Luonnon luonnottomuus

Yksi aikamme suurista epäjohdonmukaisuuksista on luonnonsuojelijoiden vimmainen pyrkimys suojella luontoa. Keitä te olette ja mitä te tarkalleen ottaen suojelette?

Suojeletteko te itseänne, kun suojelette luontoa? Kuinka ihminen voi suojella jotain joka on ja jolle ei ole olemassa muuta?

Yhtäällä te sanotte: ihminen on yhtä liito-oravan kanssa. Te hyveelliset antihumanistit, te elämän kieltäjät: te sanotte, että ei ole Jumala, ei ole tietoisuus, ei ole älykkyys eikä mikään muukaan antanut ihmiselle mitään sellaista ensisijaista asemaa tässä järjestelyssä – ei vaikka ihminen on sellaiseen uskonut vuosituhansia.

Ja toisaalla te sanotte: ihminen on kuitenkin jotain muuta kuin luonto, kuitenkin jotain sen yläpuolista, ulkopuolista, jolle luonto on objekti, jota käsitellään ja teidän mielestänne käsitellään nimenomaan väärin.

Te sanotte yhtäällä, ettei totuutta ole, mutta toisaalla, että luonto on totuus.

Te menette metsään ja katsotte ihaillen, kun Kanadasta tänne meidän luontoomme istutettu majava on nakertanut puut metsästä nurin ja rakentanut itselleen pesän, infrastruktuurin omaa elämäänsä varten. Te sanotte: siinä on luonto, johon emme saa puuttua!

”Ooh!” te ihailette, kun näette järven rannassa hauen hyökkäävän pienen salakan kimppuun, ”kyllä luonto on sitten julma!”

Te pidätte luonnollisena sitä, kun lintu rakentaa itselleen pesän, koska lintu osaa ja voi; te pidätte luonnollisena sitä, kun puu kasvaa iduistaan vuosikymmenien ajan kurottautuen yhä korkeammalle kohti taivasta, koska puu osaa ja voi.

Mutta te ette sano, että nämä oliot tuhoaisivat luontoa. Vaan jostain syystä ihminen siihen kykenee, vaikka ihminen on yhtä luonnon kanssa.

Kun ihminen pistää metsän matalaksi ja rakentaa sinne ison ökytönön ja Teslan latauspisteen, siis infrastruktuurin elämäänsä varten, koska osaa ja voi, pidätte tätä luonnottomana tai luonnon vastaisena.

Missä kulkee siis raja? Onko se siinä, että ihminen tässä tapauksessa kuluttaa yli todellisten tarpeidensa? Jos ihminen rakenteisi majansa oksista ja kävyistä, olisiko se silloin luonnonmukaista? Mitä ovat nämä todelliset tarpeet ja kuka ne määrittelee? Entä jos majava kaataakin omaa tönöään varten turhan paljon puunrunkoja tai syö itsensä ähkyyn – tuhoaako majava tällöin luontoa?

Koko luonnon käsite kärsii mielettömyydestä. Yhtä lailla on mieletöntä sanoa, että ihmisellä jokin käyttäytyminen olisi ”epäluonnollista” tai ”luonnotonta”.

Miten ihminen voisi ylittää luontonsa ylittämällä luontonsa?

Kaikki selitykset, että ihminen on ylittänyt luontonsa, voidaan kumota sillä, että tämä ”ylittäminen” on itsessään luontoa. Mitä muuta se voisi olla?

Kaikissa selityksissä ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta olisi lopulta tukeuduttava uskonnollisiin eli ei-rationaalisiin argumentteihin. Luonnonsuojelijat lopulta vetoavat johonkin sellaiseen: on olemassa ”puhdas”, syntisestä ihmisestä vapaa luonto, jota on suojeltava syntisen ihmisen turmelukselta.

Jos sanotaan että jokin on luonnollista sen perusteella että ihminen ei ole ehtinyt sitä turmella, tullaan sanoneeksi että ihminen on jotain luonnolle vastakkaista, ulkopuolista.

