Tekijä: Juuso Kokkonen

Olen arkistoinut kaikki sopimukset

Sopimusten sisältö on salainen.

En suostu hyväksymään näitä ehtoja. Kuka on ne kirjoittanut?

Kuinka monta kertaa on hyväksyttävä jotta tulisi hyväksytyksi?

Sodan hävinnyt osapuoli ei sanele ehtoja. Voittajan ehdot ovat uuden sodan siemen.

Mikä sota, ketä vastaan, joko se loppui, niinpä.

Jos hyväksyn, en tosiasiassa hyväksy vaan esitän hyväksyväni. Niin voi pärjätä.

Synnyn tähän maailmaan ja sitten minulta odotetaan jo hirveästi.

Luen kaikki ehdot ennen kuin hyväksyn ne. On tiedettävä mihin on ryhtymässä. En ryhdy koska aikani kului.

En muista kaikkia allekirjoittamiani sopimuksia mutta näin paljon niitä ei ole. Olen arkistoinut ne kaikki ja noudatan niitä kaikkia

mikäli ne ovat yhä voimassa tai niissä on optio jatkokaudesta. 

Elämä on sopimus joka tehdään Entiteetin kanssa. Hän pitää hallussaan veto-oikeutta.

Liitto ei suojaa sopimuksia jotka koskevat elämää. Elämästä ei ole liittoumaksi koska elämä ei ole intressi eikä aate.

Jos niin olisi, tilanne olisi käsitettävä huonoksi.

Elämä sanelee työehtosopimuksen. Sitä vastaan voi lakkoilla jos kykenee lopettamaan.

Lakko-oikeus on luonnonoikeus eikä sitä voi viedä. Luonto myöntää oikeuksia, ei omista niitä.

Oikeuslaitos ei käsittele luonnonoikeuksia.

Lakko, lakata, lopettaa. Ihminen voi aina lopettaa. Sen edessä kaikenlainen totalitarismi seisoo tyystin voimattomana.

Vai voiko?

Näitä ehtoja en hyväksynyt. Piirsin ne kattoon.

Joukko ja liike

Talvi varastoi joukkoliikkeet maakellareihin.

Joukon liike, teholtaan kelvollista, persoonaltaan mekaanista, suuntautuu kohti dekadenssia, pienuutta, mitättömyyttä. Se kieltää yläpuolisen.

Joukko palauttaa ja elvyttää ihmisen olemisen perusyksikön, kantalauman, herättää sen henkiin ja siten hivelee ihmisen primitiivisimpiä psykologisia mekanismeja. 

Varoitan teitä! Pysykää valppaina kaikenlaista joukkoliikehdintää kohtaan!

Joukko, modernin yhteiskunnan ilmiö, moninkertaistaa alkukantaisten viettien voimaa. Joukko on hypnoottinen, kaikkivoipuuden tila, jota leimaa vahva samastumisen kokemus.

Ennen muuta joukko on yksilöä, sen ajattelua ja älyllistä toimintaa taannuttava ilmiö. Joukko lisää yksilön tunneperäisiä reaktioita ja niiden voimakkuutta.

Modernien yhteiskuntien historia on osoittanut tällaisten liikehdintöjen vaarallisuuden. Ne kykenevät mitä brutaaleimpiin toimiin erilaisia ihmisryhmiä vastaan.

Tarvitsemme jatkuvasti valppautta: on havaittava riittävän ajoissa pienimpiäkin syöpäläisiä ennen kuin ne ehtivät levittäytyä ja rakentaa etäpesäkkeitä. Toisinaan tässä epäonnistutaan: joukkoliike saa pysyvän, vankan otteen yhteiskunnasta.

Liike palvoo asiaansa, itseään. Se toimii sovussa konsumerismin kanssa. Se ei uhkaa vallitsevaa, se kutistaa vallitsevan.

Talvi varastoi joukkoliikkeet maakellareihin, joiden lämpötila sallii liikkeiden hengissä säilymisen. Kevät laittaa liikkeet kaivautumaan esiin koloistaan, horroksestaan, jatkamaan siitä mihin jäivät.

Liike naamioituu.

Puistot, kadut, pihatiet vallataan ihmismassoilla. Liikkeet saattaa erottaa jonkinlaisesta yhteneväisestä pukeutumistavasta tai muusta ulkoisesta seikasta, jolla kuuliainen jäsen osoittaa uskollisuuttaan liikettä kohtaan. 

Organisoidut marssit, puheet ja muut rituaalit kuuluvat repertuaariin. Ne vahvistavat joukon jäsenten samastumiskokemusta ja luovat uskonnollis-ekstaattista mielentilaa.

Näitä ihmisiä ei tule lähestyä omin päin.

Maaorjista, joille on myönnetty hallintaoikeus kahteen lehmään

On omistettava jana, jolla on suunta, jota kuvastaa nuoli.

