Esseet – Juuso Kokkonen

Työ, elämä, tutkimus

Ja toisin päin.

Resilienssitutkimuksen työelämäprofessori

Poimitaan televisiosta puhuvia päitä näyteikkunaksi yliopistoon

Ja toisin päin

Työelämätutkimuksen resilienssiprofessori

Painekyllästettu tiedemaailma, kilpailu kilpailusta

Ihmisen tehtävä on enää tuottaa ihmistä itseään koskevaa tutkimustietoa

Tai julistaa tietoa joka on kadonnut triviaalien merkkien ja virtaavien kuvien ikiliitossa

Kaikki organisaatiot haluavat osansa televisiosta

Henkilökuvista, visionääreistä, vaikuttajista, omaelämäkerroista

Televisio haluaa osansa organisaatioista mutta vain älypuhelin on pahaksi

Koska se on uusi

RESILIENSSI

Julkistaa tulokset ja katsoa kun käyttäytyminen noudattaa ennakoitua

Ja ulkoistaa tämä kaikki sitten tekoälylle

Lopettaa kaikki eläminen ja käyttäytyminen mallien ulkopuolella

Olla yhtä kuin malli, yhtä kaunis ja sisäsiisti

Olla mitä testi tutkimus raportti profiili

Ajatella luovasti ja kriittisesti laatikossa

Ja ulkoistaa tämä kaikki tekoälylle

Land of free press

RESILIENSSI

Luoda itsestään rullaava pyörä, uskonto joka ei erehdy

Itseään korjaava järjestelmä eli totalitarismi

Siis vapaus ajatella ja ilmaista itseään kaduilla ja verkoissa

Siinä rajatussa kehikossa jossa se on sallittua

Eli vapaata ja suositeltavaa lain ja asiantuntijoiden mukaan

RESILIENSSI

Säilytä itsesi mausteliemessä

Suolassa pakastettuna sokeroituna

Jotta palautat itsesi takaisin muotoon

Kun et ymmärrä huomisen logiikkaa

Ja järjestelmä tuhoaa itsesuojeluvaistosi

Memoria minuitur nisi eam exerceas

Ihmistieteidem hulluus, kaksoishermeneutiikka, tietoyhteiskunta, puhuvien päiden kiertävä talous, keskipakoisvoima

Kaikki tulokset olisi määrättävä salassa pidettäviksi

Sen sijaan nyt kaikkialla johtaa tieto kuin moraalinen olento

harhaan

Ihmisen psyyken dialektinen kehitys jota liberalismi vakavasti uhkaa

Itsenä johtaminen on äärimmilleen kehittyneen liberalismin tuotos, yksilö tyhjässä tilassa ilman vaikuttavia voimia, siis sattuma

Ihminen kehittyy vain dialektisessa suhteessa

Dialektiikka vaatii teesin ja antiteesin eli se muodostaa kaksiulotteisen järjestelmän

Liberalismi pyrkii eristämään yksilön autonomiseksi projektiksi joka kehittyy tyhjiössä ilman ulkoisia voimia, autopoieesi eli yksilön ulkoneminen sen omista raaka-aineista käsin

Tämä on myös eräänlaista hygieenisyyttä ulkoisia viruksia vastaan, kaikkien pintojen lakkaamatonta desinfiointia

Toisen elämää koskeva kannanotto on vallankäyttöä. Pahimmillaan sen ajatellaan tekevän sanojasta vastuullisen niitä teoista jotka sanojen kohde päätyy tekemään

Paradoksaalisesti liberalismi tulee näin kumonneeksi itsensä: yksilö ei olekaan vahva ja itsenäinen vaan herkkä ja vaikutusaltis

Eristämällä siitä nimenomaan tulee heikko. Tämä on liberalismia joka on ylittänyt itsensä. Se on mahdollisuuden ja vapauden sijaan inhibitiota elämää kohtaan

Elämä on aina likaista ja sisältää viruksia ja eritteitä

Liberalisti sanoo että ”onneksi sinulla on vaihtoehtoja” ja että ”valitse se mikä itsellesi tuntuu parhaimmalta”

Liberaali yksilö ei joudu näin kohtaamaan koskaan toisen tahtoa, toisen näkemystä. Itse ei kehity ilman vastavoimaa

Ja on turha änkyttää, että toisen olisi varta vasten otettava jokin kanta, kun hän on ilmiselvästi menettänyt kyvyn minkäänlaiseen kannanottoon koska on menettänyt yhteyden kaikkiin elämän perusarvoihin ja hän vain kuljettaa vaikutteita lävitseen kuin läpinäkyvä datakeskus

Tätä puutetta paikataan vimmaisella hyperpoliittisella alarmismilla ja turhamaisella hyvesignaloinnilla jotka ovat aina viimeisiään henkivän eläimen viimeisiä epätoivoisia tekoja

Liberalismi siten tappaa teesin ja antiteesin eikä kyse ole siitä että se olisi kultivoinut ne suuremmaksi hengeksi vaan yksinkertaisesti siitä ettei se anna kummallekaan siementä kasvaa rinnakkain

Heikkoina ja voimattomina käperrymme neuroottisen minämme sisään kehittämään jakomielitautiamme eli johtamaan itseämme

Itsenä johtaminen on äärimmilleen kehittyneen liberalismin tuotos, yksilö tyhjässä tilassa ilman vaikuttavia voimia, siis sattuma

Kyvyttöminä valtaan ja vastustaa valtaa jakomielitautinen oppii sopeutumaan kaikkeen minkä julkinen informaatio sille suo tarjota

Ihminen kehittyy märäksi rätiksi, sivulliseksi omaan elämäänsä, älyllisen itsetutkiskelunsa kuiluun joka nujertaa kaiken toiminnallisuuden

Tyhjiksi, mielipiteettömiksi, tunteettomiksi

Vahvan ihmisen merkki on mielipide ja kyky vastustaa mielipiteitä

Älykäs osaa suhteuttaa mielipiteensä

Turta on menettänyt kyvyn mielipiteeseen

Toisen tahto ja mielipide ovat aina ihmisen koetinkivi

Jos ihminen ei koskaan kohtaa kylmää vettä, suihkuvesi on aina lämmitettävä koko kansalle