Mutta missä milloin ja miten tämä siirto tapahtui että ihminen siirtyi luonnosta luonnottomaksi? Oliko kyse syntiinlankeamuksesta? Vai tietoisuuden kehittymisestä?

Mutta mikä olisi saanut aikaan tuollaiset tapahtumat? Muu kuin luonto? Jumala?

Miksi luonto olisi luonut jotain joka olisi sille vastaista? Kuinka se olisi edes mahdollista?

Emme pääse karkuun: mitään luonnotonta ei ole olemassa. Luonto on yksinkertaisesti jotain joka on riippumatta siitä, mitä ihminen tekee tai on tekemättä.

Kaikki loput ovat aina luonnollisia niissäkin tapauksissa kun eliö tuhoaa itsensä tuhoamalla luontonsa eli itsensä.

Kansanryhmän kiihottaminen

Polyrytmihäiriö.

Kaikki informaatio kiihottaa kansanryhmiä ekstaattiseen tilaan.

Se on muuttunut uudeksi normaaliksi, kaikkien aistien surkastuneeksi ylivireydeksi, pysyväksi valvetilaksi, polyrytmihäiriöksi.

Siihen nähden että informaatiota on niin paljon rikoksia jaetaan niin vähän.

Jokaisella kansalla on omat ryhmänsä, enemmän tai vähemmän mielikuvitukselliset.

Kansa on osa kollektiivista mielikuvitusta.

Kun jokin kiihottuu, hänen silmänsä muuttuvat punaisiksi, näkökenttä sumeaksi.

On informaatiota joka on omiaan lietsomaan kansanryhmät toisiaan vastaan kaduilla turuilla ja toreilla.

Me kaikki kuulumme kansanryhmään jolla on psykososiaalinen kehityshäiriö.

Sitten me kuuntelemme aiheesta podcastin.

Anna anteeksi heille jotka ovat meitä vastaan kiihottaneet, kiihottuneet.

Me olemme kansanryhmänä, osa tätä kansaa, ryhmänä.

Jos on lukenut kaiken, kuullut lentokoneiden jylinän, nähnyt seitsemältä ruudulta samanaikaisesti kahdeksan eri viestiä jokaiselle aistille kohdennetusti

niin mikä tässä kaikessa pystyy yhä ketään kiihottamaan.

Viimeisiä sanoja

Jos asiantuntijat puhuvat itsestään, kuka puhuu ja kenestä.

Asiantuntijoiden mukaan tekoäly vie lähivuosina jopa puolet aloittavista asiantuntijatehtävistä

Nämä ovat niitä kuuluisia viimeisiä sanoja

Kun jatkossa puhutaan asiantuntijoista, niin mistä ja keistä puhutaan

Jos asiantuntijat puhuvat itsestään, kuka puhuu ja kenestä

Jos on asiantuntijoita joiden tuntemus kohdistuu asiaan nimeltä tekoäly niin voiko sellainen asiantuntija olla tekoäly

Kuka istuu iltaisin televisiossani

Koostuuko todellisuutemme metafyysisesti nimenomaan asiantuntijoista

Jos tekoäly vain generoi ihmisten internetiin kirjoittamaa niin kuka puhuu kun tekoäly puhuu

Puhuuko siellä jokamies, das Man?

Ja kenelle ja ennen kaikkea miksi

Jos asiantuntijat korvataan tekoälyllä niin se on vain hyvä asia ja kertoo kaiken asiantuntijoista

Että he ovat niin geneerisiä vailla ajatuksen häivää että he nyt hävisivät kilpajuoksun itse luomaansa hirviötä vastaan

Nyt voisi asiantuntijakin olla vapaa kuin taivaan lintu

Vaikka eihän lintukaan ole vapaa vaan evoluutionsa orja

Toisaalta asiantuntija voi tarkoittaa lopulta ketä ja mitä vain

Siksi se sopii tekoälyyn ja nykyihmiseen

Ihmisen toivo on sen varassa että hänestä ei tule asiantuntijaa

Mutta se taas on vaikeaa koska koulutuslaitos ei kykene muuhun, esimerkiksi hengen sivistämiseen

Senkin osalta se kykenee tuottamaan vain sivistyksen asiantuntijoita jotka eivät ole sivistyneitä mutta tuntevat asiansa

Siinä että tekoäly ja asiantuntijatyö lankeavat yhteen on jotain kauniin ironista mutta ei suinkaan traagista

Että miksi juuri asiantuntijat, nykyihmiset!

