta, jota kuvastaa nuoli.

Entiteetti, joka kanavoi kuluttamaamme informaatiota, hallitsee maat ja mannut. Käpyäkään et mailta myy ilman lupaa.

Entiteetti ilmestyy tasaisin väliajoin maaorjan tiluksille, tarkistaa kuinka on maidensa ja orjansa laita. Kahvia ei tarvitse kiireiselle keittää.

Maaorjaltaan pullottaa hikipisaratkin, myy ne, informaatioksi.

Mutta tärkeintä ei ole omistaa informaatiota. Se on huono omistettavaksi. Informaatio rimpuilee eikä pysy aitauksessa. Se lipeää otteesta ennen kuin on omistaja ehtinyt siitä laskuttaa. 

Laskutettavaa se kerryttää niukasti, jos ollenkaan. Niukkuuden lait eivät päde, siksi markkina köyhdyttää informaation omistajat.

Heistä tulee maaorjia. He saavat tilan, maat ja kaksi lehmää mutta ovat tilivelvollisia entiteetille.

On omistettava jana, jolla on suunta, jota kuvastaa nuoli. On omistettava prosessi, jossa informaatio kulkee, pisteestä A pisteeseen B.

Se on kuin omistaisi sähköverkon mutta ei myisi sitä sijoittajille, ulkomaille, vaan pitää sähköverkon itsellään, koska se kannattaa, se tuottaa. 

Entiteetti voi tuottaa ja uusintaa itsensä vain monopoliasemassa. Hallitsemalla sitä, missä kaikki ovat, missä maailma tapahtuu, asema rakentuu.

Entiteetti tarvitsee maaorjansa tuottamaan informaatiota, janalle jolla on suunta jota kuvastaa nuoli joka osoittaa kohti toista maaorjaa. Orjat on pidettävä hengissä.

Uuteen päivään herätään. Se on kylmä.

Fasismista

Ihminen täydellistyy vain korporaatioiden luomassa yksilön vapaudessa, sanovat rautaesiripun tällä puolen.

Ukrainan sodassa ovat vastakkain Venäjän valtiofasismi ja lännen korporaatiofasismi.

Lännessä on tuhottu valtio, siis fasismi, ja tilan ovat täyttäneet korporaatiot, siis fasismi.

Venäjällä on tuhottu korporaatiot, siis fasismi, ja tilan on täyttänyt valtioideologia, siis fasismi.

Lännen korporaatiofasistit syyttävät Venäjää fasismista. Venäjän valtiofasistit syyttävät länttä fasismista. Palloa lyödään, sitten ähkitään, voihkitaan.

Kumpi on parempi ohjaksissa, valtio vai korporaatio, on vaikea sanoa. Mutta perusmekanismi noudattaa vallan jaloa kuiskausta.

Rituaalit eriävät, alttarilla olevat krusifiksit näyttävät erilaisilta. Rituaaleja on, alttari on, krusifikseja on.

Temppeli kuin temppeli, tomppeli kuin tomppeli.

Ihminen täydellistyy vain kansallisvaltiossa, sanovat rautaesiripun tuolla puolen.

Ihminen täydellistyy vain korporaatioiden luomassa yksilön vapaudessa, sanovat rautaesiripun tällä puolen.

Ja kuitenkin – katso! – tuolla he kumartavat korporaatioita ja täällä me valtiota!

Liukas, notkea fasismi sopii kuvaamaan,
mitä vain.

Se on kuin hyytelö jota yrittää naulata seinään.

Tulee lyöneeksi sormille, vasaralla.

Kilpailukykyeläimet, tuhat uutta

Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Globaalin pääoman varareservaatti, konkurssiaallon kourissa rypevä, idänkaupan ja -suhteet tyystin lopettanut, traumatisoitunut, militarisoitunut, itsetunto-ongelmista kärsivä, liian monta rakennemuutosta liian nopeasti kokenut, liian monta kertaa hulluuden esiintymismuotoa liian nopeasti muuttanut valtio, kansakunta – siis Suomi – on nyt pääomakilpailukykyhallituksensa johdolla päättänyt parantaa maan kilpailukykyä.

Hallitusta ei tule palkita innovatiivisuudesta vaan alistumisesta. Siitä ei tule palkita.

Kilpailukyvyn parantaminen – liukas, mitääntarkoittamaton käsitemato – on nykyään ainoa tehtävä, joka hallituksille voidaan myöntää. Siinä paikataan laivaa aina kerrallaan yhdestä kohdasta.

Ja katso! – Laiva on puolillaan vettä! – Ja se kelluu!

