Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?
Amerikkalaisen kulutuskiihkon eli ihmisen kaikkinaisen vapautumisen aikoina juhlapäiviä on jo enemmän kuin kristillisessä kalenterissa, mutta toki nämä kaikki juhlapäivät, olkoon Raamatusta peräisin tai ei, valjastetaan kiihkon alaisiksi, kuten on käynyt ilmi. Ne ovat ajankohtia, jolloin myydään suklaata, eri muodoissa ja kääreissä.
Erästä lukuisista, ei-kristillisistä juhlapäivistä vietettiin taannoin, siis ”ystävänpäivää”. Totuusministeriön valtio-, siis kansalaisrahoitteinen alaosasto Yleisradio järjesti ystävänpäivän kunniaksi ”sinkkuillan”, koska nykyään ihmisen paras ystävä on oma itse ja koska sinkuille ei vielä ole omaa kulutuskiihkopäivää nimenomaan helmikuussa.
Sinkkuillassa puhuvat päät ruudulla puhuivat, kuinka he ovat vapaaehtoisesti – vapaaehtoisesti! – sinkkuja, kuinka se on heidän ”oma valintansa”, ”oma tahtonsa” ja kuinka kertakaikkisen ihanaa se kaikki on ja kuinka kertakaikkisen idiootteja ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä tätä toisten ”vapaaehtoista” sinkkuutta.
Väärin! Ja vieläpä: väärin verrattoman naiivilla ja alkeellisella tavalla!
Ihminen ei tee mitään vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus on myytti, joka tuottaa vahinkoa, ymmärtämättömyyttä. Ennen kaikkea: mitä tulee ihmisen pariutumistoimintaan tai -toimimattomuuteen – siitä on rikollista puhua samassa lauseessa vapaaehtoisuuden kanssa.
Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?
Puhe ”vapaaehtoisuudesta” kumpuaa pohjimmiltaan siitä, kun asioita ja ilmiöitä ei ymmärretä. Niiden päälle jätetään myyttisiä sanoja leijumaan, sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, jotka eivät selitä mitään, jotka eivät viittaa mihinkään todelliseen. Asioista kysytään vääriltä ihmisiltä – pahimmassa tapauksessa: kohteilta itseltään jotka nuorena ja hölmönä tietenkin uskovat omaan kaikkivoipaisuuteensa – tai vaikka asiaa kysyttäisiinkin joltain ”validilta” taholta, asioista ei puhuta, tai osata puhua, niiden oikeilla nimillä.
Tapa, aikamme.
Se, että ”yhteiskunta” antaisi jatkuvasti painetta pariutumiselle, on niin ikään myytti, kun jätetään virke kesken, eikä sanota sitä, mikä on liian pitkälle kehittyneiden jälkiteollisten yhteiskuntajärjestelyidemme todellinen tila. Kun ”yhteiskunnalla” viitataan joihinkin idiootteihin, jotka vilpittömästi, siis ennakkoluuloisesti, kyselevät hölmöjä, kyse on lähinnä puihin törmäilystä.
Kun ”deittailuelämä” tai ”parin etsiminen” on raskasta, kuluttavaa, kuormittavaa, vaikeaa, tyhmää ja siksi tällainen toiminta tulee mielekkyyden puutteen nojalla vähitellen ansaitusti hylätyksi, ainoa looginen johtopäätös on se, että kollektiiviset, näkymättömät voimat vetävät ihmisiä toisistaan erilleen. Ihmiset ovat toisilleen pitkälti tarpeettomia, mutta vanhoista käytännöistä tai amerikkalaisista elokuvista omaksuttujen ideaalien myötävaikuttamana jotkut, ja hyvin monet, yhä yrittävät.
Antaa heidän yrittää. Heille on toimitettu vanha tilanneraportti. Ristiriita repii kuitenkin ihmisiä alati rikkinäisiksi. On ”halu”; puuttuu tarve, funktio, joka kytkisi ”halun” todelliseen.
Vaikeat asiat ovat tyhmiä, järjettömiä. Ensimmäinen kiistaton signaali asiasta on jo se, että pariutumistoiminta on irrotettu, luokiteltu, kategorisoitu ja brändätty omaksi toiminnalliseksi lokerokseen, johon ihminen ”voi osallistua” tai ”olla osallistumatta”. Siinä ilmenee kyseisen toiminnan perimmäinen turhamaisuus: se on peli – jota varten tietenkin ladataan sovellus – ja siten irtautunut kauaksi alkuperäisestä itsestäänselvyydestään peruuttamattomalla tavalla.