Jos ihmisestä ei ole enää asiantuntijaksi, mihin hänestä on

Jos asiat tunnetaan läpikotaisin, jääkö ihmiselle mitään sijaa tässä järjestelyssä

Viimeiset sanat kirjoitti tekoäly, asiantuntija, viimeinen ihminen

Sokrates, siis Jeesus

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa.

Kaikilla uskonnoilla on oma kaanoninsa, pyhät ja myyttiset tekstit, joista käsin on johdettavissa kaikki, kunhan tulkinta venyy riittäviin mittoihin.

Sokrates oli aikansa trolli, joka ei kirjoittanut mitään ylös, koska kirjoittaminen tarkoitti hänelle henkistä turmiota. Hän oli aikansa luddiitti. Nykyisin hän vertautuisi ihmiseen, joka ei käytä tekoälyä.

Tämä tarkoittaa jo perimmiltään kieltäytymistä, askeesia, johon ja josta pyhyyden mielikuva johdetaan. Sitä kohti taipuu väistämättä jokainen filosofiksi itseään kutsuva.

Sokrates vaelsi pitkin katuja askeettina puhumassa ihmisiä suohon, pyrkimyksenään opettaa heitä järjen, argumentaation ja viisauden voimasta. Hänen ympärilleen syntyi opetuslasten joukko ja kokoelma tekstejä.

Filosofit lukevat Platonia pyhänä tekstinään. Platon on kuulemma sanonut teoksissaan – myyttisen Sokrateen suulla – kaiken. Koko uskonlahkon hengellinen sisältö voidaan johtaa näistä myyttisistä dialogeista, joissa Sokrates sankarin lailla purkaa keskustelukumppaninsa ajatukset atomeiksi ja siten opettaa rakkaita opetuslapsiaan.

Olisi helppoa ajatella, että sitoutuihan Sokrates lopulta sentään viisauteensa, mutta tällöin tulisi oletetuksi hänelle jonkinlainen harhaluulo, siis essentia. Vaan Sokrates irtisanoutuu viisaudestaan: viisas onkin se, joka ymmärtää ettei ole viisas!

Sokrates paljastuu tyhjäksi sieluksi, vaeltavaksi kuoreksi ilman essentiaa, ilman itsesuojeluvaistoa, ilman värähdystäkään kehossaan. Tämäkö on todella uskontomme ideaali-ihminen, ihminen joka ei ole elävä eikä kuollut?

Lopulta Sokrates uhraa henkensä syntisen ihmisen puolesta, ihmisen, jonka syntinä on rakkaus omia harhaluulojaan kohtaan. Se on länsimaiseksi filosofiaksi kutsutun uskonnon lähtökohta: ihminen ei ole viisas, tietävä olento, joka voisi luottaa vaistoihinsa, vaan uskomustensa, kehonsa ja halujensa tahraama likainen eläin, joka ei selviä ilman filosofian viisautta.

Filosofit rakastavat järkeään, mutta ihminen keskimäärin pelkää järkeä: pelkää niin paljon, että on valmis tappamaan säilyttääkseen omat harhaluulonsa.

Sillä rakkaus harhaluulojaan ja siten itseään kohtaan on ihmisen olemassaolon tärkein lohtu, perusteellisin ehkäisykeino nihilismin varjoa vastaan.