Pitkä lämmin suihku tuntuu hyvältä mutta kuivattaa ihon

Siihen taas käytetään kallista kosmetiikkaa jota saa kaupasta rahaa vastaan

Kapitalisti numeroketjun toisessa päässä tekee kuivalla iholla numeroita olematta koskaan markkinoilla ja kailottamatta tuotteensa erinomaisuutta ohikulkijoille

Samaan aikaan hekumoidaan markkinataloutta kun ei ymmärretä että se on eri asia kuin kapitalismi

Kapitalismista puhuvat vain vasemmistoaktivistit

Se mikä on oikein ja hyvää on kapitalismissa kerrostunut ilmaan ideologiaksi jolla ei ole kirjaa, ei kirjainta

Siten se on ainoa todellisuus joka ostetaan kyvyttömänä ymmärtää vastustamisen mahdollisuutta jonka kapitalismi on kerrostanut

Tämä ei ole vasemmistoaktivismia koska myös vasemmisto kannattaa kapitalismia, liberalismia ja asehankintoja Yhdysvalloista

Teesi ei ole teesi vaan koko todellisuus koska teesi olettaa antiteesin ja tämä kaksiulotteisuus on syöty

Järjestelmä on niin vapaa kuin ne kahleet joita ei huomaa

Kaikkien ideologioiden kaari päättyy sinne mistä sateenkaari alkaa

Kaikki on metaa

Jos taloutesi sijaitsee kotona, sen voi vähentää verotuksessa.

Tahtoisin tehdä kotitöitä etänä mutta en etätöitä kotona.

Ihminen ei viihdy töissä, etänä eikä kotona. Kaiken aikaa kalvaa levottomuus, joka pakottaa siirtymään paikasta toiseen.

Toisessa paikassa tehdään sitä, mitä on tehty edellisessä paikassa. Sama koskee tekemisen välttämistä.

Näyttöä tuijotetaan paikassa kuin paikassa. Se luo tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuutta elämään.

Nykyään tehdään metatyötä josta hyödyn keräävät teknologiajätit.

Metatyötä tehdään vain etänä, koska metalla ei ole sijaintia. Meta sijaitsee kaikkialla.

Metatyö on työtä, jonka kohteena on työ.

Työn kohteena voi olla palvelus tai valmistaminen.

Palvelus kohdistuu hyvinvointiin tai pahoinvoinnin pahentamiseen tai hyventämiseen.

Valmistamisessa maan mineraaleista muokataan tuotteita, jotka tyydyttävät hetkeksi tarpeita.

Tuotteet voidaan valmistaa myös kierrätetyistä materiaaleista, joiden alkuperä on maa tai muu kuin maa.

Jälkitarpeiden yhteiskunnassa työ on uusien tarpeiden luomista: tarpeet on ensin tyydytetty ja ylitetty ja sitten käännetty itseään vastaan.

Metatyö varmistaa että tällainen työ on oikein ja asianmukaisesti järkeistettyä ja tehostettua.

Kunnes metatyö on varsinaista työtä ja työ on orjuutta.

Varsinaisessa työssä ihminen on onnellisimmillaan, jos hänellä ovat turvanaan lomarahat ja työttömyyskassa.

Siinä uskaltaa investoida ja katsoa tulevaisuuteen, matkusta ja nähdä ihmeitä.

Työttömyyden ollessa ennätyslukemissa pikakassojen lisäksi kaupoissa pilotoidaan nyt työttömyyskassoja. Sillä uskotaan olevan tervehdyttävä vaikutus Suomen talouteen.

Suomen talouden ennustetaan kasvavan. Ennustetaan kasvavan ennusteiden Suomen taloudesta.

Ennuste eli matemaattinen malli luonnonoliosta eli taloudesta. Se käyttäytyy ennustettavasti toisinaan. Ennuste siis.

Ennuste itse vaikuttaa talouteen, sitä ei koskaan sanota.

Kaikki metatyö on jo listattu työehtosopimuksiin, koska kaikki työ on metatyötä.

Metatyö, joka etänä organisoi kotityöt, on mahdollista vähentää verotuksessa. Kuitit on säilytettävä kahden vuoden ajan paperisena punaisessa mapissa.

Verotuksessa vähennetään veroa, joka huomioidaan loppupalkassa. Näin loppupalkka on pelkkää veroa, joka kierrätetään kansantalouden läpi takaisin samaan taskuun, josta se on lähtöisin.

Valtio on tehnyt noihin taskuihin reiät.

Jos valtio kierrättää omia pääomiaan eli esimeriksi ihmisiään, niin se luo ikään kuin tunteen taloudellisesta aktiivisuudesta.

Palkka, jonka palkansaaja voi saada palkatta käteen, on aina veronalaista verotonta tuloa, johon ei ole laskettu mukaan veron osuutta.

Jos töitä tekee riittävän vähän tai pimeästi riittävän paljon, käteen jäävän loppusumman summa saattaa kadota tuuleen, jos tuulee. Siksi rehellinen työ kannattaa, koska se investoi köyhään valtioon, jonka metatyötä teknologiajätit verottavat.

Suomen valtio on valtavan rikas, valtava rikos.

Näkymättömästä kotityöstä ryhdytään keräämään veroa valtion talouden tasapainottamiseksi. Musta talous, harmaa tulevaisuus.

Jos taloutesi sijaitsee kotona, sen voi vähentää verotuksessa.

Kodin vähentäminen verotuksessa tarkoittaa sen luovuttamista viranomaisten käyttöön tulevaa ja mennyttä sotaa varten.

Jos elämän vähentää verotuksessa, niin ei paljon vähene.

Työn tahtominen on anomalia.

Työtä ei tahdota vaan tahdotaan oravaksi pyörään, koska vaihtoehdot pelottavat.

Tilanteen kertakaikkinen vakavuus

Ihminen toteuttaa ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään.