Korporaatiot ovat alistaneet valtiot nöyriksi, kuuliaisiksi yrittäjiksi, joiden toimeksi on määrätty uudenlaisen, ravinteikkaamman perusravinnon tuottaminen korporaatioille. Sen on oltava luomua, mielellään ilmastoneutraalia ja suolistolle hyväksi.

Parempi ravinto auttaa korporaatioita hallitsemaan maailmaa, yhä kokonaisvaltaisemmin, tehokkaammin ja huomaamattomammin. Naamioimaan sen ”kehitykseksi”, ”tieteellisiksi läpimurroiksi”, jotka pelastavat ihmiskunnan varmalta tuholta.

Maan pääomakilpailukykyhallitus on vastannut tähän haasteeseen: Suomeen tuhat uutta kilpailukykyeläintä!

Näin on tiede valtionuskonto, myös valtion uskonto. Mitä on tiede, mikä on tieteen tehtävä, siihen ei pyhä kirja anna vastausta.

Siksi on kuunneltava korporaatioita.

Lisää koulutusta, nopeammin, enemmän tohtoreita, nopeammin! Kyse on tuotannosta ja tuotannon lait vaativat: tuotannon on tehostuttava. Näin sanoo tehtaan johtaja.

Tiede – yhtä kuin tutkimus- kehitys- ja innovaatiotoimintaa. Etenkin kahta jälkimmäistä. Ensimmäinen on niille alisteinen: tutkimus vailla innovaatioita – ja nimenomaan pääomaa palvelevia innovaatioita – on luokiteltu hyödyttömäksi, pahimmillaan jopa vaaralliseksi.

Sellainen voisi kasvattaa ihmistä, auttaa näkemään tämän kaiken yläpuolelle.

Mutta miksi olisi sellainen itsetuhoisuus mielekästä, kun tiede vallitsevassa järjestelyssämme voi tuottaa todellisuuden, onnellisen tietoisuuden, teknologian, leivän ja sirkushuvin?

Parhaimmillaan jopa: tarkoituksen, merkityksen.

Siis pahimmillaan.

Ihmisen pariutuminen, järjettömyys

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Amerikkalaisen kulutuskiihkon eli ihmisen kaikkinaisen vapautumisen aikoina juhlapäiviä on jo enemmän kuin kristillisessä kalenterissa, mutta toki nämä kaikki juhlapäivät, olkoon Raamatusta peräisin tai ei, valjastetaan kiihkon alaisiksi, kuten on käynyt ilmi. Ne ovat ajankohtia, jolloin myydään suklaata, eri muodoissa ja kääreissä.

Erästä lukuisista, ei-kristillisistä juhlapäivistä vietettiin taannoin, siis ”ystävänpäivää”. Totuusministeriön valtio-, siis kansalaisrahoitteinen alaosasto Yleisradio järjesti ystävänpäivän kunniaksi ”sinkkuillan”, koska nykyään ihmisen paras ystävä on oma itse ja koska sinkuille ei vielä ole omaa kulutuskiihkopäivää nimenomaan helmikuussa.

Sinkkuillassa puhuvat päät ruudulla puhuivat, kuinka he ovat vapaaehtoisesti – vapaaehtoisesti! – sinkkuja, kuinka se on heidän ”oma valintansa”, ”oma tahtonsa” ja kuinka kertakaikkisen ihanaa se kaikki on ja kuinka kertakaikkisen idiootteja ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä tätä toisten ”vapaaehtoista” sinkkuutta.

Väärin! Ja vieläpä: väärin verrattoman naiivilla ja alkeellisella tavalla! 

Ihminen ei tee mitään vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus on myytti, joka tuottaa vahinkoa, ymmärtämättömyyttä. Ennen kaikkea: mitä tulee ihmisen pariutumistoimintaan tai -toimimattomuuteen – siitä on rikollista puhua samassa lauseessa vapaaehtoisuuden kanssa.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Puhe ”vapaaehtoisuudesta” kumpuaa pohjimmiltaan siitä, kun asioita ja ilmiöitä ei ymmärretä. Niiden päälle jätetään myyttisiä sanoja leijumaan, sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, jotka eivät selitä mitään, jotka eivät viittaa mihinkään todelliseen. Asioista kysytään vääriltä ihmisiltä – pahimmassa tapauksessa: kohteilta itseltään jotka nuorena ja hölmönä tietenkin uskovat omaan kaikkivoipaisuuteensa – tai vaikka asiaa kysyttäisiinkin joltain ”validilta” taholta, asioista ei puhuta, tai osata puhua, niiden oikeilla nimillä.

Tapa, aikamme.