Entiteetti, joka kanavoi kuluttamaamme informaatiota, hallitsee maat ja mannut. Käpyäkään et mailta myy ilman lupaa.

Entiteetti ilmestyy tasaisin väliajoin maaorjan tiluksille, tarkistaa kuinka on maidensa ja orjansa laita. Kahvia ei tarvitse kiireiselle keittää.

Maaorjaltaan pullottaa hikipisaratkin, myy ne, informaatioksi.

Mutta tärkeintä ei ole omistaa informaatiota. Se on huono omistettavaksi. Informaatio rimpuilee eikä pysy aitauksessa. Se lipeää otteesta ennen kuin on omistaja ehtinyt siitä laskuttaa. 

Laskutettavaa se kerryttää niukasti, jos ollenkaan. Niukkuuden lait eivät päde, siksi markkina köyhdyttää informaation omistajat.

Heistä tulee maaorjia. He saavat tilan, maat ja kaksi lehmää mutta ovat tilivelvollisia entiteetille.

On omistettava jana, jolla on suunta, jota kuvastaa nuoli. On omistettava prosessi, jossa informaatio kulkee, pisteestä A pisteeseen B.

Se on kuin omistaisi sähköverkon mutta ei myisi sitä sijoittajille, ulkomaille, vaan pitää sähköverkon itsellään, koska se kannattaa, se tuottaa. 

Entiteetti voi tuottaa ja uusintaa itsensä vain monopoliasemassa. Hallitsemalla sitä, missä kaikki ovat, missä maailma tapahtuu, asema rakentuu.

Entiteetti tarvitsee maaorjansa tuottamaan informaatiota, janalle jolla on suunta jota kuvastaa nuoli joka osoittaa kohti toista maaorjaa. Orjat on pidettävä hengissä.

Uuteen päivään herätään. Se on kylmä.

Historia ja neuroosi keksintöinä

Poliittinen aloite: historian opetusta on lisättävä, ihmisoikeudeksi.

Hitleristä ja Stalinista kirjoittaminen ei poistu muodista, ei vaikka muoti poistuisi. Parhaalta se maistuu, kun heitä verrataan tämän ajan diktaattoreihin eli presidentteihin. Silloin sillä myydään ostovoiman heikkenemisestä huolimatta.

Ja siksi.

Siinä mennyt koetaan menneenä ja nykyisyytenä, ennen kaikkea nykyisyytenä. Siten nykyisyyttä on lohdullista ja helppolukuista katsoa.

Suoratoistopalvelut ja muu informaatioviihde ovat tehneet Hitleristä ja Stalinista kuolemattomia. Hologrammit heistä kiertävät nykyhetken keskuudessa.

Heistä voi kirjoittaa uusia tietokirjoja, ne myyvät, koska länsimainen ihminen on kiinnostunut historiasta. Historia häntä ei kiinnosta, hän kuluttaa.

Historia auttaa ymmärtämään nykyhetkeä, jota ei voi ymmärtää ilman historiaa, koska historia seuraa nykyhetkestä. Historia on ehdotonta, nykyhetki kaikkein ehdottomin.

Yhtäaikaa hylätään historia ja pidetään se ennennäkemättömällä tavalla hengissä ja voimissaan, projekti kuuluu. Historia on vuoristorata, tyhjennetty ja puhallettu tila, heliumilla täytetty Hitler-vappupallo. Meillä on pakkomielle sitä kohtaan.

Pakkomielle voi tuottaa sen tason järkevyyttä, joka vakuuttaa ja vetoaa samanmielisiin. Ehdottomasti se tuottaa tehokasta julkisen mielipiteen muokkaustyötä.

Historian poliittinen valjastus toteutuu näin parhaimmalla mahdollisella tavalla. Että terroristien kanssa ei neuvotella, on tiedettävissä vain historian avulla.

Neuroosi tarkoittaa sitä, että mennyt trauma estää nykytilanteen näkemisen. Vihollisen nauttiessa samasta mielentilasta lopputulema voidaan arvata.

Se on loppu, joka ei lopu. Ellipsi, inertia, vaunu joka ei menetä liikettään.

Historian hologrammien edessä voidaan kaikin luvin olla katsomatta vallitsevaa tilaa, nykyhetkeä. Vaan aistia ja arvioida sitä hologrammien kautta, on kuin tietäisimme, mitä tapahtuu ja mikä seuraa.

Historiasta tiedetään, on luettu ja holokaustin uhreja muistetaan vuosittain, jos muisti suinkin riittää.

Päiviä on niin paljon.

Osta naamio, sido se yllesi

Passiivisuuden ja vieraantuneisuuden maailma myy sinulle naamioita, lukemattomia. Ne mahdollistavat korkeintaan pienten erojen narsismin.