Jos tässä maailmassa ei patologisesti ahdistu, niin on sairas.

Pysyvä ahdistustila on olemisemme perusvire, betoni, jonka päälle kukin valaa ne neuroottiset, säpäshtelevät liikkeensä, jotka muistuttavat kutakin olemassaolosta, sen hirveydestä.

Kuljemme kadulla vastakkain ja esittelemme toisillemme liikkeitämme.

Osa ryhtyy pakonomaisesti jahtaamaan palloa vihreällä alustalla, toiset päivittävät elonvirettään LinkedInissä ja kolmannet ryhtyvät aktivisteiksi aktivismin itsensä tähden.

Tätä on jatkunut kovin kauan, ja siitä on tullut meille kuin koti, jossa on riittävän hyvä olla.

Tieto vallitsevan tilan luonteesta on tiedetty pitkään mutta asian ratkaiseminen ei ole edistynyt tilan hirveydestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Jumala kuoli ja sen jälkeen on hortoiltu pitkin nummia alasti kuin muistisairas.

Levottomasti julistettu milloin mitäkin lohdutusta, suuntaa, päämäärää.

Sanottu että rauhan löytää absurdista itsestään.

Tai että rauhan löytää rauhan löytämisestä ja ei silti koskaan löydä muuta kuin itsensä yrittämässä poistua ulko-ovesta sen jälkeen, kun on 37 kertaa tarkistanut, ettei hellalevy ole jäänyt päälle.

Siis on julistettu sokeana vailla ymmärrystä tilanteen kertakaikkisesta vakavuudesta.

Huudettu tuhansien muiden kanssa samaan kuiluun, joka vastaa lyömällä naamaan.

Sitten on ruvettu hokemaan: tiede, järki, tunteet, tasa-arvo, arvo, ihmisarvo, ilmasto, ympäristö, luonto, kalojen seksuaalioikeudet.

Ja todella moni ryhtyy kuitenkin jahtaamaan palloa vihreällä alustalla.

Siitä tulee peräti maailmankuva, todellisuus, elämä.

Ihmiset varastoidaan reservaattitiloihin, joissa väkivallattomasti silitetään heidän primitiivisiä viettejään.

Ihminen toteuttaa näin ikään kuin simulaatiota lajityypillisestä heimokäyttäytymisestään. Kuin gerbiili juoksupyörässä.

Tämä on nerokkain tapa rakentaa keskitysleirejä ja ratkaista lopulliset kysymykset.

Niiden jälkeen on enää loputtomia kysymyksiä eikä yhtäkään kysyjää.

Mutta Jumala on yhä kuollut. Merkitys meni hänen mukanaan hautaan. Ja sitä kiivaammin sitä etsitään maan päältä.

Taivaaseen lennettiin kauan sitten eikä sieltä löytynyt mitään mitä oli luvattu.

Yhdet sitten sanovat, että vanhoissa arvoissa on yhä arvoa, mutta eivät hekään kykene kaivamaan riittävän syvälle maahan.

Toiset sanovat, että ihminen on kuin tyhjiö, joka täyttää itse itsensä omasta tahdostaan eikä kukaan saa tulla tielle.

Mutta he eivät osaa sanoa, mikä on tahto tai itse. Sen nämä itsestään täyttyvät ilmapatjat sanovat, että Jumala ei ole heidän alkuperä.

Jumalasta he eivät puhu. Jos joku heille siitä puhuu, he ottavat sen kirjaimellisesti. Niin vähän he ymmärtävät.

Ihmiset, jotka ovat intohimoisesti kuin silmät kiiluen kiinni asiassaan, ovat kadehdittavia. Olisi väärin toivoa heille havahtumista.

He ovat ainoita, joilla on toivoa.

He esimerkiksi puhuvat kuin pallon jahtaaminen vihreällä alustalla olisi ihmisen täydellistyminen lajiolentona.

Ja niin sanoisi gerbiilikin pyörässään: tässä minä olen gerbiilinä täydellinen gerbiili.

Se on melko mieletöntä.

Kun oikein tarkasti miettii, on ihmeellistä, kuinka hyvässä kuosissa ihminen on kaikesta huolimatta.

Että huonomminkin voisi olla.

Pitää vain polttaa kirjoja.

Itse kehu

Curriculum Vitae.

Miksi ihmiset eivät ole kaltaisiani neroja?

Kuvitelkaa maailma jota minä johtaisin. Ja te seuraisitte strategiaani täsmällisesti kuin orjat.

Se olisi täydellinen maailma.

Minulla ei ole ideaa, mistä se maailma koostuisi. Se olisi autoritaarinen maailma, täydellisen demokraattinen.

Se olisi täydellinen maailma.

Minä kärsin siitä, että olen muita parempi ja älykkäämpi. Muut kärsivät siitä, etteivät ole älykkäitä ja hyviä kuten minä.

Älykkäät kärsivät toisista ihmisistä, jotka eivät vastaa odotettuja standardeja.

Muut kärsivät älykkyydestäni, vaikka he voisivat imeä sitä itseensä kuin elämänvoimaa.

Älykkäät ihmiset ovat pelottavia, tyhmät turhauttavia. Myös älykkäät ovat turhauttavia.

Minä olen standardi. Olkaa hiljaa.

Jos vain ihmiset ymmärtäisivät nerokkuuttani kuten minä olen oppinut ymmärtämään, ette uskokaan kuinka korkealla korokkeella nyt istuisin.

En usein paljasta toisille itseäni. Olen niin heikko: veätydyn kuoreeni analysoimaan.

Olen erittäin taitava diplomaatti, kunhan asia on huomioni arvoinen. En taivu enkä anna almuja. Vastapuoli ei voita minua säälillä.

Sairautta on, sääli.

Vielä tänäkin päivänä olen itselleni suurin mysteeri. En käytä enää päivääkään itseni kieltämiseen.

Olen täydellinen, kaunis, älykäs ja moraalinen.

Pullotan minusta yli pursuavaa älykkyyttä lasipulloihin.

Tulkaa noutamaan, mutta laskekaa hintanne hyvin. Muuten olette ääliöitä.