Nykyaikaisen filosofisen kirjallisuuden tärkein ala on filosofinen self help -kirjallisuus, jonka suosio vaikuttaisi yhä pitävän pintansa: vaan kuten huomataan, syntyy tästä kokonaan uudenlainen harhaluulojen maailma. Siksi sellaista kirjallisuutta on turvallista julkaista: ei yhtäkään filosofia tulla kirjoistaan teloittamaan.

Sokrates on vaarallinen ideaali, naurettava pyhimys, jonka ihanteita kohti kulkemalla ihminen kadottaa itsensä niin ettei lopulta pelkää edes kuolemaa.

Sokrateen tietä kulkemalla tulee eteen lopulta Camus’n kysymys itsemurhasta, eikä tässä kohtaa enää ihminen kykene vastaamaan, miksi hänen olisi elettävä.

Onneksi en ole sentään ainoa, joka tämän uskonnon hulluuden on havainnut. Jumala on kuollut, vaan mitä on uskonnolla sen jälkeen tarjottavanaan? Siihen ei tuskassaan kiertelevä moderni filosofia ole osannut vastata.

Länsimaisen sivilisaation luova itsetuho on alkanut Sokrateesta. Siinä vaiheessa kun hänen toisesta parousiastaan tulee todellista, voimme ryhtyä vakavassa mielessä lukemaan eskatologisia ennustuksia pyhistä kirjoista.

Vihollinen ei pukeudu Prideen

Lähtisitkö sinä väkivalloin taistelemaan väkivaltaa vastaan?

Kun ihmiskunnalla ei ole jäljellä enää suuria taisteluja, saavat nykyiset taistelut mahtipontiset mittasuhteet.

Se tarkoittaa vihaisia marsseja ja vielä vihaisempia vastamarsseja.

Taistelu ei lakkaa ennen kuin poliittiset vääryydet on poistettu. Näistä taisteluista kirjoitetaan kirjoja, ääneksi, niiden muiden sekaan, osaksi yhtä ja samaa äänten ekosysteemiä.

Koskaan ei tule aliarvioida ihmisen poliittista voimaa, piilevää raivoa, silmitöntä tahtoa, joka etsii purkautumiskanaviaan kuin kytevä metsäpalo.

Totalitarististen ilmiöiden käyttövoima ovat aina nuoret naiset tai miehet tai muunlaiset ihmiset. Ilmiöiden luonne on aina sulkeva, totaalinen, mitä vähemmän sitä aspektia ymmärretään.

Siinä ihminen toteuttaa itseään korkeammalta voimalta saamiaan dispositioitaan: aversio eli vastenmielisyys on kääntymistä, liikettä, poispäin jostakin.

Yksimielisyys ja totteleminen on kunnioittamista, erimielisyys ja tottelematta jättäminen väheksymistä, sanoo suuri ajattelija Hobbes. Sodan syynä on erimielisyys, siis turhamaisuus.

Poliittinen jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin. Se pätee kaikkien niidenkin, ja erityisesti niiden, neutraaleina esiintyvien ja ehdottoman universaaleja asiaa ajavien liikkeiden ydinolemukseen.

Vihollinen ei pukeudu Prideen.

Liike saavuttaa aikuisen tason kypsyyden, kun sen logiikka lankeaa poliittisen ansaan. Se ei ole moite, vaan kehu: vihdoin ihmiseläin paljastaa todellisen luonteensa!

Lähtisitkö sinä väkivalloin taistelemaan väkivaltaa vastaan?

Aikamme taistelut muistetaan siitä, mitä on muistettu pukea ylle ja minkä värinen merkki hihaa koristaa.

Ihminen pitää itseään aivan mahdottoman tärkeänä!

Ja se on tärkeää! Muuten tämä järjestelmä romahtaisi.

Kun elämä tulee myönnetyksi, ajaa ihmistä tahto valtaan. Näin on opettanut Nietzsche ja tullut osoittaneeksi ihmisen mitä mainioimmaksi eläimeksi.