Sovellukseen kutistettu ihminen on lopulta luonteva korvata koneella, tekoälybotilla. Simulaatio elämästä voittaa elämän. Teknologian mahdollisuuksista on vasta raapaistu pintaa.
Antihumanismi on kieltämättä houkutteleva loukku. Lähes yhtä houkutteleva kuin humanismi.
Mikä helvetti näitä kakaroita riivaa, kun he eivät lisäänny?
Treffeillä voi käydä myös itsensä kanssa, näin kertoo asiantuntija, siis somevaikuttaja. Toisia treffejä ei tule.
Eivät ihmiset ole vapaaehtoisesti sinkkuja tai parisuhteessa, lapsettomia tai perheellisiä, seksittömiä tai seksillisiä. Ihmiset tekevät – tietämättään – sitä, mitä aika heiltä kysyy ja vaatii ja jättävät tekemättä sitä, mitä ei kysytä, ei vaadita.
Ihmisen toiminta perustuu tarpeeseen, ja etenkin pariutumistoiminta perustuu tarpeeseen par excellence. Ne konkreettiset, lineaariset, tarpeeseen perustuvat funktiot, jotka pariutumistoimintaan ovat liittyneet – selviytyminen, toimeentulo, lisääntyminen, muiden muassa –, ovat hämärtyneet, hävinneet, korvautuneet uusilla tai tarpeita täyttämään on ilmestynyt uusia tahoja. Tämä on ominaista liian pitkälle kehittyneille jälkiteollisille yhteiskunnille. Ihminen on vapautunut: se ei tarvitse toista ihmistä institutionaalisessa mielessä vaan on pudottautunut valtion, korporaatioiden ja teknologian pehmeään syliin.
Sillä me tarkoitamme vapautta.
Ja teille kristilliskonservatiiveille terveisiä: olette tekin putkinäköisiä, väärässä, syvästi, perin naurettavalla tavalla. ”Kulttuurimarxismi”, jos sellaisesta on ylipäätään mielekästä puhua, on väärä puu – sivuoire korkeintaan.
Pariutuminen on kaikkinensa menettänyt lineaarisen, havaittavan, konkreettisen funktionsa. Sellaisen toiminnan yrittäminen perustuu enää yksittäisiin mielijohteisiin, joita tulee ja menee. Siksi se ei ole kestävää, institutionaalista. Mielijohteet roikkuvat mutta eivät kiinnity mihinkään. Kun perustava, konkreettinen tarve ei ole ajava voima, toiminta muuttuu raskaan kivireen vetämiseksi. Hölmöjä ovat he, jotka rekeä vetävät, eivätkä tiedä tai edes pohdi vastausta kysymykseen: miksi.
Vastausta voi olla vaikea löytää, mutta perimmäinen ongelma on jo se, että tuollainen kysymys tulee alati esitetyksi. Asia ei ole itsestäänselvyys vaan se muuttuu kysymykseksi. Ja kun asioista tehdään kysymyksiä, niiden metafyysinen olemus muuttuu perin tyystin ja kestävällä tavalla. Sama kehitys koskee esimerkiksi sukupuolta, josta on niin ikään muodostunut kysymys ja ”yksilön valinta”: ihmisen muuttuessa atomisoiduksi, vaihdettavaksi komponentiksi vailla muuta tarkoitusta kuin toimia korporaatioiden sielunravintona sillä on vihdoin ”vapaus valita”.
Jäljellä on kyllä yksi funktio, jota pysyväluonteinen pariutumistoiminta ajaisi, mutta sen mekanismit ovat niin epälineaarisia, mahdottomia havaita ja ymmärtää, että ihminen päätyy toimimaan sen kohdalla – niin kuin kaikkien muidenkin tähän funktioon liittyvien toimien kohdalla – varsin odotetulla tavalla. Siis pahoinpitelemään itseään. Tämäkään ei ole järjestelmälle ongelma – päinvastoin: valtion, korporaatioiden ja teknologian syli on lämmin. Ihminen kirjataan hoito-ohjelmaan.
Siellä on hyvä olla, vapaana.