Olette ääliöitä, minä olen täydellinen. Siksi korokkeeni on yhä näin matala: teidän valheelliset joutavuutenne viiltävät särön kiiltävään kuoreeni.

Tehkää paremmin, loogisemmin ja rehellisemmin.

Tehkää vähemmän. Hengittäkää, aistikaa. Älkää olko kaiken aikaa noin saatanan innoissanne asioista. Ettekö tiedä, että koko järjestelmä on mätä ja saattaa kaatua huomenna?

Tämä sota on jatkunut pitkään. Olen äänieni kanssa liittoutunut koko maailmaa vastaan. Te pidätte minua hulluna, vaikka kaiken aikaa yritän vain tyydyttää janoista älykkyyttäni, josta te ette ymmärrä pisaraakaan.

Kukaan muu ei pidä minua hulluna kuin minä itse. Teen itsetuhoisia ratkaisuja, joilla suojelen omaa eksistenssiäni. Se on neuroutta, estetiikkaa.

Onko se hulluutta? En halua että ymmärrätte älykkyyttäni. Ja vaikka haluaisinkin, ette kykenisi siihen: olen niin kiero, kerrostunut ja moniulotteinen. Ja te olette niin tyhmiä.

Jos olisi ihminen, joka minua ymmärtäisi, se olisi minulle suuri voitto ja tragedia.

Te ette taaskaan ymmärtäneet tuota virkettä. Te ette ymmärrä ristiriitoja, poleemisia voimia, ääripäitä, jotka rakentavat kaiken elämän. Te pelkäätte ääripäitä, ääriajattelua, tapausta, joka on yhtä aikaa taivas ja maa, sota ja rauha.

Onko se hulluutta?

Te haluatte varmuutta, nollaa tai ykköstä. No, niitä minä en myy. Olette säälittäviä, menkää jonon hännille siitä.

Johonkin muuhun jonoon, siis. Minä en ymmärrä, että te ette ymmärrä maailmaa niin kuin minä sen ymmärrän eli loogisimmalla mahdollisella tavalla.

Olen suuri sielu, henkevä, luova. Voimistan harhaluulojani ulkoisella informaatiolla. En ole kypsä mihinkään tehtävään. En ole motivoitunut mihinkään toimeen.

Tiesittekö, että minä voisin parantaa syövän, jos minua vain huvittaisi.

Tiesittekö, että minä voisin kirjoittaa loistavaa filosofiaa, jos minua vain huvittaisi.

Tiesittekö, että minä voisin haalia itselleni valtavan omaisuuden, jos minua vain huvittaisi.

Olen aina oikeassa.

Kykyni ovat rajattomat. Mutta aikalaisteni seurassa olen epäkelpo eläin, vieras vieraassa tuvassa. Koskettelen ihmisten naamoja, ja he luulevat käsiäni kärpäseksi.

Olen ikuisesti reserviin sijoitettu voimavara. Vaarallinen jäte, kahlehdittu pää, joka voisi vaikka heti käynnistää joukkoliikkeen. Jos minuun koskee, räjähdän.

Yksikään ihminen ei ansaitse huomiotani.

Ehkä joku joskus ansaitsee huomioni, mutta standardeistani en luovu.

Myönnän epätoivossani tehneeni valintoja, joita kadun. Elämään ei pidä suhtautua neuroottisesti. Ihminen on ansa, johon älykäs astuu.

Keskustelen vain kuolleiden hahmojen kanssa. Ne ovat loistavia keskusteluja: vain kuolleet ymmärtävät nerouttani.

He eivät puhu ääneen. Siksi heihin voi aina luottaa.

He ovat kuolleet syystä.

Aikalaiseni eivät avaa minulle suutaan. Olen tehnyt heille selväksi, että se ei kannattaisi.

Tyhmä ymmärtää vähän mutta sen että älykkäämmälle ei kannata avata suutaan.

Tunnen itseni valtavan tyhmäksi. Miksi ihmiset eivät ole kaltaisiani neroja?

Miksi kirjoitan omasta mielestäni näin loistavia tekstejä?

Heräsin yöllä ja kirjoitin tämän tekstin.

Haetaan: Vapaan maailman johtaja

Etsimme nyt hyvää tyyppiä.

Oletko sinä seuraava tulevaisuuden tekijä?

Ja mitä tasan tarkalleen teet – mikä tekee juuri sinusta tekijän? Minkälaisen rakennuksen aiot rakentaa, kuinka aiot tulevaisuuden koristaa? Kuinka aiot korttisi lukea? Kuinka aiot korttisi hankkia?

Vai aiotko räksyttää korteitta, puhkua ja puhista, ja kiihdyttää virtuaalisten merkkien junaa?

Mikäli vastasit, saatat olla juuri etsimämme henkilö!

Etsitään nyt hyvää tyyppiä johtamaan innokkaista ja positiivisista ihmisistä koostuvaa dynaamista organisaatiota, verkostomaista salaisten tunnelien kompleksia, joka näyttäytyy toisteisena toisteisena toisteisena iskulauseina.

Edellinen johtajamme vaihtoi kilpailevan yrityksen leiriin, kuten lienet iskulauseista lukenut, mutta me yhä uskomme omaan kilpailukykyymme!

Etsitään nyt hyvää tyyppiä joka puhuu just oikeilla sanoilla – tyyppiä joka kerää myös muut hyvät tyypit ympärilleen niin että politiikasta tulisi taas lämmintä ja pehmeää, pumpulimaista yhdessäoloa, jossa voidaan yhdessä pöyristellä, pöyristellä ja aina vain pöyristellä niitä asioita kohtaan, jotka ovat vieraita ja mahdottomia ymmärtää.

Etsimme nyt hyvää tyyppiä, joka palauttaisi asioiden normaalin järjestyksen, sen järjestyksen, jossa kaikki meidän pumpulia vähänkin uhmaavat eli diktaattorit eivät ole legitiimejä poliittisia vihollisia vaan koko ihmiskunnan vihollisia.