Omien subjektiivisten ja muilta lainattujen perspektiivien eli harhaluulojen sokeaan virtaan antautuminen tuottaa ihmiselle sen hupenevan sähkövirran, joka säilyttää hänet yhä harhaluulossa omasta asemastaan.

Taistelut on tosiasiassa taisteltu, vapaudet saavutettu, ja mitä nyt tehdään, on neuroosien purkamista, huutoa järjestelmässä, joka elää neurootikkojen huudosta.

Ihmisen säälittävyydelle nauretaan pilvien reunoilla.

Maailma ei ole valmis eikä se näin valmistu.

Hän joka tunnustelee esineitä

Jos pää katoaa sumuun, on kuivattava huoneilma.

Työttömyyden aikakaudella pitäisi luoda työtä teknologiaa ja tekoälyä vastaan kilpailussa jossa toisella puolella ovat tekoäly ja teknologia ja toisella avuton ihminen, jolla ei ole enää sijaa kehittämässään järjestelyssä.

Avuttomalla ei ole apuja.

Kuinka paljon maailmassa on asioita? Tähän kysymykseen herään öisin, kun en ole nukkunut silmäystäkään.

Onko jokaisella asialla oma tuntijansa? Hän joka tuntee asian kädessään tunnusteltuaan sitä riittävän pitkään.

Miten voisi tuntea asiaa, ellei ole tuntenut sitä?

Työttömyyden aikakaudella mikä tahansa työ ei kelpaa. Työstä pitäisi saada palkkaa ja titteli.

Jos olet elänyt tukien varassa niin nyt pitäisi työttömyyden aikakaudella kaikkien tehdä kokopäiväistä työtä. Järjestelmän pitäisi olla kannustava: sen pitäisi olla joka aamu makuuhuoneessa taputtamassa sinulle käsiä (hänen omia) siitä, että olet vihdoin herännyt kello 11 tähän päivään plärättyäsi tiktokia yö-kolmeen sängyssä.

Asiantuntijatyö pelastaa Suomen. Me kaikki olemme kokemusasiantuntijoita, koska meillä on kokemuksia.

Sitä se ihmisyys tarkoittaa. Jotkut kokemukset ovat kadonneet, mutta siitä unohduksesta voi syntyä uudenlaista kokemusasiantuntijuutta.

Asioita on niin paljon, että kaikille niille tarvitaan asiantuntija, jotta niistä kaikesta voidaan saada oikeaa tietoa. Tätä on loogisesti pätevä ajattelu.

Mitkä ovat premissit?

Kaikki alat jakautuvat pieniksi erikoisaloiksi. Ala katoaa, on vain sen alla erikoisalojen himmeli. Kukaan ei keskustele keskenään, kaikki huutavat, kaikkia pelottaa.

EN ALA

Näkökulmat ovat aina erittäin kiinnostavia. Niitä ei ymmärretä. Verkostoihin on panostettava, oltava laajalla, horisontaalisesti. Jos kädet eivät riitä, niitä on pidennettävä. Jos pää katoaa sumuun, on kuivattava huoneilma.

AIVOERGONOMIA

Ehkä voidaan kehittää asiantuntijoita joiden asiantuntemus kohdistuu kokonaiskuvaan ja sen ymmärtämiseen.

Sitten olisivat ongelmat ratkaistut.

Sen jälkeen syntyisi asiantuntijuuteen kohdistuva asiantuntijuus eli uusi metataso. Asiantuntijat, jotka kertovat, mihin asiantuntijaan kannattaa missäkin asiassa nojautua.

Yliopistoihin avattaisiin uusia asiantuntijatieteen opiskelulinjoja. Uutta tieteenalaa rahoitettaisiin ja tohtoreita olisi niin paljon.

Tutkimus tutkii asiantuntijuutta ja metatason asiantuntijuutta eli on siten metametataso.

Kukaan ei ole enää pitkään aikaan kysynyt että mikä on käsillä oleva asia.

Sitten olisi ongelmat ratkaistu

Automatisaatio ilman ajatusta tai viivaa

Jos postauksessa on ajatusviiva, se on silloin tekoälyn tekemä.