Valikoima on pitkä, hinta on oikea, inflaatio on huomioitu. Saat ostaa yhden naamion, varanaamioon eivät varat riitä.

Naamio on laitettava heti päälle ostotapahtuman jälkeen. Laita se heti päälle! Sido se tiukasti!

Kohtaat maailman naamio kasvoillasi. Piilotat itsesi naamion taakse ja pidät huolen, ettei se paljastu. Siksi naamio sidotaan tiukasti.

Naamio kytkee sinut maailmaan. Se rajaa olemisesi, ajattelusi, toimintasi vastaamaan sitä todellisuutta, joka naamioiden myötä on asetettu vallitsevaksi. Se todellisuus, jossa vain naamiot voivat näyttäytyä.

Ilman naamiota olet alasti, olet haavoittuvainen, olet alkukantainen. Joudut raa’an tilanteen alle: on toivottava, että naamio pysyy päällä. Sidoitko sen riittävän napakasti? Kestääkö naru?

Parhaimmillaan hyvin sidottu naamio johtaa tilanteeseen, jossa et enää muista ostaneesi naamiota, pitäväsi sitä kasvoillasi. Naamio sulauttaa sinut osaksi todellisuutta, halusi yhtyvät todellisuuden kanssa. Naamio olet sinä. Olet yhtä todellisuuden kanssa.

Heille, joiden pää ei sovi naamioiden standardikokoon, myydään tiskin alta näkymättömyysviittaa. Se kannattaa ostaa, koska maailmaa ei tule kohdata alasti.

Sodan ehdoista

Kannat mukanasi aseita, jotka vihollinen on pakotettu ennaltaehkäisevällä iskulla tuhoamaan.

Sitä tarkoittaa se että puolustautuu eli hyökkää, etukäteen, myöhässä. Se on kansainvälisten lakien mukaista mikäli poliisi niin sanoo.

Poliisi ei tulkitse lakia, hän valmistaa lain, paistaa sen uunissa.

Siinä ei auta selittäminen että oli toimittu vain puolustuksellisessa mielessä. Sinä ja vihollinen molemmat puolustauduitte ja siinä se ongelman ydin lepää.

Sota on luonteeltaan puolustuksellista, rauha hyökkäyksellistä.

Vihollista ei kukaan pakota, hän päättää asioista itse. Kuten sinäkin mutta et tiedä päätöstesi seurauksia.

Vihollinen tietää päätöstensä seuraukset. Siksi olet pakotettu yrittämään hänet tuhota. 

Hän ei ole entiteetti, hän on voima.

Sota, kylmä kuin kevään aurinko, on ihmiskunnan edistyksekkäin keksintö: se tuottaa niin paljon ja on niin hyvä.

Se lisää toimeliaisuutta, yhtenäisyyttä, sensuuria ja ahdistusta. Ne ovat välttämättömiä sodan jatkumiselle. 

Joko loppui

Loppua ei ole lopetettu, sen lopullista muotoa on vain lykätty. Se projekti on pitänyt meidän vireänä jo sata vuotta.

Loppu saattaa hyvin loppua ilman että sitä lopetetaan. Sitä kannattaa toivoa. Jotain.

Niin on jo saattanut tapahtua mutta sitä ei ole huomattu koska on niin kiire.

Kiire syntyy kun lykkäämme loppua kaiken aikaa. Se aika käytetään tehokkaasti, mitataan, kirjataan ja arvioidaan.

Aika uhkaa loppua. Se on luonnonvaroista katoavaisinta sorttia. Sitä ei kasva suolla, se ei uusiudu, se vain liukuu.

Karun realiteetin tähden on vauhtia kiihdytettävä, olemista nopeutettava. Elettävä elämää kuin pikakelauksella, kuunneltava ääniohjelmat kaksinkertaisella nopeudella, tiedettävä, koettava.

Silloin näkee kaiken ja voi ajatella että aikaakin on enemmän. Sen ajan voi sitten käyttää siihen että lykkää loppua.

Kauhea mekkala, tohina ja kilpailu, yhtä kuin oleminen. Sitä se on, edistys, siis loppu.

Poliitikoista, jotka matkustavat ja saavat lahjoja

Poliitikot ovat liikuttuneita mutta eivät liikuttavia. Heitä pitää liikuttaa.

Yhdessä kuljemme, pitkin peltoja, vihreitä niittyjä, sinua en jätä, olet kaikkeni. Näin lupautuu aseveli toiselle kuin hääalttarilla. 

Maailma, paha ja julma paikka. Se muuttuu helpommaksi kohdata kun kaksi vertaista muodostaa yhteyden joka ylittää niiden kahden vertaisen voiman summan.

Vertaisen luo hakeutuu poliitikko joka matkustaa. Kuin magneetti, hän ei voi pysyä poissa sieltä, missä kokee olonsa lämpimäksi, kotoisaksi. Kuin diktaattori, hän solmii sopimuksia, kutsuu sitä demokratiaksi.