Eikö yksikään tyyppi hae meitä?

Haemme tyyppiä, joka tuntee ihmiskunnan eikä pelkää puhua siitä. Koska haemme johtajaa, joka ajaisi kaikkien välttämättä hyväksymiä asioita, luonnollisia asioita, hyviä asioita.

Onko sinut koulutettu tietyissä eksklusiivisissa pöydissä?

Oletko saanut kutsuja syvälle Alppien uumeniin?

Osaatko sanoa monta kertaa peräkkäin: demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio? Nimenomaan tuossa järjestyksessä! Entä osaatko: vaihtaa järjestystä kesken rimpsun?

Oletko mittaamattoman sokea? Oletko oikealla tavalla omahyväinen?

Saatko akateemisen eliitin puolellesi?

Osaatko kääntää kritiikin sinua kohtaan kritiikiksi vähemmistöjä ja sorrettuja kohtaan? Osaatko teettää selvityksiä?

Pelkäätkö että demokratia eräs yö koputtaa ovellesi? Pelkäätkö ihmistä – irrationaalista, likaista eläintä enemmän kuin käärmettä? Pelkäätkö karvaista kättä sänkysi alla?

Onko niin että et kykene olemaan väärässä koska jos olet väärässä myönnät olleesi väärässä ja myönnät olleesi väärässä vain niissä asioissa joissa voit myöntää olleesi väärässä?

Onko logiikkasi pettämätön?

Kokemus puutarhan hoidosta katsotaan välttämättömäksi eduksi tehtävässä.

Tunnet säännöt pohjalla kuin omat kätesi. Et tunne sääntöjä; ne leijuvat.

Tehtävä on luonteeltaan ikuisesti väliaikainen. Meillä nautit erinomaisista työsuhde-eduista.

Oikeusvaltion periaatteiden, eli tiettyjen valtioiden luonnollisen oikeuden puuttua tiettyjen valtioiden sisäisiin asioihin, tuntemus katsotaan työssä onnistumiseksi ehdottomaksi ominaisuudeksi.

Myös talouden ja taloushallinnon tuntemus – eli veronmaksajien rahojen jakeleminen välttämättömiin asioihin – on välttämätöntä.

Lähetäthän hakemuksesi meille mahdollisimman pian – aikaa ei ole hukattavaksi.

Mutta miksi tarvitsisi vapaa maailma johtajan jos sellainen maailma on kerran vapaa?

Pieni vihreä mies

Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa.

Me taistelemme demokratian puolesta viimeiseen mieheen asti, vaikka emme usko sukupuolittuneisiin ilmaisuihin!

Demokraattisen liikkeen suuri johtaja, tuo pieni vihreä mies, joka näyttöruudulla on puhunut niin paljon, että koko pallon ympäri on jouduttu kaivamaan lisää datansiirtokaapeleita – mies, jonka luona on käyty niin usein, että ilmasto on saastunut kenties peruuttamattomalla tavalla – kuuletteko? – tuo mies vetää nyt viimeisiä henkäyksiään suuren demokraattisen liikkeen johtajana. Käsi korkealla, ylpeänä demokraattina ehdottoman demokraattisen maan ehdottoman demokraattisena johtajana hän kunniakkaasti seisoo laivansa kannella sen surkeaan loppuun saakka!

Eikä tarvitse olla edes suuri käydäkseen läpi ne lopun ajat, jotka kaikki suuret johtajat ovat aina käyneet. Ne harhamieliset, näytösluonteiset palaverit, joita käydään enää hiipuvien viettien voimasta, kun koko olemassaolemisen tapa on kaatunut alta – ne tunkkaiset ja pöllyiset bunkkerit, jossa yhä siirrellään muovisotilaspataljoonia suuren kartan päällä vihollisen territoriota kohti. Ja samaan aikaan vihollinen kolkuttelee ovella. Silloin ei enää uskota sanan vakavassa mielessä – se on enää puhdasta eläimellistä olemassaoloa, jossa kaiken romahtaessa maailma vielä kerran piirretään omille verkkokalvoille niin kuin sen on haluttu tapahtuvan.

Niissä hetkissä on kaikki ihmisen kauneus, koko elämän voima. Niitä hetkiä varten kaikki rakennetaan: sodat, taistelut, imperiumit, valloitukset, veri, hiki, tuska – että saapuu se hetki, jolloin kulissit romahtavat. Vaikka nähdään, että kulissit romahtavat ja kaikki on mennyttä, silti yhä kuljetaan raiteet loppuun asti. Ei enää uskota, todellisuutta ei kielletä. On vain puhdas tuhoutuminen: viimeisinä hetkinään eläin pyristelee kaikkein voimakkaimmin – se paljastaa kaikki syvimmät vaistonsa, sen mihin sen koko oleminen on perustunut.

Pieniä miehiä ovat suuret johtajat. Mutta oliko tämä suuri johtaja todellinen suuri johtaja vai ainoastaan esille nostettu nukke? Uskoiko hän niitä profeettoja, jotka olivat historian oikealla vai väärällä puolella?

Niin tuli historia ja käänsi itse sivunsa. Kuinka pitkään kykenikään simulaatio omaan merkkipeliinsä! Vaan onko sittenkin todellisuus olemassa, maa yhä maassa ja ilmassa vastaleikatun nurmen tuoksu?

Niissä viimeisissä vaiheissa, joissa sota on enää muodollisuus, lopputulos on selvä, tappio kirjattu, niissä ehdottomasti ei neuvotella rauhaa. Jos koko henkinen ja fyysinen omaisuus on lähetetty sotaan, rauhaan ei ole varaa: tällöin on kyse binäärisestä järjestelmästä, josta tulee aina yksioikoinen – eli tuho. Malttamaton strategi laittaa kaiken peliin keskinkertaisten korttien tähden. Rauhaa ei neuvotella, koska rauha ei ole vaihtoehto. Se ei ole ollut vaihtoehto, siitä ei tule vaihtoehtoa. Rauhan tekemällä joutuisi vastuuseen – tuhoutumalla voi yrittää vielä pelastaa itsensä.