Se, että ”yhteiskunta” antaisi jatkuvasti painetta pariutumiselle, on niin ikään myytti, kun jätetään virke kesken, eikä sanota sitä, mikä on liian pitkälle kehittyneiden jälkiteollisten yhteiskuntajärjestelyidemme todellinen tila. Kun ”yhteiskunnalla” viitataan joihinkin idiootteihin, jotka vilpittömästi, siis ennakkoluuloisesti, kyselevät hölmöjä, kyse on lähinnä puihin törmäilystä.

Kun ”deittailuelämä” tai ”parin etsiminen” on raskasta, kuluttavaa, kuormittavaa, vaikeaa, tyhmää ja siksi tällainen toiminta tulee mielekkyyden puutteen nojalla vähitellen ansaitusti hylätyksi, ainoa looginen johtopäätös on se, että kollektiiviset, näkymättömät voimat vetävät ihmisiä toisistaan erilleen. Ihmiset ovat toisilleen pitkälti tarpeettomia, mutta vanhoista käytännöistä tai amerikkalaisista elokuvista omaksuttujen ideaalien myötävaikuttamana jotkut, ja hyvin monet, yhä yrittävät. 

Antaa heidän yrittää. Heille on toimitettu vanha tilanneraportti. Ristiriita repii kuitenkin ihmisiä alati rikkinäisiksi. On ”halu”; puuttuu tarve, funktio, joka kytkisi ”halun” todelliseen.

Vaikeat asiat ovat tyhmiä, järjettömiä. Ensimmäinen kiistaton signaali asiasta on jo se, että pariutumistoiminta on irrotettu, luokiteltu, kategorisoitu ja brändätty omaksi toiminnalliseksi lokerokseen, johon ihminen ”voi osallistua” tai ”olla osallistumatta”. Siinä ilmenee kyseisen toiminnan perimmäinen turhamaisuus: se on peli – jota varten tietenkin ladataan sovellus – ja siten irtautunut kauaksi alkuperäisestä itsestäänselvyydestään peruuttamattomalla tavalla.

Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän. Teknologian mahdollisuuksista on vasta raapaistu pintaa.

Antihumanismi on kieltämättä houkutteleva loukku. Lähes yhtä houkutteleva kuin humanismi.

Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?

Treffeillä voi käydä myös itsensä kanssa, näin kertoo asiantuntija, siis somevaikuttaja. Toisia treffejä ei tule.

Eivät ihmiset ole vapaaehtoisesti sinkkuja tai parisuhteessa, lapsettomia tai perheellisiä, seksittömiä tai seksillisiä. Ihmiset tekevät – tietämättään – sitä, mitä aika heiltä kysyy ja vaatii ja jättävät tekemättä sitä, mitä ei kysytä, ei vaadita.

Ihmisen toiminta perustuu tarpeeseen, ja etenkin pariutumistoiminta perustuu tarpeeseen par excellence. Ne konkreettiset, lineaariset, tarpeeseen perustuvat funktiot, jotka pariutumistoimintaan ovat liittyneet – selviytyminen, toimeentulo, lisääntyminen, muiden muassa –, ovat hämärtyneet, hävinneet, korvautuneet uusilla tai tarpeita täyttämään on ilmestynyt uusia tahoja. Tämä on ominaista liian pitkälle kehittyneille jälkiteollisille yhteiskunnille. Ihminen on vapautunut: se ei tarvitse toista ihmistä institutionaalisessa mielessä vaan on pudottautunut valtion, korporaatioiden ja teknologian pehmeään syliin.

Sillä me tarkoitamme vapautta.

Ja teille kristilliskonservatiiveille terveisiä: olette tekin putkinäköisiä, väärässä, syvästi, perin naurettavalla tavalla. ”Kulttuurimarxismi”, jos sellaisesta on ylipäätään mielekästä puhua, on väärä puu – sivuoire korkeintaan.

Pariutuminen on kaikkinensa menettänyt lineaarisen, havaittavan, konkreettisen funktionsa. Sellaisen toiminnan yrittäminen perustuu enää yksittäisiin mielijohteisiin, joita tulee ja menee. Siksi se ei ole kestävää, institutionaalista. Mielijohteet roikkuvat mutta eivät kiinnity mihinkään. Kun perustava, konkreettinen tarve ei ole ajava voima, toiminta muuttuu raskaan kivireen vetämiseksi. Hölmöjä ovat he, jotka rekeä vetävät, eivätkä tiedä tai edes pohdi vastausta kysymykseen: miksi. 