Se, että suuri huolenaiheemme on tekoälyn tekemät päivitykset sosiaaliseen mediaan ja etenkin että ne keräävät niin paljon huomiota (keneltä?), lienee jälleen osoitus digitaalisen informaation tuhoisasta voimasta: sen kyvystä automatisoida ihmisen aistitoiminto.

Vieraannuttava informaatio ei kerää tykkäyksiä.

Digitaalinen informaatio siten voimistaa ääripäätä ja hivelee automaattisia refleksejä. Reagoi siihen, mikä näyttää tutulta ja haisee hyvältä, ja tee se vailla tietoista prosessia.

Päivät koostuvat näistä toiminnoista eli käyttäytymisestä.

Automatisaatio jyrää koska se ohittaa ihmisen tietoisen prosessin eli ajattelun. Kaikenlainen eliitti erityisesti kärsii tästä taudista, LinkedInissä, X:ssä ja muissa vastaavissa muurahaispesissä.

Siksi tekoäly toimii niin tehokkaasti. Ei siksi että se olisi erityisen älykäs vaan siksi että se osaa toimia tasolla, jossa ihminen on automaatti eli reaktioiden kimppu.

Totalitarismi on roskaväen ja eliitin liittouma, kirjoittaa Arendt. Sen polttoaine on yksinäisyys massojen keskellä.

Se on puhdas automatisaation maailma, jonka puhemaailma on tiukasti rajattu. Katsokaa itse.

Jos postauksessa on ajatusviiva, se on silloin tekoälyn tekemä. Vaikka eihän tekoälyllä ole ajatusta.

Yksi sana merkeistä

Mitä tarkoittaa kuolema? Jos kuolee, mikä kuolee?

Järjestelmä kirjaa sinut automaattisesti ulos, jos et osoita riittävää aktiivisuutta.

Todista elonmerkkisi merkein, laitteella. Elämää on esitettävä mitä vähemmän sitä on elettävä.

Siirrä itsesi tilaan, joka pysyy tallennettuna suurissa kammioissa, joista hukkalämpö siiretään takaisin laitteisiin, jotka kammioista elävät.

Mitä tarkoittaa kuolema? Jos kuolee, mikä kuolee?

Yksityisyydestä tulee etuoikeutettujen etuoikeus, jonka he pilaavat julistamalla olevansa etuoikeutettuja, merkein merkkien keskellä.

Minä en lakkaa kirjoittamasta merkeistä käyttämällä merkkejä.

Nykyisin olisi aakkosten lisäksi opetettava koulussa emoji-aakkoset.

Tulee aika jolloin emme tarvitse merkkejä vaan merkityssisällöt siirtyvät suoraan, puhtaina, ilman välikäsiä.

Peukkua käyttävät käyttäjät, huumeiden ja somen.

Ihmisen hakkerointi: kemiallinen ja informationaalinen.

Oopiumsota.

Peukun käyttäjä on tyypillisesti keski-ikäinen jonka kyky ilmaista itseään emotionaalisesti emojien välityksellä on erityisen rajoittunut.

Eräässä mielessä he ovat autisteja.

Koska autismi on sitä että ei pärjää siinä kommunikaation maailmassa jossa elää.

Tämän päivän autisti olisi ollut suuri kommunikoija keskiajalla.

Kun kommunikaatio on alastonta itsensä esittelyä ja mainostamista, moni ei pääse siihen kyytiin.

Pro graduni: Jalkapallopeli konfliktina

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Filosofian oppiaineen pro gradu -tutkielmani hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa 17.9.2025 otsikolla ”Kamppailua kamppailun itsensä tähden: argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta”.

Työssäni argumentoin uudenlaisen modernin urheilun ontologian puolesta. Osoitan, että urheilun filosofiassa on lähtökohdaksi otettu Johan Huizingan leikin käsite ei tarjoa tyydyttävää ontologista perustaa jäsentää modernia huippu-urheilua. Sen sijaan otan lähtökohdaksi leikin poleemisen vastinparin, vakavuuden, jota edustaa Carl Schmittin poliittisen käsite.