Itsetuhossa on jotain mystillisen kaunista, herkkää, inhimillistä. Suuri harhaluulo ja suuri romahdus!

Näitkö, kuinka historia pelasti itsensä!

Jos pieneen vihreään mieheen pumppaa riittävästi heliumia, se paisuu ja leijuu ilmassa! Sitä voi tönäistä niin se nousee yhä korkeammalle ja puhuu yhä suuremmalle joukolle!

Ei voi rahassa mitata sitä arvoa, joka demokratian puolustamiseen annetaan, paitsi miljardeissa.

Jos pieni vihreä mies ilmestyy näytöllesi puhumaan, nouse seisomaan ja osoita kunnioitusta pienelle vihreälle miehelle. Demokratia eli henkilökultti.

Nyt ovat demokratialta loppumassa miehet, naiset, aseet ja rahat. Miehet ja naiset pakenivat tai kaatuivat; aseet myytiin; rahat tuhlattiin. Kiitos ei ole kirosana. Totalitaarisilla liikkeillä on yleensä paskainen loppu, mutta se kielletään aina loppuun asti. Sen jälkeen siitä ei puhuta.

Totalitaariset liikkeet ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne aina ilmestyvät puhumaan näytöille. Ne puhuvat näytöille ja näytöt kunnioittavat totalitaarista liikettä käsimerkein ja hurraamalla.

Näytöt synnyttävät totalitaarisia liikkeitä. Liikkeet synnyttävät totalitaarisia näyttöjä. Pitäkää silmänne irti näytöistä, piilottakaa ne peiton alle ja menkää ulkoilmaan, lakatkaa käsimerkkinne ja tunkekaa kätenne syvälle maahan.

Katsokaa – oli aika, jolloin kaikki tiet veivät suuren johtajan luo. Tuon lempeän, oikeudenmukaisen, vääryydet korjaavan ja kaikkien meidän puolesta uhrautuvan johtajan!

Ja katsokaa! Tulee tulee yö, pimeä yö.

Vaalit eivät pelastaneet Eurooppaa. Vaalit peruttiin. Vanhan maailman viimeinen linnake vuotaa verta.

Pelastus ja turbulenssi

On kuin isi kärsisi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä.

Voi ei, isi lähti nyt mettälle ilman meitä!

Jos lasta täytyy kehottaa aikuistumaan, niin onko lapsella mitään edellytyksiä aikuistua?

Ja meneväthän nämä prosessit aina käsi kädessä: lapsen epäitsenäistyminen on vanhemmalle peruste pitää lapsesta kiinni – toisaalta vanhempien ote on lapselle peruste olla itsenäistymättä.

Kumpikin kärsii tilanteesta, mutta jokapäiväinen oleminen perustelee huomisen jatkumisen entisellään. Sitten päädytään tilanteeseen, että nurkissa lojuu 80-vuotias lapsi, joka on jo niin höppänä, että on väistänyt kokonaan sellaisen elämänvaiheen kuin aikuisuus.

On kuin isi kärsisi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Me emme pysy kärryillä, kuinka monta näitä identiteettejä on ja mikä niistä juuri nyt puhuu.

Pitkä oli se puhe, joka meitä syytti omien arvojemme laiminlyönnistä. Hämmentävä oli se puhe, joka ei yhteiseen whatsapp-ryhmään laittanutkaan liekkiemojeita, emojeita. Ei ollut hyvää fiilistä siinä yhtään.

Naamiot on nyt riisuttu. Naamat ovat vereslihalla. Veren seasta voi nähdä vain oranssit hymyilevät hampaat. Niitä ei ole pesty.

Että maailma ei ollutkaan yhtä isoa perhettä laulamassa käsi kädessä yhteislauluja.

Että ensin petti itä, sitten länsi. Nyt rintamia on kaksi, mutta joukkoja ei ole kumpaankaan. Käy kuten Saksalle on aina käynyt: propagandan siivittämä tappio, hajaannus ja ulkoa sanellut ehdot tulevaan.

Suuret valtiot tunnistavat vain suuria valtioita. Pienet valtiot ja pienten valtioiden epämääräiset liittoumat räksyttävät – mutta mitä sitten?

Jos suuret päättävät lisäpöytäkirjoin jakaa kartan, kartta on sitten jaettu. Ei siinä auta huudella, että ei noin voi tehdä, kun toiset juuri osoittavat, että niin voi tehdä.

Valta on valtaa, voima on voimaa.

Pienen valtio turma on suureen valtioon luottaminen. Mutta pieni ei pienuutensa tähden muuta voi. Niinpä hän luottaa suureen. Ja siitä syntyy historia.

Pieni valtio on aina kertakäyttöinen. Kerran se käytetään, sen verta kuin tarve on. Pienen valtion tähtihetki on käytön hetki, jota seuraa poisheittämisen hetki.

Suuri valtio on ikuinen.

***

Lähdin opiskelemaan arkkitehtuuria, turvallisuusarkkitehtuuria. Haen inspiraatiota muun muassa Alvar Aallon töistä.

Vain suuret sielut kykenevät johonkin niin suureen kuin arkkitehtuuriin: siinä on käytännön hyödyllisyys kyettävä sulavasti yhdistämään esteettiseen nautintoon. Ja maailma, joka on radikalisoinut käytännön, halveksuu kaikkea estetiikkaa – katsokaa ympärillenne.

Suuret sielut ja suuret valtiot kykenevät arkkitehtuuriin ja sotiin. Ja sotien päättämiseen. Ja kaikkeen, mikä niistä seuraa.

Jos ei aseta itseä maailman keskipisteeksi, on alistettu.

Paimen osoitti sauvallaan karjalle suunnan. Karja ryhtyi juoksemaan aidattua häkkiään ympäri. Juoksua riitti ja maa kului jalkojen alta. Pöly täytti ilman, henkeä ahdisti.

Ja nyt – ei ole paimenta, ei sauvaa käskemässä juoksuun. Sauva on laskettu maahan, paimen loikoilee puun alla – ja karja: juoksee kahta kauheammin!