Vastausta voi olla vaikea löytää, mutta perimmäinen ongelma on jo se, että tuollainen kysymys tulee alati esitetyksi. Asia ei ole itsestäänselvyys vaan se muuttuu kysymykseksi. Ja kun asioista tehdään kysymyksiä, niiden metafyysinen olemus muuttuu perin tyystin ja kestävällä tavalla. Sama kehitys koskee esimerkiksi sukupuolta, josta on niin ikään muodostunut kysymys ja ”yksilön valinta”: ihmisen muuttuessa atomisoiduksi, vaihdettavaksi komponentiksi vailla muuta tarkoitusta kuin toimia korporaatioiden sielunravintona sillä on vihdoin ”vapaus valita”.

Jäljellä on kyllä yksi funktio, jota pysyväluonteinen pariutumistoiminta ajaisi, mutta sen mekanismit ovat niin epälineaarisia, mahdottomia havaita ja ymmärtää, että ihminen päätyy toimimaan sen kohdalla – niin kuin kaikkien muidenkin tähän funktioon liittyvien toimien kohdalla – varsin odotetulla tavalla. Siis pahoinpitelemään itseään. Tämäkään ei ole järjestelmälle ongelma – päinvastoin: valtion, korporaatioiden ja teknologian syli on lämmin. Ihminen kirjataan hoito-ohjelmaan. 

Siellä on hyvä olla, vapaana.

HS Visio ja filosofia

Kun työllä ei ole sisältöä, filosofi voi auttaa opettamalla ”ajattelun ajattelua”.

On jälleen lauantai, voittajakansalaisen viikon juhlapäivä.

Nimittäin lasitalossa sijaitseva korporaatio, sanan- ja lehdistönvapautemme ruumiillinen ilmentymä, ”the land of free press” -sloganistaan tunnettu Sanoma – ja tarkemmin eräs tämän massiivisen sanomalehtiministeriön alaosastoista, siis Helsingin Sanomat – julkaisee voittajakansalaisten virallisen ja viikottaisen liitteen varsinaisen lehden välissä, siis HS Vision.

Kun yhteiskunta jakautui voittajiin ja häviäjiin, voittajille tehtiin oma lehti. Se tuottaa enemmän taloudellista kannattavuutta. Historian, sitä paitsi, kirjoittaa aina voittaja.

On muistutettava siitä, kuinka Wikipedia määrittelee sanan visio:

”Alun perin visio on tarkoittanut näkyä tai harhanäkyä, erityisesti uskonnollisessa tai huumavilla aineilla saavutetussa hurmostilassa koettua.”

HS Visio on niin täynnä pöhinää, että kun lehden ottaa käteen, se haihtuu pölyksi ilmaan. Mutta voittajakansalainen voi lehden lukea aina internetistä, siis uudella iPadilla ja siinä olevalla HS-sovelluksella, joka ilmoittaa voittajakansalaiselle aina, kun HS Visio julkaisee uusia voittajatarinoia voittajakansalaisen fiilisteltäväksi.

HS Visio on kaikille teille työelämän apinoille, tietotyöläisille, ajattelutyötä tekeville, kuluttajille – osta uusi, uuuuuh, sähköauto, siis Tesla, osta –, habitstäkkääjille, teknologiaintoilijoille, sijoittajille, rahastosijoittajille, kiinteistösijoittajille, arjen optimijoille, arjen sankareille, neroille, tekoälyintoilijoille.

Otsikoissa käytetään pistettä. Piste.

***

Nyt oli HS Visio löytänyt voittajien leiristä filosofin. Filosofi oli perustanut yrityksen, jonka toinen yritys oli ostanut – siis tuleva korporaatio! – ja jonka toimialana on toisten yritysten valmentaminen.

Filosofin perustaman yrityksen nimi on Filosofian Akatemia.

Yritys, sen nimi ja toimiala kertovat varsin seikkaperäisesti, mitä riutuvasta kapitalismista ja vallitsevasta yhteiskuntajärjestelystämme on hyvä tietää.

Näyttäisi siltä, että filosofiakin voisi, sittenkin, löytää tässä sekamelskassa paikkansa. Sen tehtävänä olisi se, mitä konsultit ovat tehneet vuosikymmeniä, toki hieman uudenlaisella brändillä, termeillä ja sanoilla. Niillä tämä järjestelmä toimii, vielä. Filosofian julkikuvaa päivitetään, vastaamaan ajan henkeä.

Koskaan ei tule aliarvioida ihmisen kykyä luoda uutta metatason työtä – tai metametatason työtä!