Lahjaksi hän saa rautaa, rajalta, jossa sotaa käydään. 

Hän liikuttuu: se on suurin lahja mitä aseveli voi toiselta saada.

Hän liikuttuu: lahja on osoitus siitä että hän on myötävaikuttanut.

Hän liikuttuu: yhteys jonka jaamme – se on niin suurta, niin ylevää.

Vertaiseksi ei kannata valita sodan häviäjää. Siinä käy lopulta nolosti.

Astiat eivät mene jakoon, ne menevät rikki.

Niin joutuisi kumpikin osapuoli nolona valamaan savesta itselleen uudet astiat jotta pöytä voitaisiin vielä joskus kattaa – sikäli kuin olisi astioihin täytettä. Silloin ei enää matkusteltaisi.

Sodan häviäjiä ovat sodan molemmat osapuolet mutta vain toinen niistä on voittaja. Mutta tällöinkin olisi sodan joskus päätyttävä.

Se alkaa aina uudestaan. Rikollisia ei tuomita: he ovat kaikki rikollisia.

Elukka ja elukan data

Näyteikkunassa elukka, hamsteri.

Yhteiskunnaksikin kutsutussa leirijärjestelyssä elukat sulkevat itsensä häkkeihin, täyttävät ne virikkeillä, pyörivät paikoillaan levottomina kuin heiltä olisi jotain riistetty.

Leirin ylläpitäjät päättävät, mitkä virikkeet on sallittava, mitkä kiellettävä.

Leirin ylläpitäjiä ei voi nähdä, tuntea. He ovat joka puolella mutta eivät missään.

He mittaavat, louhivat elukoista dataa kuin mineraaleja.

Joita tarvitaan datan keräämiseen.

Toisinaan leiriin majoitetut hamsterit löytävät järkevää virikettä paikallaan juoksemisesta näyteikkunassa.

Koko maailma katsoo, kun hamsteri juoksee eikä liiku mihinkään. Ei niin ole tarkoituskaan.

Koska hamsteri on tehty kuvaamaan edustamaansa yhteiskuntajärjestelyä.

On juostava jotta voi olla liikkumatta. Jos ei jaksa juosta
järjestelmä pakkohoitaa potilaan.

Jos ei juokse mutta liikkuu
voi liikkua vapaaehtoisesti hullujenhuoneelle.

Linjoista, jotka piirretty punaisiksi

Laskeuduin teitä varten tähän nyt kertomaan, että mitä ovat punaiset linjat ja onko meillä niitä vaiko ei.

Punainen linja voidaan piirtää maalilla asfaltille, maalaamattomalle. Siihen piirretään pitkä punainen linja, ja se kertoo meille, että sitä ei ylitetä ellei sen yli astuta.

Linjaa ei jaeta osiin vaan se kohdataan sen koko pituudelta. Kun punaisen linjan yli astutaan, punainen linja on peitettävä. Informaatiolla.

Sen on oltava voimakkuudeltaan niin itsevarmaa ja tuhoisaa, että punainen linja häipyy kuin hapon syövyttämänä pois näkyvistä, mielestä mutta asfaltti pitää jäädä paikalleen, jotta voidaan piirtää uusi punainen linja.

Punaisten linjojen piirtäminen on mukava harrastus, jonka keskeisenä ideana on, että niiden yli ei astuttaisi. Ja sitten niiden yli astutaan, koska se on sen harrastuksen idea, mukava.

Jos informaatio sanoo, että meillä ei ole punaisia linjoja, niin sitten niitä ei ole. Eikä ole ollut. Eikä tule olemaan. Ja jos tulee, ne voidaan ylittää mutta sitä ei sanota ellei ole pakko. Kaikki tämä on välttämätöntä.

Niitä on saattanut olla.

Viimeistään kun linjojen yli astuminen on tuhonnut maan jalkojen alta, on varmaa että punaisia linjoja ei enää ole, ei voi olla, koska ilmaan ne eivät piirry. Mutta siinä vaiheessa huomio on turha.

Jos toisellakaan ei ole punaisia linjoja, miksi meilläkään pitäisi olla punaisia linjoja, niinpä, hyvä kysymys, kyse on vastavuoroisesta harrastuksesta, joka ei tapahdu eristyksissä vaan peilikuvina nostan kättä niin peilikuvakin nostaa, katso. 

Niin tapahtuvat ne asiat, jotka tullaan tulevaisuudessa muistamaan,

joista riittää kerrottavaa, kirjoiksi ja elokuviksi asti. Kuka meistä olisi kertomassa, muistelemassa linjoja, niiden syöpymistä, käsiä ja särkyneitä peilejä.

Tätä maailmaa ei tajua ymmärtää. Se on niin punainen.