Karjalla ei ole enää johtajaa, pelätään – heistä jokainen on nyt johtaja. Heistä jokainen huutaa juoksunsa ohessa vatsansa kuralle. Pian ovat voimat viedyt, potilas kuolleeksi todettu, mutta sitkein kala sätkii vielä lautasella!

Ja kuinka kävi paimenen, tuon härskin ja ovelan?

***

Suurvallat aloittavat sodat ja päätävät ne omien aikataulujensa mukaisesti.

Vuosisatoihin ei ole ollut suurvaltavapaata sotaa. Eikä sotavapaata suurvaltaa.

Sota on suurvallan velvollisuus ja oikeus. Se on portti suurvaltuuteen mutta vain, jos sodan voittaa.

Olipa kerran uskomus, että pieni valtio voittaisi sodan suurta valtiota vastaan. Siitä tuli kaunis uskomus: vuorotellen sitä käytiin kaunistamassa. Sen luokse vaellettiin kaikkialta, pitkiä matkoja vaikeissa oloissa. Kaikki halusivat nähdä tuo ihmeen, ottaa siitä osansa. Sille lahjoitettiin arvokorjua, suuria herkkuja, muinaisia esineitä. Sen harteille asetettiin toivo.

Sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja huomenna sanottiin, että kohta ja huomenna. Ja aina seuraavana päivänä uskottiin edellistä kiivaammin, että kohta ja huomenna.

Vastakkainen evidenssi vahvisti oman teorian: näin toimii tosiuskovainen.

MUTTA MISSÄ ON TOTUUS?

Totuus tulee suuren vallan suusta ja ainoa totuus tulee suurimman vallan suusta. Totuudella suuri valta pelastaa itsensä totuudelta, joka saisi sen näyttämään huonossa valossa. Valo ei suuren vallan kohdalla ole koskaan huono, välillä vain himmeä.

Nyt julkilausuttuja totuuksia on kaksi, joista toinen on ainoa. Se ainoa totuus on nyt se, että kaikki on pienen valtion syytä niin kuin aina historiassa on sota sen syy, joka sodan häviää.

Karja on jämähtänyt alkuperäiseen, vanhan katalogin totuuteen: he seisovat yhä pellolla ja odottavat hetkeä, joka on kohta ja huomenna. Voitteko kuvitella, kuinka suuria ja mustia ovat heidän otsikkonsa – kuinka totta on heidän propagandansa.

Heidän toivonsa kukoistaa niin mustana, että moni sekoittaisi sen epätoivoon. Mutta vain vahva, luottavainen ja älykäs sitoo itsensä, rahansa, uskottavuutensa ja kaiken henkisen pääomansa tarinaan, joka tapahtuu kohta ja huomenna.

Sota häämöttää jo niin lähellä, että sitä kannattaa ruveta toteuttamaan. Kohta ja huomenna. Muuten se ei toteudu.

Kolmaskin totuus on, mutta se on pitkä ja epätotta. Kaikki todisteet tullaan pyyhkimään pois.

Suuri valta on suurin valta.

Akateeminen jäte

”Sijoitin itseeni ja hävisin kaikki rahani.”

Miksi näitä lapsiraukkoja tungetaan korkeakouluihin masentumaan?

Niin, kuules, tuo on kyyninen kysymys. Asiaa on katsottava huomattavasti valoisammalta kantilta. Nimittäin kyseessä on investointi, iloinen investointi, tuottava investointi.

Hulluutta on kouluttaa korkeasti, katsoa lukuja ja vaatia lisää koulutusta.

Hulluutta on kaikenlainen politiikka, joka näkee lukuja, ei maata.

Tässä ajassa ihminen on, näet, yritys, yrittäjä, johon sijoitetaan pääomaa. Ihminen toimii talouden lakien mukaisesti: kun lapsiraukka astuu ovista sisään, hän on vasta pieni startup-yritys. Hänessä on aihioita, pöhinää, ideaa – mutta se tarvitsee pääomaa.

Tuotetaan ylijäämää, muka-akateemista jätettä, jota kauhotaan paikasta toiseen. Yleisihmisiä valmiina lakkaamaan.

Luodaan tietoa ja tietopääomaa, jota kukaan ei ole halukas ostamaan, koska kenelläkään ei ole rahaa eikä kukaan tarvitse tietoa.

Rahat kasvavat voittajien taskuissa. Korkoa koron päälle – näihin kenkiin et enää jalkaasi laittaisi!

Edes ilmainen tietopääomakykytyövoima ei kelpaa, koska se on aina taloudellinen riski ja sitoo resursseja, joita ei ole, koska tehokkuus on syönyt ne.

Pääoma vaeltaa tuulessa, voimakkaana, ja kerää itselleen armeijaa.

Miksi aina pääoma pääoma pääoma, sama levy, huono levy.

Myydään velkavankeus ja unelma, mutta riistetään unelma ja jätetään tyhjä alusta, jossa on selviydyttävä.

Te siis olette täällä sijoittamassa itseenne. Teidän pääomaanne on teidän osaamisenne, joka teidän on osattava sanoittaa kuin te olisitte ohjelmisto, jonka ominaisuudet on lueteltu katalogissa. Te olette tekemässä yrityksistänne parempia, laaja-alaisempia, tuottavampia – ja tulee vielä aika korjata hedelmät puusta.

Yhteiskunta, joka on korkeakoulutetun työn loukussa, jossa korkeakoulutettujen työtä ei ole, on hulluutta ja menestys. Luvut näyttävät hyvältä, vaikka ne laskevat.

Jätteen määrä on verrokkimaita alhaisempi. Menestyksen junasta on pudottu. Siihen ei ole koskaan päästy.

Edelliset sukupolvet kuitenkin taistelivat rauhan, itsenäisyyden ja nostivat maata ja sekään ei riittänyt.

Itsetuhoinen järjestelmä vähentää joka viikko tuoleja, joilla istua. Yksinkertaiset asiat ovat sadistisia pelejä. Silti ihmiset pelaavat valtavalla innolla.