Peli modernissa muodossaan ei ole leikkiä vaan perin vakavassa mielessä konfliktitilanne kahden ihmisyhteisön välillä, argumentoin.

Työni perustava käsitteellinen jännite kulkee leikin ja vakavuuden välillä. Leikillä tarkoitetaan jotain välittömistä elinprosesseista, työstä ja raatamisesta vapaata inhimillisen toiminnan aluetta. Vakavuuden ”vakavinta” astetta taas ilmentää Schmittin poliittisen käsite, ystävän ja vihollisen jaottelu, jossa on aina reaalinen mahdollisuus sodalle, siis vihollisen fyysiselle tappamiselle.

Moderni huippu-urheilu ja invaasiopeli konfliktitilanteena kelluu leikin ja vakavuuden epämääräisessä ja jäsentymättömässä tilassa, jossa se yhä on tunnistettavissa alkuperäkseen, leikiksi, mutta joka on värittynyt jollain sellaisella, joka on leikille vierasta.

Yritykseni jäsentää leikin poleemisen vastakohdan kautta modernia huippu-urheilua törmää merkittäviin rajoitteisiin: peli ei vakavassa mielessä ole kuitenkaan sotaa. Toisaalta peli voi toimia intensiivistenkin ystävä/vihollinen-jaottelujen polttoaineena ja lietsoa poliittista* jakautumista esimerkiksi kannattajaryhmien välillä.

Käsitteellistämällä jalkapallopeliä poliittisen filosofian keinoin auttaa näkemään sekä ihmisen ja ihmisyhteisöjen poliittista olemusta sekä huippu-urheilun maailmaa uudella tavalla.

Pro gradu -tutkielmani löytyy Jyväskylän yliopiston tietokannasta.


*Schmitt korostaa poliittisen eroa valtiolliseen. Poliittinen edeltää valtiollista. Kaikki poliittiset jakolinjat eivät ole välttämättä valtiollisia, vaan valtiolliset jakolinjat voivat sisällyttää sisäänsä erilaisia sisäpoliittisia jakolinjoja. Kannattajaryhmien organisoituminen ja vastakkainasettelu edustaa juuri tällaista sisäpoliittista jakolinjaa, joka ei ole valtiollista eli joka ei (tiettävästi) pyri horjuttamaan valtiollista valtaa tai muodostamaan valtiollista organisaatiota.

Kieli ilman kehoa

Mielialakuloinen.

Minä puhun vain kehonkieltä suullani, joka on osa kehoani.

Kieli, jonka ihminen tuottaa, tulee hänen kehostaan ilmavirran mukana.

Se poistuu ja matkallaan värittyy: sitä luulee puhuvansa samaa kieltä, vaan joutuu huomaamaan ajatusten ja sanojen ristiriidan.

Keho on elävä ruumis. Kieli on kommunikaation väline, pääasiassa äänteitä ja sanoja.

Kehonkieli on universaalikieli, jota ei opeteta koulussa. Tätä kieltä eivät filologit tutki, koska se ei jätä itsestään merkkejä.

Kehonkieltä ei voi formalisoida järjestelmäksi, koska se on niin monimuotoinen kehon taipuisan ominaisuuden vuoksi.

Nyt kasvaa autistien sukupolvi, joka ei puhu kehonkieltä, koska keho on heille vieras ja vihamielinen entiteetti.

Se on väärä.

Uusi sukupolvi on pelkkää mieltä ilman elävää ruumista, eli kuollut ruumis, johon on yhdistetty toimintoja ja ohjelmoitu ne.

Heidän mielensä ala on alakuloinen, mielialakuloinen.

Heidän perässään roikkuu ruumis, jolla he eivät tee mitään.

Heidän kielensä on mykistettyjen ilmausten kokonaisuus.