Filosofian tulevaisuus ja toivo on siis siinä, että sen avulla voidaan auttaa työntekijöitä ajattelemaan sellaisissa yrityksissä, joiden toimialana on ”ajattelu”. Tällaisissa yrityksissä työskentely voi olla kuormittavaa, koska on stressiä, kiirettä, muutosta, neuvotteluja, muutosneuvotteluja, palavereja, etäpalavereja, Teamsia, Zoomia, jaettuja kansioita pilvipalveluissa, projekteja, projektisuunnitelmia, projektiryhmiä, projektiraportteja, slaideja, lisää slaideja, hei visuaalisesti tosi tyylikkäitä noi sun slaidit.

Ne ovat työn sisältö. Työllä ei ole sisältöä.

Kun työllä ei ole sisältöä, filosofi voi auttaa opettamalla ”ajattelun ajattelua” (ootteko hei kattonu ne Esa Saarisen luennot Aalto-yliopistossa, ootteko?), jonka avulla työntekijä voi terapioida itseään sitä ahdistusta vastaan, joka kumpuaa mitättömyydestä, tyhjyydestä.

Tämä kaikki kasvattaa bruttokansantuotetta.

Filosofi voi opettaa työntekijöille, kuinka synnyttää uutta, intuitiivista ajattelua. Se vaatii, kuulemma, aikaa puoli tuntia viikossa ja sitä, että laittaa vastamelukuulokkeista (kalliista ja hyvistä, olettaisin?) soimaan ”vaikka meren kohinaa ja antaa ajatuksen juosta ilman virikkeitä”.

Kuitenkin, mitä ilmeisemmin, ajattelun on pysyttävä tietyissä, ennalta määrätyissä raameissa. Sen ei saa antaa paeta niille vesille, jossa alkaisi ajattelemaan vallitsevan järjestelyn tyhjyyttä, absurdiutta ja hulluutta. Ei, ajattelun on sen sijaan oltava tuottavaa, innovatiivista. Mielen tulee ”löytää eri asioiden välille yllättäviä, uusia yhteyksiä”. Sitä on ajattelu, filosofinen ajattelu, sitä se on, ja se tapahtuu vastamelukuulokkeet päässä se filosofinen ajattelu.

Kun mikä tahansa järjestelmä riutuu henkitoreissaan, se viimeisillä voimillaan sulauttaa ensin kaiken sisäänsä ennen kuin se kaatuu.

Korporaatioista ja yrittäjistä

Kuudessa päivässä korporaatio luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.

On olemassa kahdenlaisia entiteettejä. Muita entiteettejä ei ole.

On korporaatioita ja yrittäjiä. Korporaatiot ovat aikoinaan olleet yrityksiä, yrittäjät ihmisiä. Mutta markkinat ovat tehneet tehtävänsä, kehitys kehittyy, näet, ja nyt olemme tässä.

Ihmisvihamielisessä hyvinvointivaltiossa hyvin voivat korporaatiot ja niiden liitännäiset, huonosti ihmiset.

Korporaatio on näkymätön voima, käsi, jalka, ruumis, ikuisuus. Kuudessa päivässä se luo järjestyksen, seitsemäntenä etuasiakkuusohjelman ja älypuhelinsovelluksen.

Niin etevä on korporaatio!

Korporaatioihin uskotaan, mutta korporaatioita ei voi nähdä. Harhaiseksi kutsuttakoon sitä, joka sellaisen on kertonut nähneensä. Niitä ei voi koskettaa, niiden kanssa ei voi keskustella. Niiden apua voi rukoilla – ja ehkä ne kuulevat. Mutta eivät ne kuuntele!

Korporaatio on ikuinen, pysyvä, totuus, tieto. Korporaatio vedättää, luo ongelmia ja ratkaisee niitä – ja silloin sitä ylistetään: oi korporaatio, kuinka ylevästi ratkaisit tämänkin ongelman!

Yrittäjä on muuttuva, muuttuja, kohde, luulo ja erhe.

Yrittäjä on aistein havaittavissa. Ja kyllä yrittäjän havaitsee aistein: yrittäjä on levoton, se hyppii ja pomppii, juoksee, tekee kuperkeikkoja levottomuutensa hillitsemiseksi. Mutta levottomuus ei jätä yrittäjää koskaan rauhaan – öisinkin on yrittäjän herättävä kertomaan korporaatiolle olemassaolostaan.

Näetkö, miten upeasti yrittäjä siinä yrittää – pitäisikö häntä palkita?

Yrittäjä on korporaation hengenruokaa. Yrittäjän levottomuus pitää korporaation vireänä, saa aikaan sen hengenliikkeet ja mielenliikutukset. Yrittäjä ja korporaatio muodostavat erottamattoman liiton – ja yrittäjä, hän kokee suurta tyytyväisyyttä tässä liitossa.

Muita entiteettejä ei ole.