Tunnista etuoikeutesi ja ne edut, jotka sinulle ahkeruutesi, asemasi ja tutkintosi nojalla kuuluvat. Asetu asfaltille makaamaan niin pitkäksi aikaa, että ne toteutuvat. Syytä järjestelmää huijauksesta. Syytä itseäsi kalaksi, joka ei tunnista vettä, jossa ui.

Ole itsellesi armollinen; huonomminkin voisi mennä. Mikä on arvosi mitta?

Yksi pieni askel, sattuma, ja olet voittajien leirissä: mitään tästä ei ole jäljellä ja voit vain ihmetellä yleistä kyynisyyttä. Mutta kuuletko? – armeija on tulossa sinunkin ovellesi.

Ja mitäpäs me muuta voisimme, niin kerro, kerro toki, kun siinä kyynisesti valitat. Et tosiasiassa pysty muodostamaan mitään positiivista teoriaa tästä politiikasta, yhteiskunnasta, järjestelystä, olemisesta. Olet surkea anarkisti, kapinallinen, epäonnistuja. Pitäisikö sinulle kantaa kaikki ovelle ilman, että olet tehnyt yhtään mitään, evääsi liikuttanut tämän projektin eteen? Ymmärrä jo, että näin tämä nyt vain menee: jotkut voittavat ja toiset eivät. Kannattaa voittaa. Kannattaa kannattaa. Kannattaa olla ahkera ja lahjakas ja silti voit päätyä häviäjäksi ja silti asua maailman onnellisimmassa maassa, joka tarvitsee lisää korkeakoulutusta ja korkeakoulutettuja, koska maan hyvinvointi on laskemassa ja korkeakoulutus lisää ihmisten hyvinvointia, tulotasoa, elintasoa, ravitsemustasoa, tasoa – onhan se jo nimeen kirjattu sisälle: KORKEA.

Ihmisen loppu koittaa tilanteessa, jossa ihmisen ainoa kuviteltavissa oleva toiminto on palkkatyö, jota ei kuitenkaan ole.

Palkkatyötä on, mutta ihmiset eivät suostu tekemään sitä. Heidät on ohjelmoitu väärin.

Palkka ei riitä niihin etuihin, jotka huijauksessa luvattiin.

Talous kasvaa ensi vuonna kuin hyvinvointi. Näin on mitattu. Kohta on taas vasemmistohallitus.

Kasvaa kituva riuku kuivassa maaperässä. On lottovoitto syntyä ja kenties myös kuolla.

”Sijoitin itseeni ja hävisin kaikki rahani.”

Menestyjät muistetaan. Suomalainen voittaa aina, mutta eivät kaikki heistä.

Minun ehdotukseni on yleinen lakko kaikkia yleisiä asioita kohtaan ja ennen kaikkea niitä.

Sukupolvenkorjausleikkaus

Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa.

Pitää omaa aikaansa vallattoman naiivina – onko ihmiselle sitä suurempaa tragediaa? Syntyä väärään sukupolveen: nähdä sietämätöntä yksinkertaisuutta kaikissa oman aikansa ilmiöissä! Suurinta ja syvällisintä – ja niin kovin naiivia – halveksuntaa on halveksunta omaa aikaansa kohtaan. Siihen on tuomittu lankeamaan jokainen suuri ja suuruutta hamuava ajattelija. Ero näiden välillä on, että edellisen ei luonteen suuruutensa myötä edes tarvitse kieltäytyä omasta ajastaan. Hän kohottautuu luontonsa voimasta aikansa yläpuolelle niin että ei näe saati ymmärrä aikaansa – korkein ja aristokraattisin mahdollinen halveksunnan muoto. Jälkimmäisen elämää sen sijaan riivaa jatkuva kieltämisen ja myöntymisen ristiriita, tuskainen kamppailu, joka pahimmillaan ajaa ajattelijan lopulta keskinkertaisuuteen ja katkeroitumiseen.

Oman aikansa naiivius ajaa ajattelijan syvälle muihin aikoihin, etsimään vertaisiaan niistä ajoista, joita ei ole elänyt. Mieleni on ehdottoman oikea tässä väärässä ajassa. Ei tule korjata mieltäni, vaan aikani, mutta aikaansa taas ei kukaan korjaa – se korjaantuu, kun ajattelija löydetään tämän kuoleman jälkeen. Siksi omaa aikaansa naiivina pitävän ei tule puhua aikalaisilleen – ei tule kosiskella heidän huomiotaan, ei taputuksia selkään. Kun oma aika on sietämätön, on puhuttava kuolleille ja syntymättömille: ensimmäisiltä ammennetaan perspektiivi. Sen sijaan syntymättömät ovat aina ajattelijan ainoa toivo: heitä ei ole ehditty turmella tämän ajan naiiviudella.

Aikani haisee ilmassa, ilma haisee katteettomalta uhmakkuudelta, viihteeltä, merkityksettömyydeltä. Ikuisen nuoruuden voitto – manipulatiivisen järjestelmän lopullinen ja pysyvä valta ihmisestä. Katson ihmisiä, katson itseäni, ja kysyn, kuinka me jäimme pysyvästi tähän tilaan, joka latistaa ihmisen itseensä tyytyväiseksi ja itseään halveksuvaksi neuroottiseksi eläimeksi. Ja on kuultu selitykset: ne viittaavat aina kätevyyteen. Oman aikansa tuskassa ajattelija kääntyy niihin aikoihin, joita hän naiivisti idealisoi vähemmän naiiviksi kuin omaansa. Tuhansien vuosien kulusta poimitaan kerma ja tullaan sanoneeksi: kyllä he sitten olivat suuria! Mutta onko niin, että jokainen aika on omalla sietämättömällä tavallaan naiivi, eikä vertailua voi mielekkäällä tavalla tehdä mihinkään aiempaan taikka tulevaan? Tämä osoittaisi suuren tai suuruutta hamuavan ajattelijan pohjimmaisen naiiviuden osana omaa aikaansa: hänkään ei ole siltä suojattu vaan kenties sille kaikkein alttein.